Taiteilijaelämää suurkaupungin sykkeessä

Kulttuurirahaston residenssiohjelma vie taiteilijoita maailmalle tekemään luovaa työtä ja verkostoitumaan kansainvälisesti. Syksyllä 2018 ohjelmassa on hakukohteina jo seitsemän residenssiä ympäri maailmaa, Portugalista aina Etelä-Koreaan ja Australiaan asti.

Yksi residenssiohjelman uusista tulokkaista on New Yorkin Brooklynissa sijaitseva Triangle, joka luo taiteilijoille upean mahdollisuuden työskennellä yhdessä taidemaailman tärkeimmistä kaupungeista.

Kuvataiteilija Liinu Grönlund työskenteli Triangle-residenssissä kolmen kuukauden ajan vuonna 2014 Suomen New Yorkin Kulttuuri-instituutin järjestämän ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman ohjelman avulla.

”Paikan vaihtaminen helpottaa minua aina suuresti. Hetken aikaa on irtonainen tunne ja sitten ajattelu alkaa kulkea uusiin suuntiin”, kertoo Grönlund kokemuksestaan.

Kuva: AV-Arkki

Liinu Grönlund on helsinkiläinen videon ja elokuvan parissa työskentelevä taiteilija. Hänen teoksensa käsittelevät usein ihmisen ja luonnon suhdetta henkilökohtaisella tasolla, ja tutkijoiden tekemä työ kiinnostaa häntä erityisesti. Brooklynin työskentelyjakson aikana hän teki taustatyötä uutta videoteosta varten, jossa taiteilija karusta aiheesta huolimatta pohtii toivoa.

”Kokosin teokseen ajatuksia selviytymiseen nykyisessä lamaannuttavassa maailmanpoliittisessa ilmapiirissä, sekä elämiseen ympäristötuhon kanssa. Kirjoitin ja kuvasin päiväkirjamaisesti suurkaupungin luontoa ja kohtaamiani näkyjä muun muassa rauhallisilla rannoilla Staten Islandilla ja Rockaway’ssa, kaupungin puistoissa ja kaduilla halloweenina”, Grönlund muistelee. ”Tallensin myös ekologin kanssa käymäni pitkän keskustelun kulkiessamme ympäri East Villagea.”

Verkostoituminen onkin yksi residenssiohjelman parhaista puolista. Työskentelyjaksojen aikana järjestetään usein erilaisia tapahtumia ja taiteilijat pääsevät tapaamaan uusia ihmisiä, erityisesti muita taiteilijoita kansainväliseltä kentältä. Grönlundin residenssijakson aikana Trianglessa järjestettiin muun muassa Open Studios -tapahtuma sekä kuraattoritapaamisia.

Myös tutun ympäristön ulkopuolelta saatava palaute on taiteilijoille tervetullutta.
”Sain teoksistani ja työskentelystäni paljon palautetta. Nykissä keskustelu on innostunutta ja nautin siitä suuresti. Taidemaailma New Yorkissa on myös tosi erilainen kuin Helsingissä ja se haastaa omaa ajattelua. Taiteilijat ovat aktiivisia toimimaan yhteisöissään ja siellä syntyy isoa poliittista liikehdintää, muun muassa Trumpin hallituksen toimia vastaan”.

Näkymä residenssin katolta.

Elämisen rahoittaminen taiteilijan työllä ei ole aina helppoa, ja Kulttuurirahaston residenssiohjelma pyrkii osaltaan vastaamaan tähän haasteeseen. Myös Grönlund koki työhuoneen saamisen residenssijakson ajalle merkittävänä, sillä hänellä ei ole ollut varaa vuokrata työhuonetta Helsingissä.

”Työtila oli hiljainen ja valoisa ja residenssissä sai paljon aikaa omille ajatuksille. Se oli rauhallinen turvapaikka kiireisen kaupungin keskellä.  Olen kiitollinen kaikista käymistäni keskusteluista ja residenssijakson aikana tapahtuneet kohtaamiset muuttivat sekä työskentelyäni että ajatteluani.”

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Liinu Grönlund

Triangle-residenssi on osa Suomen Kulttuurirahaston residenssiohjelmaa vuodesta 2019 alkaen. Yhteistyö jatkaa Suomen New Yorkin Kulttuuri-instituutin järjestämää ja SKR:n rahoittamaa ohjelmaa, jonka avulla 15 taiteilijaa työskenteli Trianglessa vuosina 2014-2018.
, Anna Bui.

Ennen ei ”suvaittu” mutta siedettiinpä silti

Vihapuhe on nykyisin paljon käytetty sana, jolla tarkoitetaan tiettyyn ihmisryhmään tai kansanryhmään kohdistuvaa kielteistä puhetta. Kuitenkin itse ilmiö tuntuu olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse.

Vihan pitkät jäljet -Argumenta-hankkeessa antiikin, vanhan ajan ja keskiajan tutkijat yrittävät asettaa vihapuheen historialliseen kehykseen. Kunnianhimoisena tavoitteena on löytää, josko historiasta olisi jotain myönteistäkin opittavaa.

”Huonoja esimerkkejä on tietenkin valtavasti. Yleensä vihantekoja ja kansanmurhia ovat pohjustaneet kovat puheet. Menneisyydessä on kuitenkin myös pystytty tekemään ratkaisuja, jotka ovat olleet ihmiskunnalle hyväksi”, sanoo Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen.

Etelä-Walesissa sijaitseva Raglanin linna oli 1640-luvulla yksi Englannin sisällissodan taistelupaikoista. Nykyisin se on turistikohde.

Kun muussa Euroopassa kiivailtiin ja sodittiin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen leireissä, Puola-Liettuassa julistettiin uskonvapaus. Mikään lintukoto maa ei ollut, mutta katoliset, protestantit, juutalaiset ja muslimit (tataarit) elivät jotakuinkin rauhallista rinnakkaineloa tai ainakin uskonkiivailuissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin muualla.

Varsinaisesta suvaitsevaisuudesta ei Kaartisen mukaan voikaan puhua, kun puhutaan kaukaisesta menneisyydestä. Suvaitsevaisuus on hankkeen tutkijoiden keskusteluissa todettu anakronistiseksi käsitteeksi. Anakronia tarkoittaa sitä, että historiaa katsotaan nykyihmisten perspektiivistä; ikään kuin historian ihmiset ajattelisivat samoin kuin me.

Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat puhuvat historiassa mieluummin sietämisestä.
”Sekään ei ole täydellinen sana, mutta kuvaa menneisyyden olosuhteita paremmin”, Kaartinen sanoo. ”Keskiajalla usein vihattiin vääräuskoisia tai muuten vain sopimattomia naapureita. Olennainen juttu oli se, että kun vastustajia ei kaikkia mitenkään olisi saatu hengiltä, heitä oli siedettävä.”

Vuonna 1999 valmistuneessa väitöskirjassaan Kaartinen tarkasteli ”vihapuhetta” 1500-luvun Englannissa. Mannermaiset uskonpuhdistuksen aatteet levisivät Englannin kanaalin yli ja sekoittuivat kotoperäisiin, ja protestantit ja katoliset olivat kovin sanakääntein toistensa kimpussa.

Sotilaan kypärä 1400-luvulta.

Uskonpuhdistuksen kannattajat purkivat vihaansa solvaamalla luostareiden munkkeja ja nunnia. Katolilaiset antoivat takaisin samanlaisella armottomalla pilkalla.

”Puheessa vilisivät solvaukset. Vastapuolta haukuttiin mielellään huoripukeiksi ja eläinten nimillä, koiriksi erityisen mielellään.”

Kaiken myllerryksen ja kiihkoilun jälkeen kuitenkin syntyi ja vakiintui lopulta anglikaaninen kirkko eli katolisuuteen painottuva kompromissi katolisuuden ja protestanttisuuden välillä.

”Tosin tuon ajan anglikaanit tuskin itse kutsuivat uskontoaan kompromissiksi. Pikemminkin he pitivät sitä ainoana oikeana ratkaisuna korjata katolisen kirkon virheitä.”

Vaikka sopuisahko lopputulos syntyi ilman suurta suunnittelua, se tarjoaa Kaartisen mukaan vahvan opin nykypäivään: kompromissiin pyrkiminen voi olla hedelmällistä ja toimivaa. ”Tosiasioiden kanssa on elettävä, ja vastapuolta pitää oppia sietämään”, hän tiivistää.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Raglanin linna/Annakaisa Tavast, kuvituskuvat/Metropolitan Museum of Art

Marjo Kaartinen ja työryhmä sai 140 000 euron Argumenta-apurahan vuonna 2017 Vihan pitkät jäljet -seminaarisarjan järjestämiseen.
, Anna Bui.

Kadonneen polkuverkoston jäljillä

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokka lähti alkuvuodesta selvittämään yhdessä Forssan museon kanssa arkeologian salaisuuksia. Hankkeen mahdollisti museon Kulttuurirahastolta saama Mullankaivajat-apuraha.

Mullankaivajat-apurahojen tavoitteena on tarjota nuorille tilaisuus osallistua arkeologiseen tutkimukseen kotiseudullaan ja lisätä heidän kiinnostustaan tieteellisiin menetelmiin sekä oman lähialueen menneisyyteen ja historiaan.

Forssassa tutkimuskohteeksi valikoitui Yhtiönpuiston polkuverkosto. Puisto tunnetaan paikkakunnalla myös Tehtaanpuistona tai Wahreninpuistona, ja se sai alkunsa 1840-luvulla Forssan Kehräämön perustamisen yhteydessä. ”Yhtiönpuisto on kokenut vuosien varrella monia muutoksia. Rakennuksia on palanut, istutukset ovat yksinkertaistuneet ja polut vaihtaneet paikkaa”, kertoo hanketta vetävä arkeologi Minna Lehtola Kulttuuriyhdistys Kuvio ry:stä. Yhdistys toteuttaa hanketta yhdessä Forssan museon kanssa. ”Mullankaivajien tavoitteena on arkeologisia menetelmiä käyttäen päästä kiinni 1800-luvun polkuverkostoon.”

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokkalaiset olivat toukokuussa kenttätyössä Forssan Yhtiönpuistossa yhdessä Forssan museon Tuuli Ravantin kanssa.

Yhteistyö pilottiluokaksi valikoituneen Heikan koulun vitosluokan kanssa käynnistyi alkuvuodesta. ”Aikataulutimme hankkeen työpajakerrat yhteen luokan lukujärjestyksen kanssa. Se oli helppoa, sillä nykyinen opetussuunnitelma sallii Mullankaivajien kaltaisen ilmiöoppimisen ja erilaiset oppimisympäristöt”, kertoo hankkeen projektityöntekijä Tuuli Ravantti Forssan museosta. Ensimmäisessä työpajassa johdateltiin arkeologiaan ja heräteltiin ajatuksia pienryhmissä työskennellen. ”Koska työpajat järjestettiin ensimmäistä kertaa, mekin opimme paljon luokan oppilailta. Tämä auttaa meitä kehittämään työpajapakettia, jota tarjoamme myöhemmin paikallisille kouluille. Meillä on jo tiedossa toinen työpajasta kiinnostunut 5. luokka, jonka tapaamme syyslukukaudella.”

Toukokuussa toteutettujen kaivausten kohde oli tehtaanjohtajan talon entinen sijaintipaikka Yhtiönpuistossa ja talon takana oleva polkuverkosto. Talo paloi vuonna 1969. ”Purettu rakennus ja siihen kytkeytyvä arki sekä puiston myöhempi käyttö olivat jättäneet maahan runsaasti materiaalia mullankaivajille. Runsaat löydöt olivat varsinkin oppilaiden mieleen”, Ravantti sanoo. Niiden joukossa oli mm. vanhoja takorautaisia nauloja, lasikuonaa, ikkuna- ja astialasia sekä tiilenkappaleita, jotka kertovat rakennuksesta ja sen viimeisistä hetkistä.

Töitä tehtiin kahdessa ryhmässä ja paikalla oli kerrallaan 13 oppilasta. Kentällä ryhmä jaettiin kaivajiin ja tutkimusavustajiin. Kun kaivajat kaivoivat, avustajat tekivät dokumentointi- ja karttatehtäviä tutustuen Yhtiönpuiston vanhaan polkuverkostoon ja jäljentäen polkujen paikkoja nurmikkoon.

