Luuta ja lihasta on vaikea tulostaa samasta aukosta

Jonain päivänä bioprintteri tulostaa ihmiselle uuden maksan tai haiman. Tai tähän kuumana käyvä 3D-biotulostuksen tutkimus ainakin pyrkii.

Kokonaisia elimiä odottaessa tulostetaan pieniä paloja kudosta, kuten ihokudosta ja maksakudosta. Tällä haavaa näitä kudoksia käytetään kudosteknologian tutkimuksessa sekä erilaisten kemikaalien ja lääkkeiden testauksessa.

”Niiden avulla voidaan vähentää tehokkaasti eläinkokeita”, sanoo biolääketieteen tekniikan tohtori Sanna Turunen.

Tutkija Sanna Turunen kehittää 3d-bioprintteriä, jossa on monta tulostuspäätä.

Hän työskentelee asiantuntijana pienessä suomalaisessa 3DTech-startupissa ja auttaa sitä suunnittelemaan biotulostinta, jossa yhdistyy monta erilaista tulostustekniikkaa ja tulostuspäätä.

”Kudokset koostuvat erityyppisistä soluista ja niitä ympäröivästä soluväliaineesta. Soluväliaineen koostumus määrää kudoksen mekaaniset ominaisuudet, kuten joustavuuden ja vetolujuuden”, Turunen selittää.

”Luukudos on verraten kovaa ja kestävää, lihaskudos on joustavaa ja pehmeää. Siksi niitä jäljittelevät materiaalit eli biomusteet pitää tulostaa eri tavoin.”

Etenkin solut ovat herkkiä ja pehmeitä. Osa kuolee tulostusprosessissa, jos ne puristetaan liian suurella paineella hyvin pienen suutinkärjen läpi.

Turunen yrittää selvittää, millaisen hydrogeelin sisällä solut säilyvät parhaiten elossa ja millä tulostustekniikalla ne olisi parasta pursottaa paikoilleen: paineilman, mekaanisen ruuvin vai jotenkin  muuten.

Tulostuksen jälkeen kudosta viljellään laboratoriossa. Vähitellen se kypsyy ja alkaa toimia yhtenä elävänä kokonaisuutena.

Turunen tutustui 3DTechin perustajiin vuosi sitten bioprinttereitä käsittelevässä palaverissa. Hän teki tuolloin väitöskirjaa  mikrorakenteiden valmistuksesta laserpohjaisella 3D-tulostusmenetelmällä.

Tapaamisen jälkeen Turuselle syntyi ajatus, että PostDocs in Companies (PoDoCo) -apurahan turvin hän voisi järjestää itsensä tutkijaksi 3DTechin leipiin. PoDoCo-apurahan idea on avata vastavalmistuneille tohtoreille työuria yrityksiin.

Haku onnistui. Kahden vuoden projektissa ensimmäisen vuoden rahoitus tulee Suomen Kulttuurirahastolta, toisen vuoden palkka 3DTechiltä. Tämän jälkeen Turunen näillä näkymin jatkaa yrityksessä tutkijana ihan tavallisessa työsuhteessa.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Rami Marjamäki

Lisätietoa PoDoCo-apurahoista löytyy osoitteesta www.podoco.fi/

Tekniikan tohtori Sanna Turunen sai 28 000 euron PoDoCo-apurahan 3D-biotulostustekniikoiden yhdistämistä käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen vuonna 2017.
, Anna Bui.

Fysiikan lakeja uhmaavaa musiikkia Taidekoti Kirpilässä

Vaikka Taidekoti Kirpilä on ensisijaisesti tunnettu mittavasta taidekokoelmastaan, toimii kotimuseo myös upeana taustana suomalaiselle musiikille. Kirpilässä järjestetään taas syksyn mittaan useita inspiroivia konsertteja, joiden ohjelmisto vaihtelee folkista liediin.

