Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho

Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuosina 2005-2016 filosofian tohtori Jari Eerolalle apurahoja vepsäläisen musiikkitradition tutkimiseen.
, Jenni Heikkinen.

Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskustelyissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Elina Aaltola, Saara Kupsala ja Birgitta Wahlberg saivat vuonna 2016 Suomen Kulttuurirahastolta apurahan tutkimukseensa "Ristiriitaiset eläinkuvat: Suomalainen eläinkeskustelu 2010-luvulla".
, Jenni Heikkinen.

Poromerkit ja perimätieto kerätään tietokirjaan

– Lähdin kymmenvuotiaana paimeneen ja aloin myös merkitä poroja. Nyt olen hoitanut poroja 30 vuotta ja elämäni aikana olen ollut vain pari viikkoa muissa töissä, kertoo Hannu Magga, joka tutkii porojen merkinnässä käytettäviä sukumerkkejä ja tallentaa suullista poronhoitoperinnettä.

– Sain sukuperintönä kiinnostuksen poromerkkeihin. Ympärilläni on aina ollut paljon vanhuksia, joilta olen kuullut kertomuksia poronhoidosta, sellaista perimätietoa mitä ei kirjoista löydy.

Magga aloitti työnsä tutkimalla oman sukunsa käyttämien poromerkkien periytymistä. Siitä tutkimus laajentui ja nyt tutkittuna on 96 sukua.

Perinteiset poronomistajien käyttämät tunnisteet, joilla porot merkitään, kertovat Maggan mukaan selvästi omistajien sukulaissuhteista.

Osan sukulaisuudesta kertovista samankaltaisuuksista näkee yhdellä silmäyksellä. Kullakin suvulla on oma merkkilinjansa, ja lasten käyttämät merkit ovat muunnelmia vanhempien sukulaisten merkeistä.

– Ei tarvitse katsoa kirkonkirjoista, kuka on kenellekin sukua, vaan sen näkee aivan selvästi merkeistä. Merkeistä löytyy sukuyhteyksiä Etelä-Ruotsia myöten, Magga selittää. Hän on jäljittänyt sukumerkkien periytymismekanismia useamman sukupolven taakse.

Tekeillä tietokirja

Maggan tarkoituksena on koota keräämistään tiedoista tietokirja. Siihen kuuluisi myös kartta, josta näkee missä mikäkin suku elää. Tutkittavaa riittää, sillä Norjan puolelta Magga ei vielä ole kerännyt tietoa.

– Työ tuntuu laajenevan joka päivä. Viimeksi viikko sitten löysin uuden sukuyhteyden.

– Lisäksi kirjaan tulee kertomuksia elämästä saamelaisalueella, omasta suvustani ja tuttaviltani sekä omia kokemuksiani.

Tärkeää on myös tieto porosta ja sen hoitamisesta, esimerkiksi siitä, miten poro reagoi erilaisiin säätiloihin.

– Vanhoilta ihmisiltä löytyy porosta paljon sellasta tietoa, mitä nykyään ei tunneta. Näiden tietojen tallentamiseen on nyt viimeiset hetket käsillä.


Kuvat Hannu Maggan omista kokoelmista. Viimeisessä kuvassa Maggan isovanhemmat Oula Henriksen Magga sekä Saara Isakdatter Näkkälä  Kalkujärvessä 1930-luvulla.

6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivä. Helmikuun 6. päivänä 1917 pidettiin Norjan Trondheimissa ensimmäinen saamelaiskokous.

Hannu Magga sai vuonna 2016 apurahan Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahastolta saamelaisen poronhoidon suullisen perimätiedon tallentamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Kamarimusiikki ja hyvinvointi kohtaavat Tampereella

Uusi ja uudenlainen festivaali Tampere Chamber Music tuo kamarimusiikin lumon Tampereelle 19.–22. tammikuuta 2017. Vaikuttavien konserttien lisäksi suurelle yleisölle on tarjolla luentoja ja muusikoille mestarikursseja ja klinikkatyöskentelyä.

– Festivaalin lähtökohtina ovat olleet omat kokemukseni muusikkona, kiinnostukseni hyvinvointiin sekä yleensä musiikin valtava voima ja vaikutus ihmiseen, sanoo festivaalin taiteellinen johtaja, pianotaiteilija Heini Kärkkäinen.