Yhtiönpuistossa on vanhoja polkuja ja polkuverkostoja, jotka eivät ole enää käytössä. Mullankaivajien yhtenä tehtävänä oli tuoda nuolilla vanhat polut esille.

”Työskentelyyn nuorten kanssa on kuulunut ongelmanratkontaa, pohtimista, käsillä tekemistä, retkipäivä, aineistontuntemusta, kotiseutuhistoriaa, tiedonhakua, dokumentointitehtäviä, kyselytunti ja tietenkin kenttätöitä kaivauksilla. Syksyllä palaamme kaivausten löytöjen pariin jälkitöiden merkeissä”, Minna Lehtola kertoo. ”Mullankaivajat on paitsi tutustuttanut nuoret arkeologiaan, myös herättänyt heidät ajattelemaan, mitä heidän omasta toiminnasta jää jälkeen: mitä tulevaisuuden arkeologit löytävät nykypäivästä. Tämä avartaa ymmärrystä siitä, kuinka kauan eri materiaalit säilyvät ympäristössä.”

”Kevään aikana tutustuimme arkeologiaan ja opimme paljon historiasta ja arkeologiasta. Kokemuksemme oli hauska ja oppia täynnä. Historiaa on joka puolella, kun vain siitä tietää ja osaa etsiä, siksi arkeologin työ on niin monipuolista”, kertoo Heikan koulun 5. luokan oppilas Kaisla Haarlo, yksi mullankaivajista. ”Löysimme kaivauksissa palasia lasista, rautanauloja, hiiltä, tiilen paloja ja vuoden 1973 kolikon. Kokemuksemme oli täynnä uutta ja toivoisimme, että tällainen oppiminen voisi jatkua tulevaisuudessa.”

Teksti: Marika Aspila
Kuvat: Lassi Puhtimäki / Forssan Lehti

Forssan kaupunki sai 22 500 euron Mullankaivajat-apurahan vuonna 2018 Forssan Yhtiönpuiston polkuverkoston arkeologiseen tutkimukseen.
, Anna Bui.

Kunnioitusta, antirasismia ja yhdenvertaisuutta vaihtoehtolajien parissa

Vaihtoehtolajien arvot kertovat siitä, mitä valtavirtakulttuurista puuttuu. Perinteisen urheilumaailman järjestykset eivät vallitse skeittauksen kaltaisten vaihtoehtolajien keskuudessa. Määrittelyvalta on kuitenkin yhä usein valkoisilla heteromiehillä, kertoo aiheesta väitellyt tutkija Anni Rannikko Itä-Suomen yliopistosta.

Tutkija Anni Rannikko kiinnostui skeittauksesta, scoottauksesta ja roller derbystä, kun hän työskenteli aihetta koskevassa tutkimushankkeessa.

“Esimerkiksi skeittaus kiehtoi minua, koska siinä on vahva arvomaailma. Skeittaajat karsastavat kilpailua ja autoritäärisyyttä. He vastustavat rasismia jopa siinä määrin, että skeittaajien ja uusnatsien välillä oli 90-luvulla konflikteja”, Rannikko kertoo.

Myös skeittaajilta itseltään voi kuulla saman tyyppistä palautetta: “Monen skeittaajan mielestä perinteiset kilpaurheilun piirteet eivät kuulu skeittaamiseen. Jopa ammattilaistasolla ilmapiiri on lähes päinvastainen, kuin jonkun toisen yksilöurheilulajin huipputasolla. Taitavaksi skeittaajaksi tuleminen ei myöskään edellytä kilpailemista. Koska skeittauksessa ei ole sääntöjä tai rajoitteita, sen arvosteleminen ja pisteytys on joidenkin mielestä ongelmallista, tai jopa turhaa”, eräs skeittari toteaa.

Rannikko on tehnyt tutkimusta etnografisesti havainnoimalla ja haastattelemalla lajin harrastajia. 15-29 -vuotiaat harrastajat suhtautuivat tutkijaan avoimen suopeasti, koska tutkimus lisää lajien legitimiteettiä. Katulajit ovat perinteisesti esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta altavastaajan asemassa.

“Akateeminen kiinnostus tuo lajeille uskottavuutta ja edesauttaa esimerkiksi uusien liikuntapaikkojen rakennuttamista.”

Yhdenvertaisista periaatteista huolimatta harrastajien välillä vallitsee hierarkioita. Roller derbyä lukuunottamatta Rannikon tutkimat lajit ovat miesvaltaisia ja harrastajien keskuudessa vallitsee hetero-oletus. Kaatuvaa skeittaria saatetaan yhä haukkua homoksi.

“Kun kysyin haastateltavilta, miten he suhtautuisivat skeittaavaan homoon, moni sanoi, että homous ei olisi tietenkään ongelma. Kukaan ei kuitenkaan sanonut tuntevansa yhtään skeittaavaa homoa.”

Naisharrastajien homoseksuaalisuutta ei koettu yhtä uhkaavana, pikemminkin “lesbous” yhdistettiin urheilulliseen kyvykkyyteen. Toisaalta sateenkaarevuus ja queer ovat oleellinen osa roller derby -kulttuuria.

Rannikko huomasi sukupuoliroolien vanhakantaisuuden naisoletettuja skeittaajia haastatellessaan. Skeittipaikalla liikkuvien naisten ei lähtökohtaisesti oleteta skeittaavan. Miespuoliset skeittaajat ajattelevat, että tytöt ovat saapuneet paikalle heidän takiaan.

“Naisskeittarit kertoivat, että ‘skeittityttöystävän’ roolista voi päästä irti vain silloin, jos on taitava. Monilla naisilla on skeittipaikalla niin kovia suorituspaineita, että he menevät harjoittelemaan aikoina, jolloin siellä on mahdollisimman tyhjää. Tämä johtuu siitä, että naisskeittarit kokevat, että heitä arvioidaan koko sukupuolensa edustajana. Kun naisskeittari on taitava, häneen saatetaan yhä suhtautua niin, että vitsi, että olet hyvä…tytöksi.”

Skeittarit ajattelevat, että skeittaus kuuluu kaikille. Ideaali, oletusarvoinen skeittari on kuitenkin edelleen hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nuori mies. Yleisesti ottaen tämän kaltaiset henkilöt saavat määrittää sen, mitä skeittaus on ja vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisia liikuntapaikkoja rakennetaan.