Konserttien taiteellisena johtajana toimii Harri Kuusijärvi, Helsingissä vaikuttava lappilainen harmonikkataiteilija. Oman Koutus-yhtyeensä lisäksi hän on vaikuttanut muun muassa Kansallisteatterin, Helsingin kaupunginteatterin sekä YLE Radioteatterin produktioissa.

”Kuusijärvi palkattiin tehtävään, kun taidekodin ohjelmistoa haluttiin laajentaa siten, ettei se määrittyisi vahvasti minkään genren kautta”, kertoo museonjohtaja Johanna Ruohonen.

Kuusijärvelle musiikillisten rajojen rikkominen onkin ominaista. ”Toimin itse muusikkona ja säveltäjänä uuden musiikin parissa hyvin vaihtelevissa ympäristöissä. Musiikillinen kotikenttäni on jossain nykymusiikin, kansanmusiikin, jazzin ja improvisoidun musiikin rajapinnoilla”, taiteilija toteaa. ”Konserttisarjan taidemusiikki ei tunne genrerajoja, vaan luvassa on ennakkoluulottomia, rohkeita ja oivaltavia esityksiä niin klassisen musiikin, jazzin kuin maailmanmusiikin taitajilta. Keikoille on saatu osaajia eri puolilta suomalaisen musiikin hiekkalaatikkoa.”

Uuden taidemusiikin ja sen tekijöiden kirjo on Suomessa valtava. Kuusijärven tavoitteena on, että konserttisarja toisi tätä monimuotoisuutta esiin mahdollisimman laajasti. ”Olisi ihanaa, jos sarja pystyisi avaamaan kuulijoille ovia sellaisiin musiikillisiin maailmoihin, joista he eivät ole aiemmin olleet tietoisia”, Kuusijärvi toteaa toiveikkaana.

Syksyn konserttisarjassa kuullaan mm. fysiikan lakeja uhmaavia sovituksia 1900-luvun alun orkesterimusiikista, sekä runoudesta inspiraationsa saanutta sanatonta laulua ja improvisaatiota.

”Vaikka ohjelmistoa on haluttu vahvasti uudistaa, myös pitkään jatkunut lied-konserttisarjamme jatkuu hieman pienimuotoisempana uuden ohjelmiston sisällä”, lohduttaa Ruohonen perinteisten lied-konserttien ystäviä.

”Syksyn ohjelma on vasta pieni raapaisu suomalaisen musiikin monimuotoisuuteen. Mielenkiintoisia projekteja ja tekijöitä on niin valtavasti, että pulaa hienoista esityksistä ei varmasti ole tulevaisuudessakaan”, lupaa Kuusijärvi selvästi jo uudet kuviot mielessään.

Koko syksyn konserttiohjelmisto löytyy osoitteesta: taidekotikirpila.fi/tapahtumat/

Teksti: Anna Bui
Kuva: Juho Aittokallio

Taidekoti Kirpilä on lääkäri Juhani Kirpilän (1931-1988) Kulttuurirahastolle lahjoittama koti, jossa on esillä hänen keräämänsä suomalaisen taiteen kokoelma.
, Anna Bui.

Taiteellisen inspiraation lähteillä

”Matka oli ihan mieletön! Se osui sellaiseen kohtaan elämässäni, etten etukäteen edes tiennyt varmasti mihin se on minua viemässä”, kertoo Barcelonasta Suomeen palannut Corporeal Mime -näyttämötaiteilija Reetta Honkakoski. Hän sai Suomen Kulttuurirahaston liikkuvuusapurahan vuonna 2017 Ranskan Montpellieriin ja Espanjan Barcelonaan suuntautuvaan verkostoitumishankkeeseen. ”Olin sisällyttänyt projektiin kaksi eri matkaa, jotka loppujen lopuksi sulautuivat yhdeksi. Olimme työparini Saija Nojosen kanssa Ranskassa ja Espanjassa yhteensä 7 viikkoa.”