Musiikki hoitaa, mutta sen tekemiseen ja esittämiseen liittyy asioita, jotka voivat jopa tuottaa vahinkoa. Ja kun taide täyttää elämän, myös sen mukanaan tuomat ilot ja surut vaikuttavat erityisen voimallisesti. Muusikon ammatti on sekä fyysisesti että psyykkisesti kuluttava ja paljon vaativa.

– Muusikon pitää omaksua teoksia, tulla muiden kanssa toimeen yhteissoitollisesti, kestää ahdistavat esiintymis- ja onnistumispaineet. Menestystä taas seuraa lähes vääjäämättä arvokeskustelu oman itsen kanssa: miten välttää narsismi ja säilyttää terve suhtautuminen tekemiseen. Toisaalta muusikon pitää sietää yksin puurtamista. Työttömyydenkään aikana ei saa menettää uskoa siihen, että taiteella ja omalla tekemisellä on merkitys.

Kärkkäinen vastustaa suoritus- ja kilpailukeskeistä kulttuuria ja haluaa vahvistaa aidompaa arvomaailmaa.

– Kvaliteetti on muusikolle tärkeä asia, mutta tämä aika korostaa virheetöntä suorituskulttuuria. Julkisuutta ja menestymistä tavoitellaan. Taiteen arvo on jotain ihan muuta. Se on jakamista ja kokemista soittajien ja yleisön kesken. Se on jotain hienompaa, puhtaampaa ja intiimimpää kuin mitä suurten areenojen tähtikultti voi tarjota.

Tavoitteena löytää uutta yleisöä

Kaikki konserttien teokset, niiden säveltäjät ja esittäjät ovat Kärkkäiselle itselleen läheisiä.

– Festivaalin esiintyjät ovat pitkäaikaisia kollegoitani ja ystäviäni – maailman huippuja, mutta silti megajulkisuuden yläpuolella olevia vaatimattomia taiteilijoita. Mukana ovat muiden muassa sellisti Robert Cohen, viulisti Priya Mitchell sekä jazz-muusikko ja saksofonisti Jukka Perko. Kuuden konsertin sarjasta muodostuu kokonaisuus, joka ilmentää musiikin erilaisia ulottuvuuksia ja joka varmasti jättää jälkensä kuulijaan. Konserttien teemat ovat liike, voima, sointi, yhdessä, lämpö ja rauha, ja niihin sopivat teokset olen valinnut pitkälti vaistonvaraisesti. Kaikki teokset ja säveltäjät ovat olleet minulle itselleni tärkeitä.

Festivaalin tavoitteena on myös voittaa kamarimusiikille uutta yleisöä.

– Voin luvata, että musiikista ei tarvitse tietää mitään tullakseen konsertteihin. Kuultavat Ravelin, Franckin, Beethovenin, Debussyn ja muiden säveltäjien teokset ovat hienointa kamarimusiikkia, jota on kirjoitettu. Tampereella on myös harvinainen tilaisuus kuulla Brahmsin kaikki kolme pianokvartettoa samassa konsertissa ja saada näin kuva hänen musiikkinsa eri puolista.

Muusikon hyvinvointiin liittyvät teemat koskettavat myös luentojen muuta yleisöä.

– Naistentautien erikoislääkäri Leena Larva käsittelee lantion asennon merkitystä selkäkivuissa, jazz-vaikutteinen Avara Group luovaa arkielämää ja lastenpsykiatri Jari Sinkkonen pohtii yhdessä Robert Cohenin kanssa muun muassa esiintymisjännitystä ja ego-kulttuuria. Me muusikot olemme aina tienneet, että musiikki parantaa ja voimistaa, ja nyt myös tieteellinen tutkimus paljastaa koko ajan uusia asioita siitä, miten musiikki meitä parantaa. Niistä kertoo neurologi Seppo Soinilan luento.

Muusikon ja festivaalijärjestäjän kiireen keskelläkin Kärkkäinen pyrkii keskittymään käsillä olevaan hetkeen.

– Vaikka maailmassa on paljon huolta ja epävakautta, voisimme yrittää keskittyä tähän hetkeen ja niihin suuriin onnellisiin asioihin, joita voimme kokea aisteillamme – esimerkiksi kuuntelemalla musiikkia. Uskon, että siitä syntyy vakautta ja hyvinvointia.”

Teksti: Kati Vastamäki

Kuvat: Maarit Kytöharju

Maakuntarahastojen apurahat ovat haettavissa 10.1.-10.2.2017. Lisätietoa täällä.