Määrittelyvalta on alakulttuurien hierarkkisuuden ytimessä. Se, kuka saa ja uskaltaa kertoa, mitä skeittaus on, “hallitsee” lajia.

Katulajeissa tehdään tilapolitiikkaa. Scoottaajat eli potkulautailijat ovat tyypillisesti skeittaajia nuorempia, joten he ottavat tilan haltuunsa menemällä paikalle isolla porukalla. Tällainen tilapolitiikka ei ole kuitenkaan yhtä arvostettua kun rauhallinen argumentointi.

Vaihtoehtolajien harrastajat pyrkivät siihen, että kaikki ovat tervetulleita mukaan yhteisöihin. Aina he eivät tasavertaisten rakenteiden muodostamisessa kuitenkaan onnistu.

Harrastajat viljelevät sanoja ‘kunnioitus’ ja ‘yhdenvertaisuus’. Lajit halutaan pitää tyypillisestä kilpailusta vapaina alueina.

“Kertoo jotain uusliberalistisesta ajastamme, jos kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta pitää erikseen vaalia alakulttuureissa. Käytäntöjä voidaan muuttaa vasta sitten kun ne tunnetaan. Joku viisas sanoi jossain, että utopia ei ole ‘tila’, johon voitaisiin päästä vaan prosessi,” Rannikko sanoo.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuvat: Heikki Tuuli
Kuvien skeittarit eivät liity tutkimukseen.

Anni Rannikko sai 22 000 euron apurahan Pohjois-Karjalan rahastosta vuonna 2014 vaihtoehtoisia liikuntalajeja ja niiden sisällä muotoutuvia moraalisia järjestyksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Anna Bui.

Maailman kulttuurit Tammerkosken rannalla

Filosofian maisteri Marjo-Riitta Saloniemi toi tuolinsa ja puhelimensa raakaan teollisuustilaan vuonna 1991. Paikka oli Tampereen keskustassa talousvaikeuksien seurauksena hiljalleen tyhjentyvän Tampellan tehdashalli, josta viimeisiä koneita kannettiin pois. Uusia tiloja oli etsitty aktiivisesti pari vuotta, Teknillisen museon tuhoisasta palosta saakka.

– Esineistöä piti saada turvaan, ja kun lisäksi muut museot sijaitsivat hajallaan ympäri kaupunkia, aloimme ajaa museokeskuksen perustamista tähän tilaan. Asiat etenivät, ja vuonna 1996 nykyinen sisääntulotila ja 25 metriä teollisuushallia avattiin museona, kertoo Saloniemi.

EU-puheenjohtajavuoden ohjelma ajoi museoväen vielä kuukausiksi väistötiloihin, mutta hyvityksenä kaupunki rakensi museokeskus Vapriikin tilat nopeutetusti valmiiksi vuonna 2000. Viime vuonna Suomen ensimmäinen museokeskus saavutti ennätykselliset 206 000 kävijää. Suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat lapsiperheet ja yläkouluikäiset pojat, pieni ihme museovieraiden joukossa. Heitä houkuttelee Suomen pelimuseon perjantai-iltapäivien ilmainen sisäänpääsy.

Seitsemän museota yhdellä lipulla -konsepti toi Vapriikille toukokuussa 2018 Euroopan Vuoden museo -kilpailun kunniamaininnan. Vuonna 2017 se valittiin Vuosisadan museoksi.

Innovatiivisen ja iloisen edelläkävijän maine on saavutettu kovalla työllä ja kymmenien vuosien aikana rakennetuilla verkostoilla, haistelemalla maailman tuulia, pitämällä yhteyttä muihin museoihin ja tutustumalla aina uusiin ihmisiin. Niiden ansiosta Tampereella on nähty muiden muassa suurnäyttelyt Kielletty kaupunki – elämää Kiinan keisarien hovissa, Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Fabergén aika, Samurai, Samaanit, Tiibet, Sitting Bull, Jadeprinsessa – elämää Han-keisarien Kiinassa ja agitaatioposliinia esitellyt Luokaamme uusi maailma, kaikki Saloniemen käsikirjoittamina ja tuottamina.

Vapriikin museoyhteisö on kasvanut alun kymmenestä nykyiseen noin sataan ammattilaiseen. ”Meidän pitää olla tarkkana, että säilytämme tason ja pysymme mielenkiintoisena edelläkävijänä. Käy työstä keksiä asioita ennen muita”, sanoo Marjo-Riitta Saloniemi.

Suuritöisin Saloniemen näyttelyistä on ollut terrakotta-armeija.

– Sitä varten ostettiin työtä, asiantuntemusta ja palveluja 130 ihmiseltä neljästä eri maasta. Näyttely oli pakattuna kolmeen lentokoneeseen. Savihevosen tarvitsema rahtikone oli liian iso laskeutuakseen Helsinkiin, joten matkustin patsaan kanssa ensin Amsterdamiin ja sieltä Travemünden kautta laivalla Suomeen.

Sisällöllisesti hienoimpana näyttelynään Saloniemi pitää Eremitaasista Pietarista tuodun Lomonosovin posliinitehtaan kokoelmaa ja näyttelyä, joka valotti 1920-luvun alun kuohuvia vuosia.

– Neuvosto-Venäjällä elettiin silloin käsittämättömän kokeellista aikaa ja uskottiin kaiken olevan mahdollista.

Fabergé taas liittyi tutkimuksellisesti juuri siihen aikaan, johon Saloniemi perehtyi omissa yliopisto-opinnoissaan: vuosikymmeniin ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä, aikakauteen jolloin Helsinki ja Pietari olivat samaa kulttuurialuetta.

– Muuten en ole asiantuntija missään, vaikka tässä työssä oppii ihan valtavasti. Asiantuntemus löytyy verkostojen avulla muista museoista ja yliopistoista. Ja jokaisen näyttelyn kohdalla hämmästyttää sama ilmiö: se että varsinaisten asiantuntijoiden lisäksi Suomesta löytyy valtavasti vakavia ja osaavia harrastajia, samuraita suunnitellessa esimerkiksi ikebanan, budolajien tai maalaustaiteen.