Corporeal Mime -treeniä Barcelonassa yhdessä Cia Ophelia de Teatron kanssa.
Corporeal Mime -treeniä Barcelonassa yhdessä Cia Ophelia de Teatron kanssa.

Kulttuurirahaston liikkuvuusapurahan tavoitteena on mahdollistaa taiteilijalle ulkomaisen oleskelujakson avulla uusia välineitä ja verkostoja taiteellisen työskentelynsä tueksi. Se eroaa muista vastaavista apurahoista siten, ettei se ole tiukkaan rajattu pelkästään esimerkiksi esitysvierailun matkakuluihin, vaan apurahan avulla voi viettää kohteessa pidemmän aikaa työskennellen ja verkostoja luoden. Tämä mahdollisti myös Honkakosken tutustumisen Corporeal Mime -teatterisuuntauksen kansainväliseen kenttään, sillä liikkuvuusapuraha kattoi matka- ja majoituskulujen lisäksi myös rahtikulut, jotka syntyivät Montpellieriin viedyn Duetto Yhdelle -esityksen rekvisiitan kuljettamisesta.

”Liikkuvuusapuraha on todella merkityksellinen juuri sen takia, että se mahdollistaa uusien ovien ja oman mielen avartamisen eri tavalla kuin mikään muu Suomesta tällä hetkellä saatava apuraha”, Honkakoski kiittää.

Alansa ainoa edustaja Suomessa

Corporeal Mime on fyysisen teatterin suuntaus ja Suomessa hyvin marginaalinen taiteenlaji. Reetta Honkakoski onkin maamme ainut kyseiseen ilmaisuun ja liiketekniikkaan erikoistunut näyttämötaiteilija. Hän opiskeli taidesuuntausta seitsemän vuoden ajan Lontoossa, jonka jälkeen palasi takaisin Suomeen teatterin pariin.

”Lähdin aikoinaan intuitiivisesti etsimään työvälineitä siihen, että voisin tehdä fyysisen teatterin esityksiä itsenäisesti. Löysin Lontoosta siihen työvälineet sekä esiintyjänä, ohjaajana että kouluttajana”, taiteilija kertoo.

”Tämän kaltaisia kaikenkattavia taidemuotoja ja liiketekniikoita ei Euroopassa hirveästi ole, ja törmäsinkin Corporeal Mimeen vähän sattuman, tai kenties kohtalon kautta.  Taiteenlajini on hyvin marginaalinen, mutta jos yhtään fyysisen teatterin kentällä liikkuu, niin siihen törmää ennen pitkää. Jollakin tavalla valinta oli minulle loppujen lopuksi ilmiselvä.”

Kollegoiden vertaistuki on tärkeää myös taiteentekijöille, ja Suomessa tämä on haaste Honkakoskelle. ”Liikkuvuusapurahan avulla pääsin näkemään miten muut toimivat ja tekevät. Se avasi silmiäni ja ymmärsin, että työtäni voi tehdä myös kansainvälisellä kentällä. Minun ei tarvitsekaan valita, toiminko Suomessa vai ulkomailla, vaan voin toimia molemmissa yhtä aikaa.”

Apurahan avulla uusi elämä teokselle

Reetta Honkakoski: Duetto yhdelle. Kuva: Daniela Sbrisny
Reetta Honkakoski: Duetto yhdelle. Kuva: Daniela Sbrisny

Honkakosken mukaan vapaalla kentällä toimivien freelancer-taiteilijoiden kannalta on todella merkittävää, että teoksia voi viedä ulkomaille. Se kasvattaa teoksen elinkaarta merkittävästi. ”Suomessa on niin pienet teatteriyleisöt, että jos kiertue- ja vierailumahdollisuuksia ei olisi, teoksia, joita tehdään pitkään rakkaudella ja pieteetillä, esitettäisiin hyvin lyhyen aikaa.”