Musiikin maisteri Heini Kärkkäinen ja työryhmä saivat vuonna 2015 Pirkanmaan Kulttuurirahaston apurahan kansainvälisen kamarimusiikkitapahtuman järjestämiseen.
, Jenni Heikkinen.

Liikkumaan kannustava kaupunki

Jos kaupunki on rakennettu oikealla tavalla, se kannustaa ihmisiä liikkumaan arjessaan ja tästä hyötyvät niin ihmisten oma terveys, ympäristö kuin koko kaupunki. Tästä oletuksesta lähtee Mikko Kärmeniemen tutkimus, jossa hän selvittää ympäristön vaikutusta pohjoissuomalaisten fyysiseen aktiivisuuteen.

Kärmeniemi tutkii, miten yhdyskuntasuunnittelulla voidaan vaikuttaa ihmisten päivittäisiin liikkumisvalintoihin. Pääosin huomio on siinä, kannustaako ympäristö hypäämään auton rattiin, pyörän satulaan, vai voiko arjen askareet hoitaa kävellen.

– Tutkimuksista alkaa olla jo melko vankkoja todisteita siitä, että kävelyn ja pyöräilyn ehdoilla toteutetut yhdyskuntarakenteet olisivat sekä terveyden että ympäristön ja myös ylipäätään kaupunkien elinvoimaisuuden kannalta tärkeitä.

Liikuntatutkijat ovat Kärmeniemen mukaan yhä enemmän siirtyneet painottamaan arjen liikunnan merkitystä liikuntaharrastusten sijaan.

– Olemme syntyneet liikkumaan, emme liikuteltaviksi, Kärmeniemi kiteyttää.

Fyysiseen aktiivisuuteen kannustava elinymäristö koostuu Kärmeniemen mukaan useista tekjöistä. Yksi on riittävä tiiviys: väestötiheys takaa, että syntyy lähipalveluita, joita ihmiset pystyvät hyödyntämään. Toinen tekijä on katuverkosto ja infrasturktuuri, jossa on panostettu pyöräily- ja kävelymahdollisuuksiin, jotta eri määränpäiden välillä liikkuminen on helppoa. Kolmantena Kärmeniemi nostaa esiin maankäytön monipuolisuuden.

–  Jotta päivittäiset askareet voi hoitaa kävellen, pyöräillen tai julkisten kulkuvälineiden avulla, asuntojen, työpaikkojen ja palveluiden on sijaittava iloisessa sekamelskassa keskenään, ei niin että tietty alue on varattu vain asutukselle tai esimerkiksi kaupalle.

Suomella omat erityispiirteensä

Maailmalla ympäristön ja fyysisen aktiivisuuden yhteyttä on tutkittu jo paljon, mutta Suomessa vähemmän. Suomeen kuitenkin liittyy erityispiirteitä, kuten myöhäinen kaupungistuminen, jonka vuoksi kaupungit on rakennettu pitkälti yksityisautoilun ehdoilla.

– Eheyttävästä suunnittelusta on puhuttu paljon, mutta mielestäni kaupunkeja suunnitellaan edelleen pitkälti niin että marketit rakennetaan pelloille ja uudet asuinalueet kaupungin reunoille aika väljästi, ja työpaikat pelkästään niille varatuille paikoille.

Omassa tutkimuksessaan Kärmeniemi käyttää hyväkseen pohjoissuomalaisista kerättyä syntymäkohorttidataa. Hän pyrkii löytämään siitä seikkoja, jotka aiempien tutkimusten perusteella tukevat fyysistä aktiivisuutta.

Pitkittäisaineistot tarjoaa mahdollisuuden seurata, vaikuttaako ympäristö oikeasti liikkumiseen vai onko se seurausta jostain muusta.

Kärmeniemi toivoo, että tutkimuksen tulokset vaikuttaisivat siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan. Konkreettisesti se tarkoittaisi esimerkiksi suurempia investointeja kävelyyn, pyöräilyyn ja julkiseen liikenteeseen. Tällaiset suunnitelmat herättävät usein vahvoja tunteita.

– Vastakkainasettelua syntyy helposti, eikä se ole hyväksi. Autollakin pitää päästä liikkumaan, mutta se ei saisi olla ensisijainen vaihtoehto.