Saloniemi työskenteli 2000-luvun alussa pitkään UNESCOn alaisessa Kansainvälisessä museoneuvostossa (ICOM). Kenttätyömatkat ovat vieneet ”suomalaisen museoihmisen ja kaupungin virkamiehen” niin Venezuelan intiaanien pariin kuin Uralin taakse. Etuoikeutetuksi ja nöyräksi hän on tuntenut itsensä Kielletyssä kaupungissa ja Pietari Suuren perustamassa maailman vanhimmassa museossa Kunstkamerassa Pietarissa.

– Muinaiskulttuurien kanssa yhtä tärkeää on populaarikulttuuri, ja kaikki projektit vievät mukanaan. Laajojen suurnäyttelyjen välillä on mukava tehdä sellaisia, joissa asioita voi katsoa läheltä ja tehdä yksityiskohtia näkyviksi.

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Mikko Ovaska

Näyttelypäällikkö Marjo-Riitta Saloniemen rakas elämäntyö on museokeskus Vapriikki, sen näyttelytoiminnan ohjaaminen ja konseptin kehittäminen. Pirkanmaan rahaston palkinto myönnettiin hänelle vuonna 2018 maailmankuvan avartamisesta, historiantajun rikastamisesta.
, Anna Bui.

Borrelioositutkija uskaltaa yhä kulkea niityillä

Kesä tulee ja punkit vipeltävät jo niityillä ja metsissä.

Vuosi vuodelta punkkeja eli puutiaisia on Suomessa yhä enemmän ja pohjoisempana. Samoin borrelioositartuntoja tilastoidaan alati enemmän.

– Ilmasto lämpenee, joten puutiaiset selviytyvät paremmin. Samoin punkkien isäntäeläimet peurat ovat lisääntyneet, kertoo Turun yliopiston biolääketieteen tohtorikoulutettava Annukka Pietikäinen.

Hän tutkii Turun laboratorioissa borrelioosin leviämismekanismeja proteiinitasolla. Tutkimuskohde ei silti ole säikäyttänyt häntä pitäytymään vapaa-aikana poissa kallioilta ja niityiltä.

Borrelia Burgdorferi -bakteereita mikroskoopin läpi nähtynä.

– Tieto ei ole lisännyt tuskaa, vaan terve realismi on lisääntynyt. Jokainen punkki ei kanna borrelioosia, ja vaikka infektoitunut punkki purisi, tauti ei välttämättä silti siirry ihmiseen.

Jos tauti kuitenkin tarttuu, borrelioosin tunnistaa punkin puremakohdan ympärille muodostuvasta punaisesta, laajenevasta renkaasta. Mikäli borrelioosin alkuvaihe jää huomaamatta, tauti voi kehittyä keskushermostoa lamauttavaksi neuroborrelioosiksi tai kivistäväksi nivelborrelioosiksi. Tauti on hoidettavissa antibioottikuurilla.

Siilinjärveläinen lääketieteen alan yritys Reagena on kehittänyt neuroborrelioosiin pikatestin, jossa selkäydinnesteestä voidaan havaita neuroborrelioositartunnasta kertova merkkiaine jo ennen kuin vereen on ehtinyt muodostua vasta-aineita.

– Selkäydinnäyte on voimakas toimenpide. Testi tehdään, jos punkin pureman rengasihottuman lisäksi potilaalla on neurologisia oireita, kuten kovia hermokipuja tai kasvohermohalvaus, Pietikäinen sanoo.

Hän oli mukana tarkastamassa, että Reagenan pikatestillä saatiin todettua neuroborrelioosi yhtä varmasti kuin Turun yliopistollisen keskussairaalan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa käytetyllä raskaammallla ja kalliimmalla todennusmenetelmällä.

Tutkija Annukka Pietikäinen tutkii laboratorioissa borrelioosin leviämismekanismeja proteiinitasolla.

Pietikäisen väitöstyön ydintä on tutkia molekyylitasolla, miksi borreliabakteeri kiinnittyy ihmiseen ja juuri tiettyihin paikkoihin.

Bakteerit tarttuvat ihmiseen soluseiniensä proteiinien avulla. Bakteerin pinnalle jokin proteiini on sen muotoinen, että se loksahtaa kuin palapelin pala johonkin tiettyyn ihmisen kudostyyppiin.

– Borreliabakteerissa on monia alalajeja, jotka tarttuvat eri paikkoihin ihmisen elimistössä. Toisaalta myös eri ihmisillä kudokset ovat hieman erilaisia, mikä voi vaikuttaa bakteerin leviämiseen.

Eniten Pietikäinen on tutkinut sellaista borreliabakteerin pintaproteiinia, joka kiinnittyy ihmiskehon dekoriiniin. Dekoriini on sidekudosväliaineen proteiini, jota esiintyy paljon nivelissä ja ihossa.

Mitä hyötyä tällaisesta tiedosta on?

– Pitkän aikavälin tavoite on kehittää lääkkeitä, jotka blokkaavat borreliabakteeria sitoutumasta ihmisen elimistöön.

Tällainen lääke jäljittelisi bakteerin pintarakenteen avainkohtaa ja sitoutuisi näin tähän bakteerin rakenteeseen ennen kuin bakteeri ehtii sitoutua ihmiskudoksen herkkiin pisteisiin.

– Ongelma on toki se, että bakteerin pinnalla on monia tarttumakykyisiä kohtia. Kun yhden blokkaa pois, bakteeri voi käyttää toisia.

Pietikäinen tekee väitöskirjaa jo kuudetta vuotta, sillä pienen pojan syntymä toi uusia haasteita väitöskirjan tekoon. Tutkija väittelee luultavasti joskus ensi vuoden alussa.

Poika on nyt puolentoista vuoden ikäinen ja alkaa tänä kesänä koluta heinikoita.

– Hän saa tehdä niin, kunhan käyttää pitkähihaisia ja -lahkeisia vaatteita. Ja illalla täytyy tehdä tarkka punkkisyyni.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Robert Seger

Annukka Pietikäinen sai 14 000 euron apurahan Varsinais-Suomen rahastolta keväällä 2018 Lymen borrelioosia käsittelevän väitöskirjatyön loppuunsaattamiseen.
, Anna Bui.

Julkinen kaupunkitila – tilaa ihmisille ja luovuudelle

Tuore turkulainen tohtori Riina-Mari Lundman tutki väitöskirjassaan kaupunkitaidetta ja -suunnittelua, sekä julkisen kaupunkitilan ja taiteen ja kulttuurin välistä suhdetta.