Ranskassa Honkakoski vieraili Mime in Motion -festivaalilla, jonne hänet oli kutsuttu esiintymään Duetto yhdelle -sooloteoksella. Vaikka kyseessä on sooloteos, kiertueella on aina mukana neljän hengen ryhmä. Lavalla on suuri nojatuoli ja pyörätuoli, sekä Honkakosken lisäksi valtava jänisnukke.

”Esitys on kiertueita ajatellen epäkäytännöllinen, mutta on ihanaa että olen pystynyt tekemään työni taiteellisista lähtökohdista eikä siitä, mikä olisi kiertueen kannalta kätevin. Jos olisin lähtenyt luomaan teosta käytännön näkökulmasta, minulla olisi kiertueella mukana pieni matkalaukku jossa olisi ehkä puku ja kangasta, eikä lavalla olisi minun lisäkseni yhtään mitään. Matkustaisin yksin ja hyväksyisin, että olosuhteet olisivat todella haastavat. Sellainen taiteen tekeminen ei kiinnosta minua. On ihanaa tehdä töitä teoksen ehdoilla!” Honkakoski toteaa.

Verkostoitumista ja pattereiden latausta

Honkakosken verkostoitumismatka ei mennyt hukkaan, sillä Barcelonan vierailu poiki sooloesitykselle uuden esitysvierailun.

”Barcelonassa alkoi tuotannollinen yhteistyö brasilialaisen tuottajan Angela Lyran kanssa, joka pystyy myymään esityksiäni portugalin- ja espanjankieliseen maailmaan. Tämä yhteistyö mahdollisti heinäkuussa 2018 tapahtuvan kahden viikon vierailumatkan Brasiliaan. Se on kyllä aika huikeaa!”

Euroopan matka käynnisti myös taiteellisen yhteistyön barcelonalaisen Companyn Cie Ofelia de Theatre’n kanssa. Yhteistyön tulos nähdään elokuussa 2018 Helsingin Taiteiden yössä.

Suuria suunnitelmia on myös festivaalin saralla. Montpellieristä lähtöisin oleva Hors Lits -taidefestivaali inspiroi Honkakosken perustamaan oman Hors Lits -ryhmän, ja 31.8.–1.9.2018 järjestetäänkin jo ensimmäinen urbaani taidefestivaali Helsingissä. ”Konseptin idea on, että taiteilijat järjestävät pienimuotoisia esityksiä yleisölle yksityiskodeissa. Suoraan taiteilijalta katsojalle, kaikki portinvartijat siitä välistä on leikattu pois”, selittää Honkakoski.

Kaiken kaikkiaan verkostoitumismatka onnistui yli odotusten. ”Barcelonan matkaosuuden tarkoitus oli enemmänkin pattereiden lataus ja taiteellisen inspiraation lähteiltä ammentaminen. Taiteilijana kaikki nähty ja koettu jää itämään alitajuntaan ja sydämeen. Ne saattavat ajan kanssa pulppuilla esitysideoiksi, joten saa nähdä mihin tämä kaikki vielä johtaa.”

Lisätietoa:
Helsingin Hors Lits -tapahtuma: https://www.facebook.com/events/309056256521278/
www.reettahonkakoski.com

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Duetto yhdelle/Daniela Sbrisny, muut Honkakosken oma arkisto

Reetta Honkakoski sai vuonna 2017 4 500 euron liikkuvuusapurahan verkostoitumiseen Corporeal Mime -teatterin eurooppalaisella kentällä Espanjassa ja Ranskassa.
, Anna Bui.

Ennen niitettiin mitä kylvettiin – nyt saa mitä tilaa

– On mielenkiintoista, että Raamatun sananlaskut – kuten ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” – ovat edelleen käytössä arkipuheessa. Kenties ne ovat asettuneet arkikieleen niin itsestäänselvyyksinä, että harva edes tiedostaa käyttävänsä Raamatusta peräisin olevia ilmauksia, pohtii Liisa Granbom-Herranen, joka tutki väitöskirjassaan suomalaisten sananlaskujen nykykäyttöä. Kävi ilmi, että sananlaskuilla on edelleen paikkansa arkikielisessä keskustelussa, mutta niiden tulkinnat muuttuvat.