Kuva: Mikko Niiles/STT Lehtikuva

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 kauppatieteen ja liikuntatieteen maisteri Mikko Kärmeniemelle apurahan asuinympäristön maantieteellisten tekijöiden yhteyttä fyysiseen aktiivisuuteen käsittelevään väitöskirjatyöhön
, Jenni Heikkinen.

Perinteet elävät Heinämaan pitseissä

Orimattilan Heinämaa on Rauman ohella Suomen toinen alue, jolla nypläys on ollut merkittävä ammatti ja myös säilynyt elävänä traditiona. Helena Honka-Hallila yhdessä työryhmän kanssa työstää parhaillaan tietokirjaa Heinämaan pitseistä ja niiden historiasta. Kirja tulee sisältämään Heinämaan pitsin tarinan sekä pitsien malleja 1800-luvulta nykypäivään.

– Heinämaan pitsin tarkkaa alkuperää ei tiedetä, mutta säilyneistä vanhoista nypläystyynyistä löytyvien vuosilukujen perusteella voi päätellä että pitsiä on nyplätty kylässä jo ainakin 1800-luvun alkupuolella. Vanhoja pitsejä on säilynyt museoiden kokoelmissa, Honka-Hallila kertoo.

1900-luvun aikana Heinämaalla myös kehitettiin uudenlaista nypläystyyliä. Siellä tehtiin muun muassa suuria pöytäliinoja yhdistämällä leveitä pitsejä. Kokeilevat nyplääjät kuten Varma Ritala tekivät hartiahuiveja, koruja ja pieniä iltalaukkuja.

Kylän naisille nyplääminen oli tapa saada tuloja. Vielä 1936 Heinämaalla oli 200 nyplääjää jotka saivat ainakin osan tuloistaan pitsejään myymällä, ja vuonna 1953 nypläys oli päätulo 30 naiselle.

Heinämaan tyyli

Heinämaalle oli huonot liikenneyhteydet ja kylä oli pitkälti eristyksissä, mikä auttoi oman tyylin kehittymistä. Toisaalta jotkut heinämaalaiset lähtivät kylästä myymään pitsejä muualle. Esimerkiksi Lahdessa sijainnut Helmi Vuorenmaan liike nypläytti kansallispukuihin tarvittavia pitsejä heinämaalaisilla ja myös jotkut helsinkiläiset liikkeet teettivät töitä Heinämaan nyplääjillä.

– Lasten piti opetella nypläämään ja vanhemmat saattoivat vaatia lapsen nypläämään tietyn määrän ennen kuin he pääsivät ulos leikkimään, Honka-Hallila kertoo.

Nypläysmalleista myös pidettiin hyvä huoli ja taito haluttiin pitää visusti omassa kylässä.

– Jos muutti pois Heinämaalta, piti luopua nypläyksestä, Honka-Hallila kertoo. Pitsien malleja ei myöskään saanut ostaa mistään, vaan ne kulkivat perheissä.

– Mallit olivat arvotavaraa, niitä ei annettu toisille koska niillä tienattiin rahaa.

Vasta nyt pitsimalleja on alettu myydä Heinämaan pitsinkutojien Pitsituvassa.

– Vanhat mallit on tehty tuohen päälle. Niiden mallit ovat selkeitä verrattuna esimerkiksi Rauman pitseihin, Honka-Hallila selittää Heinämaan pitsien erityispiirteitä. Tyypillisiä heinämaalaisia tuotteita ovat myös esimerkiksi pienet liinat, jotka ovat kokonaan pitsiä erotuksena esimerkiksi raumalaisista liinoista, joissa keskellä on kangasta.

Pitsiperinne elää yhä Heinämaalla. Pitsituvassa järjestetään tapahtumia ja näyttelyitä ja nypläystä opetetaan niin lapsille kuin aikuisillekin. Lisäksi Pitsituvalla myydään yhä paikallisten kutojien  töitä, eli nypläys tuo yhä sivutuloja kyläläisille.

Kuvat:
1. Heinämaalainen äiti tyttärineen nyplää.
2. Heinämaan pitsejä Pitsituvalla 2010-luvun alussa.
3. Suomen ensimmäisessä kotiteollisuusnäyttelyssä vuonna 1875 oli esillä heinämaalaisen Henrika Kivistön pitsejä.
4. Orimattilan Villatehtaan johtaja Sven Fahlgren sai vuonna 1965 lahjaksi Varma Ritalan nypläämän ison pellavaliinan.

Maakuntarahastojen apurahat ovat haettavina 10.1.-10.2.2017. Lisätietoa täällä.