– Väitöskirjani tavoitteena oli tuoda esille kaupunkitilan monipuolisuutta ja monitahoisuutta. Erinäisistä säännöistä, laeista ja vastuista puhutaan paljon, mutta tutkimusta niistä on vähemmän. Olen halunnut väitöskirjassani tarkastella, miten taide ja kulttuuri, leikki ja anarkismi yhdistyvät erilaisiin lakeihin ja jopa millimetrin tarkkoihin EU-standardeihin.

Lundman esitteli väitöskirjassaan neljä tapaustutkimusta, joiden avulla hän tarkasteli, miten säännöt osaltaan luovat julkista tilaa sellaiseksi kuin se on. Ensimmäinen tapaustutkimus koski Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuulunutta Turku365-taidehanketta. Toinen tutkimuskohde oli Taideslummi-tapahtuma, joka oli samalla sekä mielenosoitus että anarkistinen kulttuuritapahtuma. Kolmas tapaus käsitteli Turun Kupittaanpuistossa sijaitsevaa PAPU-patsaspuistoa.

– Luin aikoinaan uutisen, jossa kerrottiin taloyhtiöiden purkavan leikkipaikkoja sen takia, etteivät ne täytä EU-standardeja. PAPU ja muut leikkipuistot ovat hyvin rajattuja leikkitiloja. Minua alkoi kiinnostaa, miten on mahdollista tehdä taiteellinen tai luova leikkipuisto standardien määritellessä millimetrin tarkasti esimerkiksi keinun etäisyyden maasta, Lundman kertoo.

– Säännöt ja lait ovat totta kai tärkeitä, mutta joskus nimenomaan lapsiin kohdistetut pilkuntarkat säännökset tuntuvat hieman kohtuuttomilta. On hirveän tärkeää, että lapset oppivat myös riskejä kokeilemalla ja testaamalla rajojaan, eivätkä elä pehmustetussa kuplassa.

Neljännessä tapaustutkimuksessa Lundman halusi osoittaa, miten osallistumisen kynnystä voidaan madaltaa taiteen avulla. Tiede, taide ja teknologia asuinalueen kehittämisessä -hankkeen aikana tuotettiin ammattitaiteilijoiden kanssa lyhyitä videoita esittämään turkulaisen asuinalueen julkisten tilojen mahdollisia tulevaisuuden käyttöjä (voit katsoa videot täältä).

Yksi keskeinen asia tutkimuksessa liittyy tilallisuuteen ja tilallisen vastuun käsitteeseen. Tilallisen vastuun käsitteen tutkija jakoi väitöskirjassaan kolmeen kategoriaan.

Rajoittava vastuu liittyy lakeihin ja sääntöihin, joita pitää noudattaa. Kenen vastuulla esimerkiksi on, jos lapselle sattuu puistossa jotain? Rajoittavat vastuut voivat osittain sulkea tilojen avoimuutta ja vapautta, mutta säännöt ja lait ovat tärkeitä nimenomaan vastuukysymyksien selvittelyssä.

Rakentava vastuu koskee välittämistä ja huolenpitoa. Sen mukaan kaupunkilaisten pitäisi jollain tavalla pyrkiä parantamaan yhteisiä kaupunkitiloja. Radikaali vastuu taas on poliittisempaa toimintaa, ja liittyy ihmisryhmiin, jotka eivät ihan mene kummankaan kategorian alle. Kun kaikki nämä vastuut yhdistetään, johtaa se julkiseen kaupunkitilaan, joka voi olla sekä avoin että poliittinen.

– Suunnittelijoille ja päättäjille olisi hyvä viestiä, että kaupunkeihin pitäisi jättää tilaa, jotta ihmisillä olisi vapaus tehdä erilaisia asioita. Itse koen, ettei kaupunkeja voi tehdä vain kauniiksi alueiksi turisteille, vaan siellä pitää olla tilaa myös ihmisille ja luovuudelle. Kaupunkisuunnittelun ja taiteen ei pitäisi missään nimessä olla vain julkisen tilan kaunistamista. Ja vaikka kaupunkitaiteeseen totta kai liittyy myös rajoituksia, ei puistoon tuleva hieno taideteos saa estää tilassa leikkimistä ja olemista. Älä astu nurmikolle -kyltit pitäisi ehdottomasti kieltää!

Kuvat: Robert Seger
Teksti: Anna Bui

FT Riina-Mari Lundman sai Varsinais-Suomen rahastolta 21 000 euron apurahan julkista kaupunkitilaa käsittelevään väitöskirjatyöhön vuonna 2012. Väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa 3.4.2018.
, Anna Bui.

Indie-pelejä Kaisaniemen kattojen yllä

Pienen huoneen seinät ovat täynnä muistilappuja ja piirrosluonnoksia. Kolmella työpöydällä on toimistotarvikkeiden lisäksi ainakin kaksi suurta tietokoneen näyttöä, kuulokkeet ja peliohjain. Huoneesta löytyy myös syntetisaattori ja maalausteline. Ikkunasta aukeava urbaani kaupunkimaisema inspiroi Nolla Gamesin Arvi Teikaria, Olli Harjolaa ja Petri Purhoa, jotka tekevät pelejä Kaisaniemen kattojen yllä pienessä ullakkotoimistossa.

Kolmikon työstämää Noita-peliä voi visuaalisesti kutsua taiteeksi. Noita on kunnianhimoinen indie-peliprojekti, jossa yhdistetään pikselitaidetta, pelaajalähtöisyyttä sekä peliympäristön kokonaisvaltaista fysiikkamallinnusta. Pelissä pelaaja ohjaa hahmoa, noitaa, joka seikkailee maanalaisessa maailmassa.

Arvin Alttari-ideoita Noita-peliin.

Ajatus Noidasta lähti alun perin liikkeelle Petrin tietokoneelle tekemästä nestesimulaatiokokeilusta, jossa jokainen pikseli oli laskettu tarkkaan.

– Teimme Arvin kanssa pelistä kokeiluversion, jossa velho  pystyi tekemään loitsuja ja muuttamaan eri materiaaleja muiksi materiaaleiksi, Petri kertoo.