Granbom-Herrasen tutkimusaineistona olivat Salon Seudun Sanomiin julkaistavaksi tarkoitettuina mielipidekirjoituksina lähetetyt tekstiviestit. Viiden vuoden aikana lähetettyjä viestejä oli noin 70 000. Ne sisälsivät yli 7 000 sananlaskua tai viittausta sananlaskuun.

”Sananlaskun käyttö tai viittaus sananlaskuun mielipiteenilmauksissa sisältää oletuksen, että lukijat tunnistavat sen. Salon Seudun Sanomiin lähetettyjen tekstiviestien sisältämät sananlaskut kertovatkin sananlaskujen aktiivisesta roolista mielipiteen idean vahvistajina. Sananlaskuilla on edelleen varteenotettava osansa vakuuttavassa kielenkäytössä”, Granbom-Herranen toteaa.

Liisa Granbom-Herranen tarkasteli sananlaskuja niiden käyttöyhteyden näkökulmasta. Selvisi, että sananlaskun käyttö on harkittua, ja käyttö palvelee yleensä yhtä tai useampaa tarkoitusperää.

”Sananlaskujen, kuten muunkin suullisen perinteen käytön ja tulkinnan, perusta on aina ollut arkielämässä. Niiden käyttöyhteys liittyy tavalla tai toisella käyttäjän omaan elämään.

Tekstiviestien sisältämien sananlaskujen käyttöyhteyden tarkastelussa selvisi, että perinteiset sananlaskut esiintyvät yhdessä modernien sananlaskujen kanssa. ”Vanhat tunnetut sananlaskut tunnistuvat luotettavammin kuin modernit sananlaskut tai mahdollisesti sananlaskuiksi kehittyvät ilmaisut”, Granbom-Herranen toteaa.

Granbom-Herranen havaitsi, että nykykäyttäjä saattaa lyhentää sananlaskuja tai yhdistää niitä toisiin sanalaskuihin. Aina sananlaskuja ei edes haluta käyttää kokonaisina, vaan käyttäjälle saattaa riittää pelkkä viittaus niihin: ”Mikäs se olikaan se ahneen loppu”.

Nykyaikana sananlaskuja käytetään varsin mielenkiintoisissakin yhteyksissä, jos ajatellaan niiden oletettua perusmerkitystä. Sananlaskut ovat lyhentyneet, niistä voidaan jättää loppu pois kuten usein käy esimerkiksi ”Oma maa mansikka” tai ”Moni kakku päältä kaunis” sananlaskuille, Liisa Granbom-Herranen kertoo.

Väitöstutkimuksen mukaan nykypäivän sananlasku voi olla yhdistelmä useammasta eri aikakauden sananlaskusta tai vaikkapa sananlaskusta ja fraasista. Traditionaaliset sananlaskut samoin kuin Raamatusta peräisin olevat sananlaskut muuttavat muotoaan.

”Sananlaskun asettuessa uuteen kulttuuriseen käyttöyhteyteen sen muoto ja tarkoite usein muuttuvat. Tutkimus osoitti, että sananlaskut ovat varsin muuttumattomia ilmauksia ja traditionaalisiin sananlaskuihin sisältyy edelleen agraaritalouden termejä, mutta sananlaskuja käytetään uusissa ympäristöissä ja niiden tulkinnat muuttuvat”, Granbom-Herranen toteaa. ”Sananlaskut saavat uusia tulkintoja – ja mielestäni niiden tuleekin saada. Onhan koko elinympäristömme muuttunut.”

Teksti: Turun yliopisto
Kuva: Robert Seger

Kasvatust. tohtori, fil. maisteri Liisa Granbom-Herranen on saanut apurahoja vuonna 2010 ja 2014 Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastolta sananlaskuja tekstiviesteinä koskevaan tutkimukseensa.
, Anna Bui.