Päijät-Hämeen rahasto myönsi vuonna 2016 Helena Honka-Hallilalle ja työryhmälle apurahan Heinämaan pitsejä käsittelevän tieto- ja mallikirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Herkullinen ruoka näkyy aivoissa

Mikä on tila, jossa aivojen endorfiinivasteet ovat suurimmat? No, tietysti juhlaillan jälkeisessä krapulassa, kebabia syödessä.
Vitsinä heitetty idea johti siihen, että asia on nyt tutkittu. Lääketieteen tohtori Jetro Tuularin tutkimusryhmä etsii vastausta siihen, miten ja millainen syöminen vaikuttaa aivojen endorfiinitasoihin.

Syöminen ei ole vain tankkausta. Ravinnontarpeen tyydyttämisen lisäksi syömiseen liittyy herkullisuuden herättämä mielihyvä, jonka välittäjäaineryhmät dopamiini ja endorfiinit tuottavat laajoille aivoalueille keskiaivojen tumakkeista.

Aivotoiminnan muutoksia tutkittiin pizzan voimin. Tutkimukseen osallistui terveitä ja normaalipainoisia 20-30-vuotiaita miehiä. Kuvaukset tehtiin ensin yöpaaston, sitten pizzan ja saman ravinnemäärän sisältävän miedonmakuisen, kauramaitoa muistuttavan ravinneliuoksen nauttimisen jälkeen.

Pizzan vaikutusta seurattiin Turun PET-keskuksen aivokuvantamislaitteilla ja fysiologista tilaa laboratoriokokein. Koehenkilöt arvioivat itse kylläisyyden ja mielihyvän kokemustaan. Ja kyllä, herkullisen ruuan syöminen näkyi koehenkilöiden aivoissa.

Tutkimus on ensimmäinen laatuaan. Se tuottaa uutta pohjatietoa lihavuuden ja syömishäiriöiden hoitojen suunnitteluun vastaavilla menetelmillä.

Lihavuus laskee aivojen endorfiinireseptoritasoja, joten lihava ei ehkä saa ruuasta normaalia mielihyvää. Hyvä uutinen on se, että normaalipainoon palaaminen palauttaa muutokset.

Jos halutaan vaikuttaa väestön painonkehitykseen nopeasti, Tuularin mukaan ei ole järkevää yrittää löytää yksittäistä ratkaisevaa molekyyliä.

– Lihavuuteen ohjaa osaltaan raha. Mäkkäriateria on kansainvälisesti tarkastellen halpa. Nämä ovat poliittisia päätöksiä. Kun lihan ja sokerin hinta painetaan alas, laskee korkeakalorisen ruuan hinta. Ratkaisevasti oikea päätös lihavuuden ongelman pienentämiseksi on ohjata elintarvikkeiden hintapolitiikkaa toisin.

Teksti: Taina Saarinen

Videon toimittaja: Pekka Niemiaho

Kuvaus ja editointi: Esa Kurkikangas

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2015 Jetro Tuularille apurahan syömisen toiminnallisia vaikutuksia ja endorfiinitasojen muutoksia aivoissa käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Kuinka apurahahakemuksia arvioidaan

Kulttuurirahaston lokakuisessa haussa jätettiin 9 260 apurahahakemusta. Hakuajan päätyttyä hakemuksia arvioivat asiantuntijat ovat saaneet hakemukset luettavikseen.

Asiantuntijaryhmät saavat luettavikseen jopa satoja hakemuksia, joista heidän on valittava alasta riippuen mutamia kymmeniä apurahan saajiksi.

– Vaikka hakemukset lukisi kuinka huolella, niin isoa tekstimäärää ei voi pitää mielessä. On siis luotava metodi, jolla hakemuksia käy läpi, kertoo professori Eero Vuorio, joka toimi Kulttuurirahaston apurahahakemusten arvioijana yhdeksänä vuonna eri ryhmissä.

Vuorio arvioi muun muassa eri lääketieteen alojen hakemuksia ja toimi asiantuntijaryhmän puheenjohtajana. Luettavana oli vuosittain kolmisensataa hakemusta, yhteensä noin 4000-5000 sivua hakemustekstejä.