– Sen tyylistä simulaatiota mitä Petri teki ei ole ihan samalla mittakaavalla tehty aikaisemmin, joten halusimme hyödyntää sitä laajasti. Peli kävi läpi monia vaiheita, Arvi täydentää.

– Välillä pelaaja oli jumalhahmo, joka ohjasi omia seuraajiaan. Välillä oltiin dystooppisessa maailmanlopun maailmassa ja loppujen lopuksi päädyttiin tämän hetkiseen tilanteeseen. Magia on tärkeässä osassa, joten päädyimme nimeämään pelin Noidaksi.

1980-luvun pelit näyttivät pitkälti samalta kuin Noita. Suurin ero vanhoihin peleihin löytyykin taustalta, pelin teknisestä puolesta. Noidassa jokaiselle pikselille on määritelty fyysinen olomuoto, minkä vuoksi nimenomaan pikseligrafiikka toimii pelissä harkittuna tyylikeinona. Vanhoissa peleissä hahmo on vain yksinkertainen animaatio, kun taas Noidan hahmo koostuu ”lihasta”, kankaasta ja muista ”oikeista” aineksista.

Maalattu luonnos liittyy Petrin ja Arvin vanhaan, julkaisemattomaan lautapeliin.

Kun 80-luvulla peligrafiikka oli yksinkertaista ja kuva pikselöitynyttä tietokoneiden heikon kapasiteetin vuoksi, on tämän päivän pikseligrafiikka yleisesti hyväksytty tyylilaji, puhtaasti valintakysymys, johon myös Noidassa päädyttiin.

– Kun jokainen pikseli on simuloitu, se asettaa tietyllä tavalla teknisen haasteen, jossa yksi ratkaisu on se että yksi pikseli on ruudulla aika iso ja resoluutio on suhteellisen pieni, Arvi selittää.

– Tämä yhdistettynä siihen, että olen harjaantuneempi pikselitaiteessa kuin muissa digitaalisen taiteen muodoissa, johti tähän lopputulokseen.

– Periaatteessahan me tehdään asiat ihan typerän monimutkaisesti, Olli tokaisee.

– Toisaalta tässä pelissä oikeastaan tapahtuu se, mitä lapsena kuvitteli että peleissä tapahtuu. Aiemmin pelit toimivat tavallaan liian yksinkertaisesti.

Noita julkaistaan aikanaan Steam-alustalla peliyhteisöä osallistavalla Early Access -mallilla. Näin tosifanit pääsevät mukaan pelin kehittämiseen, ja lopullisessa valmiissa pelissä on mahdolliset virheet ja epäloogisuudet karsittu minimiin.

Indie-pelit ovat markkinoista vähemmän riippuvaisten tahojen ja pienempien tiimien tekemiä ”omia unelmapelejä”. Vaikkeivät ne suinkaan aina ole kaupalliseen tarkoitukseen kehiteltyjä, niidenkin markkinat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneet valtavasti.

Kolmikolla on yhteensä kymmenien vuosien peliura takanaan, sillä kaikki aloittivat pelien tekemisen jo alakouluikäisinä. Arvi Teikari voitti juuri San Franciscossa pidetyssä pelinkehittäjien suurimmassa vuotuisessa tapahtumassa Game Developers Conferencessä arvostetun Independent Games Festivaalin Game Design ja Student -palkinnot. Pelejä työkseen tekevät Arvi, Olli ja Petri saattavat hyvinkin olla omassa unelma-ammatissaan.

-Täällä me vaan pelataan päivät pitkät, tekijät nauravat.

Teksti, kuvat ja video: Anna Bui

Olli Harjola ja työryhmä sai 24 000 euron apurahan 27.2.2018 indie-peliprojektin toteuttamiseen. Apuraha myönnettiin digitaalisen taiteen alalta. Lokakuusta 2018 alkaen pelit ovat Kulttuurirahaston apurahahaussa mukana omana hakualanaan.
, Anna Bui.

Totta vai valhetta?

Tiedon tulvassa on välillä vaikea arvioida, onko uutinen totta vai valhetta, ja millaiseen tietoon voi luottaa. Sosiaalisessa mediassa opettavainen mallitarina, kokemuspuhe ja trollaus vaikeuttavat arviointia. Mikkelin kesäyliopiston ja Etelä-Savon rahaston akateeminen seminaari lukiolaisille tarjosi paljon ajateltavaa ja uusia näkökulmia.

Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari totesi, että uutisten ja kaupallisen viestinnän rajat ovat hämärtyneet, ja mainokset puetaan yhä useammin uutisten muotoon. Sosiaalisessa mediassa kaikki lähteet sekoittuvat ja tietoa jaetaan ilman kritiikkiä. Valeuutinen on käsitteenä noussut esille viime vuosina erityisesti Brexitin ja pakolaiskysymyksen yhteydessä. ”Valeuutisen keskeisiä motiiveita on hämmennyksen ja epävarmuuden luominen. Tätä hyödynnetään tehokkaasti politiikassa. Donald Trump on nostanut asian uusiin svääreihin”, Laitakari luonnehti.

Jaakko Stenros (oik.), Timo Laitakari, Inkeri Koskinen ja Maria Mäkelä puhuivat Mikkelissä nuoremmalle kuulijakunnalle kuin yleensä.

Tutkijatohtori Jaakko Stenros on roolipelitutkija, joka tarkastelee trollausta leikin ja pelin näkökulmasta. Ihmisiä yritetään johtaa harhaan siksi, että se on hauskaa. ”Kiusapelaaminen ja trollaaminen tulevat ehkä ymmärrettävämmiksi, jos niitä tarkastellaan leikin viitekehyksessä. Silloin on kuitenkin muistettava, että leikin kenttä on laaja. Siihen kuuluu muutakin kuin mitä me perinteisesti, positiivisesti ja kulttuurisesti ymmärrämme. Leikki voi olla vaarallista, laitonta ja vastenmielistä.”