Taiteilijaelämää suurkaupungin sykkeessä

Kulttuurirahaston residenssiohjelma vie taiteilijoita maailmalle tekemään luovaa työtä ja verkostoitumaan kansainvälisesti. Syksyllä 2018 ohjelmassa on hakukohteina jo seitsemän residenssiä ympäri maailmaa, Portugalista aina Etelä-Koreaan ja Australiaan asti.

Yksi residenssiohjelman uusista tulokkaista on New Yorkin Brooklynissa sijaitseva Triangle, joka luo taiteilijoille upean mahdollisuuden työskennellä yhdessä taidemaailman tärkeimmistä kaupungeista.

Kuvataiteilija Liinu Grönlund työskenteli Triangle-residenssissä kolmen kuukauden ajan vuonna 2014 Suomen New Yorkin Kulttuuri-instituutin järjestämän ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman ohjelman avulla.

”Paikan vaihtaminen helpottaa minua aina suuresti. Hetken aikaa on irtonainen tunne ja sitten ajattelu alkaa kulkea uusiin suuntiin”, kertoo Grönlund kokemuksestaan.

Kuva: AV-Arkki

Liinu Grönlund on helsinkiläinen videon ja elokuvan parissa työskentelevä taiteilija. Hänen teoksensa käsittelevät usein ihmisen ja luonnon suhdetta henkilökohtaisella tasolla, ja tutkijoiden tekemä työ kiinnostaa häntä erityisesti. Brooklynin työskentelyjakson aikana hän teki taustatyötä uutta videoteosta varten, jossa taiteilija karusta aiheesta huolimatta pohtii toivoa.

”Kokosin teokseen ajatuksia selviytymiseen nykyisessä lamaannuttavassa maailmanpoliittisessa ilmapiirissä, sekä elämiseen ympäristötuhon kanssa. Kirjoitin ja kuvasin päiväkirjamaisesti suurkaupungin luontoa ja kohtaamiani näkyjä muun muassa rauhallisilla rannoilla Staten Islandilla ja Rockaway’ssa, kaupungin puistoissa ja kaduilla halloweenina”, Grönlund muistelee. ”Tallensin myös ekologin kanssa käymäni pitkän keskustelun kulkiessamme ympäri East Villagea.”

Verkostoituminen onkin yksi residenssiohjelman parhaista puolista. Työskentelyjaksojen aikana järjestetään usein erilaisia tapahtumia ja taiteilijat pääsevät tapaamaan uusia ihmisiä, erityisesti muita taiteilijoita kansainväliseltä kentältä. Grönlundin residenssijakson aikana Trianglessa järjestettiin muun muassa Open Studios -tapahtuma sekä kuraattoritapaamisia.

Myös tutun ympäristön ulkopuolelta saatava palaute on taiteilijoille tervetullutta.
”Sain teoksistani ja työskentelystäni paljon palautetta. Nykissä keskustelu on innostunutta ja nautin siitä suuresti. Taidemaailma New Yorkissa on myös tosi erilainen kuin Helsingissä ja se haastaa omaa ajattelua. Taiteilijat ovat aktiivisia toimimaan yhteisöissään ja siellä syntyy isoa poliittista liikehdintää, muun muassa Trumpin hallituksen toimia vastaan”.

Näkymä residenssin katolta.

Elämisen rahoittaminen taiteilijan työllä ei ole aina helppoa, ja Kulttuurirahaston residenssiohjelma pyrkii osaltaan vastaamaan tähän haasteeseen. Myös Grönlund koki työhuoneen saamisen residenssijakson ajalle merkittävänä, sillä hänellä ei ole ollut varaa vuokrata työhuonetta Helsingissä.