– Ensin kävin kaikki hakemukset läpi ja varmistin, ettei siellä ole sellaisia, joita olisin esteellinen käsittelemään. Samalla sain jonkinlaisen käsityksen, millaisia hakemuksia kasassa on. Laskin aina miesten ja naisten suhteen ja miten eri paikkakunnilta hakijoita tulee. Tällaista pohjatyötä tein päivän tai kahden ajan.

Vuorio on uransa aikana arvioinut lukuisten muiden säätiöiden ja julkisten rahoittajien, muun muassa Suomen Akatemian, apurahahakemuksia.
– Kokemuksen mukana työmäärästä tulee koko ajan pienempi, prosessi rationalisoituu. Jokainen arvioija varmasti pyrkii valitsemaan itselleen niin suuren paperimäärän hallitsemiseen toimivimman tavan.

Kulttuurirahastossa kunkin alan asiantuntuntijaryhmä koostuu puheenjohtajasta sekä kahdesta ulkopuolisesta, vuosittain vaihtuvasta asiantuntijasta.

Tärkeä tiivistelmä

Vuorio kertoo kiinnittäneensä ensin huomion hakijaan.

–  Ansioluettelot luetaan läpi, ja katsotaan, missä työtä aiotaan tehdä ja kuka esimerkiksi väitöskirjatyötä ohjaa. Näiden asioiden kautta pitäisi muodostaa käsitys, että onko työ toteutettavissa.

Tärkein asia on Vuorion mielestä kuitenkin tutkimussuunnitelman yhteenveto. Sen pitäisi olla ymmärrettävä arvioijalle, joka ei välttämättä ole juuri sen erityisalan ekspertti ja vakuuttaa asiantuntija siitä, että hakijalla on rahkeet ja toimintaedellytykset toteuttaa suunnitelmansa.

– Jos  vielä pystyy sanomaan jonkun virkkeen siitä, miksi työ on tärkeä ja miten se tulee auttamaan maailmaa eteenpäin, sen jälkeen lukijalla on elävä kiinnostus aiheeseen.

Vuorio arvelee, etteivät monet hakijat ymmärrä tiivistelmän merkitystä. Hän suositteleekin tiivistelmän luetuttamista muilla.
– Jollei tiivistelmästä käy selväksi mitä tässä oikein aiotaan tehdä, niin ei siitä hyvää voi seurata jatkossakaan. Tiivistelmä asettaa lukijan tiettyyn vireystilaan, joka usein säilyy.

Arvioijat ovat oman alansa asiantuntijoita, mutta eivät voi tietenkään tuntea jokaikistä alan suuntausta. Työssä auttaa se, että asiantuntijat ovat kokeneita ja jokaisella on oma näkökulmansa tarkastella aihetta. Vuorion mukaan arvioijat ovat yleensä kriittismpiä oman erityisalansa hakemuksille.

– Monet hakijat alkavat liikaa esitellä oman alansa metodia ja erityispiirteitä vakuuttaakseen, että osaavat kaiken vaikean. Lukijahan haluaa nähdä isomman kuvan.

– Lääketieteen alat ovat siinä mielessä helppoja, että esimerkiksi hakijoiden ansioluetteloiden vertailu on melko helppoa. Muilla tieteenaloilla tilanne voi olla erilainen ja taide on jo kokonaan oma lukunsa.

Vaikeita päätöksiä

Asiantuntijat lajittelevat hakemukset erinomaisiin, keskusteltaviin ja hylättäviin ja kokoontuvat sitten tekemään Kulttuurirahaston hallitukselle ehdotuksen apurahojen jaosta. Ennen kokousta Kulttuurirahaston henkilökunta tarkastaa mahdollisimman huolellisesti mitä muuta rahoitusta hakijat ovat saaneet.

Päätöskokousessa asiantuntijat käyvät läpi kaikki hakemukset ja sen, haluaako joku nostaa ne rahoitettavien joukkoon. Jokainen asiantuntija tuo kokoukseen omat suosikkinsa. Vuorio kertoo, että hakemusten joukosta löytyi aina niitä, jotka olivat jokaisen listalla.
– Laadun kyllä tunnistaa ja aina löytyi myös ne hakemukset, jotka kaikki laittoivat syrjään.

Hyviä hakemuksia riittää.

– Kolmesta sadasta hakemuksesta satakunta oli yleensä sellaisia, joille apurahan olisi voinut hyvin myöntää, mutta meidän piti valita kolmisenkymmentä. Ei niitä apurahoja siis huonoille hakijoille mene, Vuorio sanoo.