Tutkijatohtori Inkeri Koskinen totesi, että viimeisimmän tiedebarometrin (2016) mukaan suomalaiset luottavat edelleen vahvasti tieteelliseen tietoon. Ei ehkä aina kannattaisi. Myös tutkijat erehtyvät, huijaavat ja väärentävät tutkimustuloksia erilaisista syistä. ”Meillä on tieteessä tosi paljon isoja rakenteellisia ongelmia, jotka liittyvät mm. rahoitukseen ja kaupallistumiseen. Toisaalta tiede kuitenkin tuottaa parasta tietoa, mitä meillä on. Voimme luottaa tähän siksi, että tiede tarkkailee ja korjaa jatkuvasti itse itseään. Tutkijat ovat tuoneet julkisuuteen ongelmia ja epäkohtia, ja niihin on puututtu. ”

Yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä vetää parhaillaan Kertomuksen vaarat -projektia, jossa tutkitaan sosiaalisessa mediassa leviävien tarinoiden kokemuksellisuutta, edustuksellisuutta ja normatiivisutta. Miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto ja mitä riskejä tähän liittyy? ”Kannattaa kysyä, miksi tarina on kerrottu ja miettiä sen seurauksia. Yhden ihmisen sinänsä liikuttavasta kokemustarinasta voi tulla edustuksellinen eli esim. yhden koulukiusatun tarina alkaa edustaa kaikkia koulukiusattuja. Jos tämän tarinan perusteella tehdään vaikkapa poliittisia päätöksiä ja hyväntekeväisyyttä, mitkä ovat seuraukset, jos tarina osoittautuu sepitetyksi? ”

Artikkelikuvan teksti: Mikkelin lukion oppilaat Lotta Rahikainen (vas.) ja Noora Hakulinen kertoivat oppineensa kriittistä ajattelua äidinkielen tunneilla. Seminaari antoi lisää ajatuksia ja näkökulmia. Samalla se loi mieleen myös hämmennystä. Päätoimittaja Timo Laitakari kehotti lukemaan vain luotettavan, vakiintuneen median sisältöjä ja suhtautumaan myös niihin kriittisesti.

Teksti & kuvat: Marika Aspila

Totta vai valhetta -seminaari pidettiin 22.3.2018. Alustajina puhuivat Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari, tutkijatohtorit Jaakko Stenros ja Inkeri Koskinen sekä dosentti Maria Mäkelä. Seminaarin teemoina oli oikeiden uutisten erottaminen valeuutisista, trollauksen huvittavuus ja karmeus, tieteellisen tiedon luotettavuus sekä kertomusten vaarat.
, Anna Bui.

Vaatteet pois ja lauteille

Ovi avataan usein pyyhe päällä, kun Heli ja Ville Blåfield tulevat tekemään kuvareportaasia. ”Olemme sattuneet saapumaan aina juuri, kun sauna on alkamassa. Kätellään ja hypätään lauteille”, valokuvaaja Heli Blåfield sanoo.

Viimeisten kymmenen kuukauden aikana hän ja toimittaja Ville Blåfield ovat kiertäneet maakuntia selvittämässä, millainen on arkisauna nyky-Suomessa. Sisaruksilta ilmestyy aiheesta kirja Teoksen kustantamana vuonna 2019. Yksittäisiä juttuja voi jo lukea verkkopalvelu Rapportissa.

Sauna-Suomi -reportaasisarjassa vieraillaan kaikissa Suomen maakunnissa 2017-2018 aikana. Kuva Kymenlaaksosta: ystävykset Kouvolassa Haukkajärven rannalla mökkisaunassa marraskuussa 2017.

Metodi ”vaatteet pois ja saunaan” vaatii tekijöiltä herkkyyttä ja tilannetajua. Vaikka paikalle olisi ajettu kiireellä, lauteilla ei voi hötkyillä ja suorittaa, sanoo Heli.

”Olen huomannut, että tilanteen jännitystä laukaisee se, että osaa olla mahdollisimman läsnä, kuunnella kuvattavia ja kunkin saunan tunnelmaa.”

Blåfieldejä kiinnostaa nimenomaan arkisauna, eivät erikoiset saunat tai ”rustiikkinen wanhan ajan sauna”, kuten Ville muotoilee.

Projekti on vienyt sisarukset muun muassa perheen taloyhtiön saunavuoroon Riihimäelle, divarifutisjengin kuplahallisaunaan Seinäjoelle, opiskelijakylän unisex-viikkosaunaan Jyväskylään ja lastentarhanopettajien mökkisaunaan Kouvolaan.

He ovat huomanneet, että vaikka miljöö olisi tuiki tavallinen taloyhtiön sauna ritilämuovimattoineen ja kaakeliseinineen, saunahetki kohoaa arjen yläpuolelle. Esimerkiksi riihimäkeläisperheelle viikoittaisesta saunavuorosta oli muodostunut tärkeä rituaali.

Kuva Kanta-Hämeestä: Riihimäellä perheen perjantaisaunassa taloyhtiön saunavuorolla, syyskuussa 2017.

”Perheen kolme lasta olivat aika vilkkaita, joten isä oli tehnyt tunnin mittaisen rauhoittavan musiikin soittolistan lempikappaleistaan. Hän oli ostanut Clas Ohlsonilta vedenkestävän kaiuttimen, jonka viritti suihkuhuoneeseen joka kerta”, Ville kertoo.

Perhesauna muistutti Blåfieldejä heidän omasta lapsuudestaan Helsingin Töölössä. Taloyhtiön saunaan hipsittiin sisäpihan kautta kylpytakit päällä, pakkasellakin.

”Monet vahvat lapsuusmuistoni liittyvät saunaan”, kertoo Heli. Häntä kiehtoo saunojen kuvaamisessa juuri aiheen tuttuus. ”On tärkeää kuvata myös arkisia asioita, eikä aina etsiä sitä kummallisinta.”

Vaikka vasta on toisten mielestä vihta, suomalaisessa saunakulttuurissa on Blåfieldien havaintojen mukaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”Saatan tuntea toiseutta inarilaisessa baarissa helsinkiläisenä, mutta saunassa ollaan jotenkin samassa koodistossa. Ei ole titteleitä eikä statuksia”, sanoo Ville.

Heli on samaa mieltä. ”Kun olen selannut kuvia läpi, minulle on tullut tunne, että suomalaiset eivät olekaan niin kaukana toisistaan.”

Teksti: Tiiamari Pennanen
Kuvat: Heli Blåfield

Yhteiskuntatieteiden maisteri Heli Blåfield sai 9 500 euron apurahan 27.2.2018 kuvajournalistisen Sauna-Suomi-projektin kuluihin.
, Anna Bui.