Kun asiantuntijat ovat tehneet työnsä, heidän esittämänsä lista apurahansaajista menee Kulttuurirahaston hallituksen kokoukseen lopullista päätöstä varten. Hallituksen tehtyä päätökset niistä ilmoitetaan hakijoille.

Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen apurahat ovat haettavissa 10.1.-10.2.2017. Maakuntarahastojen apurahojen jakoa koskevat samat periaatteet kuin keskusrahastossakin.
, Jenni Heikkinen.

Unelmia kulttuurien kohtaamisesta

– Siirtolaisuus ei ole mikään uusi asia, vaan ihmiset ovat aina muuttaneet maasta ja maanosasta toiseen. Ehkä nyt kun mielenosoitukset tuntuvat päättyvän tappeluihin, taide voisi olla keino joka auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja heidän lähtökohtiaan, taiteilija Sepideh Rahaa pohtii.

Rahaan taidenäyttely A Dream That Came True on esillä Myymälä Galleriassa Helsingissä 11.12. saakka. Näyttely koostuu videoista, joilla kaksi Suomeen vuosia sitten muuttanutta naista pohtii unelmiaan, tavoitteitaan, elämäänsä Suomessa sekä uuteen kulttuuriin sopeutumista.

Teoksissa esiintyvät naiset, Fouzieh Feizi ja Hengameh R, ovat molemmat asuneet Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Haastattelujen lisäksi videoilla kuullaan musiikkia ja runoja. Muusikkoina toimivat Juho Laitinen ja Aman Askarizad.

rahaa_2

Rahaalle oli tärkeää, että haastatellut saivat puhua videoilla itse valitsemistaan aiheista. Kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan naisen kertomuksissa on kuitenkin myös paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat halusivat olla avoimia ja kertoa suoraan omista kokemuksistaan.

– Eivät vain siirtolaiset tunne itseään vieraiksi tai ulkopuolisiksi, vaan myös monet muut, vaikkapa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset tai poliittista oppositiota edustavat, Rahaa muistuttaa.

Maalauksellinen Suomi

Rahaan oma tausta on maalaustaiteessa, ja se näkyy videoillakin.

– Suomalaiset maisemat ovat kuin maalauksia. Ne ovat minulle tärkeitä, ja maisemissa näkyy myös oma läsnäoloni videoilla.

rahaa_4

Teheranin yliopistossa työskennellyt Rahaa muutti Suomeen opiskelemaan  neljä vuotta sitten. Aiemmissa töissään Rahaa on tutkinut enemmänkin itseään ja omaa identiteettiään, joten huomion kohdistaminen toisiin oli hänelle uusi aluevaltaus.

– Olen huomannut, että monella on joku tietty kuva iranilaisesta naisesta, enkä minä vastaa sitä, koska en ole mikään alistuva ja hiljainen hissukka. Pakolaiskriisi vahvistaa stereotypioita entisestaan.

Rahaa toivoisikin, että näyttely saisi ihmiset pysähtymään ja kuuntelemaan, mitä videoilla esiintyvillä naisilla on sanottavanaan.
– Keskustelun synnyttäminen on minulle aina tärkeää, ja toivon, että sen kautta syntyisi myös kulttuurillista vaihtoa, jossa kaikki osapuolet voisivat saada toisiltaan hyviä vaikutteita.

rahaa_3

Kuvat: Sepideh Rahaa

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Sepideh Rahaalle apurahan kulttuurista sopeutumista käsittelevään taiteelliseen työskentelyyn.
, Jenni Heikkinen.

Ruoka herättää tunteita

Vuonna 2013 alkanut Suomi syö ja juo on kerännyt suomalaisten ruokakuvia ja -muistoja, keskusteluttanut sosiaalisessa mediassa ja tuonut esiin museoiden ruokaan liittyviä kokoelmia. Se on nyt myös osa ELO-säätiön Syödään yhdessä -hanketta ja siten Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Juhlavuoteen on jo valmistauduttu Kansallisruoka-äänestyksellä, jonka perusteella valittiin syyskuussa 12 finalistia karjalanpaistista ja viilistä aina mustikkapiirakkaan ja pitsaan, jotka saavat kukin juhlavuonna nimikkokuukautensa. Finalisteista äänestetty voittaja julistetaan Helsingin Matkamessuilla tammikuussa 2017.

– Kansallisruoka herättää suuria tunteita, mikä kertoo siitä, miten tärkeää ruoka meille on. Se on identiteettimme ydintä, kertoo Susanna Haavisto, Suomi syo ja juo -hankkeen koordinaattori ELO-säätiöstä.

Kansallisruoasta puhuminen saa Haaviston mukaan monen kaivautumaan omaan perinnepoteroonsa, joissa on vain yksi ainoa oikea tyyli tehdä suomalaista ruokaa.

– Moni haluaa ajatella, että juuri se meidän mummon karjalanpaisti on se oikea – ja sille henkilölle varmasti onkin. Mutta laajemmin ajatellen perinteiden suhteen tarvitaan avarakatseisuutta: ne ovat eläviä kokonaisuuksia. On parempi että joku tekee karjalanpaistia ja laittaa siihen vaikka parsakaalia, kuin se että kukaan ei tekisi koko ruokalajia vain sen takia, että se olisi tehtävä tietyllä ohjeella.

– Sellainen ajattelu, että ennen oli kaikki paremmin ja että vanha ruokakulttuuri oli puhdasta ja täydellistä, tuntuu ikävältä. Nykyinen tilannehan on aivan huikea, meillä on enemmän valinnanvaraa kuin koskaan ennen. Voimme ottaa perinteiden hyvät puolet kuten säästäväisyyden, raaka-aineiden tuntemuksen ja huolellisuuden, ja yhdistää ne nykypäivän hyviin puoliin.

suomi_syo_ja_juo_2
Hotelli Tornin joulupöytä vuonna 1956.

Aktiivista keskustelua sosiaalisessa mediassa

Suomi syö ja juo toimii aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Keskustelussa on mukana kokkeja, yritysten edustajia, ruokaharrastajia ja sekä sekalainen joukko kotiäitejä ja -isiä, autonkorjaajia eli ketä tahansa  kenellä sattuu olemaan jotain sanottavaa ruoasta.

Twitterissä kaikki ovat jossain mielessä tasa-arvoisia keskustelijoita. Ruoka aiheena koskettaa kaikkia, joten se on jo valmiiksi maaperää, johon on helppo kaikkien tarttua. Se on ollut Suomi syö ja juo -hankkeen sydän. Lähivuosina emme olekaan tehneet tallennuksia, vaan olemme avanneet museoiden kokoelmia ja halunneet antaa takaisin yleisölle ruoka-aiheisia kuvia.

Haaviston mielestä sosiaalinen media onkin museoille hyvä toimintakanava. Kuvat ja tarinat kiinnostavat, kun ne tuodaan esiin oikealla tavalla. Lisäksi ihmisillä on mahdollisuus tuoda lisätietoa omien kokemustensa ja tietämyksensä mukaan, ja näin myös tapahtuu.

– Esimerkiksi kun Satakunnan Museo julkaisi kuvasarjan nahkiaisenpyynnistä, eräs porilainen mies tuli museolle kertomaan tunnistaneensa niistä isoisänsä. Hän näytti kuvia äidilleen, joka tunnisti niistä lähes kaikki henkilöt ja kertoi vielä taustatietoa heistä sekä antoi lisäkuvan työmiehistä.

Toinen tärkeä hanke juhlavuonna on ELO-säätiön Syödään yhdessä, jonka osana myös Suomi syö ja juo nyt toimii. Sadan yhteistyökumppanin yhteinen tavoite on lisätä yhdessä syömistä ja siten kasvattaa yhteisöllisyyttä ja uudenlaista yhteistyötä. Suomalaiset syövät vähiten yhdessä muihin OECD -maihin verrattuna, vaikka yhteisen ruokahetken monet hyvinvointia edistävät tekijät on osoitettu myös tutkimuksissa. Haaviston mielestä suomalaisten kannattaisikin opetella taas syömään yhdessä.

– Se mahdollistaisi monta hyvää asiaa, sillä yhdessäolo lisää hyvinvointia monin eri tavoin. Yhteiset ruokahetket lisäävät myös ruoan arvostusta, kun ruoan ääreen todella rauhoitutaan nauttimaan.

Kuvat: Suomi syö ja juo/ Keski-Suomen museo ja Hotelli- ja ravintolamuseo, julkaistu CC-BY 4.0 –lisenssillä.

Lisää aiheesta joulukuussa ilmestyvässä Tammenlastuja 4/2016 -lehdessä.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 ELO-säätiölle apurahan Suomi syö ja juo -hankkeen toteuttamiseen.
, Jenni Heikkinen.