”Työtila oli hiljainen ja valoisa ja residenssissä sai paljon aikaa omille ajatuksille. Se oli rauhallinen turvapaikka kiireisen kaupungin keskellä.  Olen kiitollinen kaikista käymistäni keskusteluista ja residenssijakson aikana tapahtuneet kohtaamiset muuttivat sekä työskentelyäni että ajatteluani.”

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Liinu Grönlund

Triangle-residenssi on osa Suomen Kulttuurirahaston residenssiohjelmaa vuodesta 2019 alkaen. Yhteistyö jatkaa Suomen New Yorkin Kulttuuri-instituutin järjestämää ja SKR:n rahoittamaa ohjelmaa, jonka avulla 15 taiteilijaa työskenteli Trianglessa vuosina 2014-2018.
, Anna Bui.

Ennen ei ”suvaittu” mutta siedettiinpä silti

Vihapuhe on nykyisin paljon käytetty sana, jolla tarkoitetaan tiettyyn ihmisryhmään tai kansanryhmään kohdistuvaa kielteistä puhetta. Kuitenkin itse ilmiö tuntuu olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse.

Vihan pitkät jäljet -Argumenta-hankkeessa antiikin, vanhan ajan ja keskiajan tutkijat yrittävät asettaa vihapuheen historialliseen kehykseen. Kunnianhimoisena tavoitteena on löytää, josko historiasta olisi jotain myönteistäkin opittavaa.

”Huonoja esimerkkejä on tietenkin valtavasti. Yleensä vihantekoja ja kansanmurhia ovat pohjustaneet kovat puheet. Menneisyydessä on kuitenkin myös pystytty tekemään ratkaisuja, jotka ovat olleet ihmiskunnalle hyväksi”, sanoo Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen.

Etelä-Walesissa sijaitseva Raglanin linna oli 1640-luvulla yksi Englannin sisällissodan taistelupaikoista. Nykyisin se on turistikohde.

Kun muussa Euroopassa kiivailtiin ja sodittiin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen leireissä, Puola-Liettuassa julistettiin uskonvapaus. Mikään lintukoto maa ei ollut, mutta katoliset, protestantit, juutalaiset ja muslimit (tataarit) elivät jotakuinkin rauhallista rinnakkaineloa tai ainakin uskonkiivailuissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin muualla.

Varsinaisesta suvaitsevaisuudesta ei Kaartisen mukaan voikaan puhua, kun puhutaan kaukaisesta menneisyydestä. Suvaitsevaisuus on hankkeen tutkijoiden keskusteluissa todettu anakronistiseksi käsitteeksi. Anakronia tarkoittaa sitä, että historiaa katsotaan nykyihmisten perspektiivistä; ikään kuin historian ihmiset ajattelisivat samoin kuin me.

Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat puhuvat historiassa mieluummin sietämisestä.
”Sekään ei ole täydellinen sana, mutta kuvaa menneisyyden olosuhteita paremmin”, Kaartinen sanoo. ”Keskiajalla usein vihattiin vääräuskoisia tai muuten vain sopimattomia naapureita. Olennainen juttu oli se, että kun vastustajia ei kaikkia mitenkään olisi saatu hengiltä, heitä oli siedettävä.”

Vuonna 1999 valmistuneessa väitöskirjassaan Kaartinen tarkasteli ”vihapuhetta” 1500-luvun Englannissa. Mannermaiset uskonpuhdistuksen aatteet levisivät Englannin kanaalin yli ja sekoittuivat kotoperäisiin, ja protestantit ja katoliset olivat kovin sanakääntein toistensa kimpussa.

Sotilaan kypärä 1400-luvulta.

Uskonpuhdistuksen kannattajat purkivat vihaansa solvaamalla luostareiden munkkeja ja nunnia. Katolilaiset antoivat takaisin samanlaisella armottomalla pilkalla.

”Puheessa vilisivät solvaukset. Vastapuolta haukuttiin mielellään huoripukeiksi ja eläinten nimillä, koiriksi erityisen mielellään.”

Kaiken myllerryksen ja kiihkoilun jälkeen kuitenkin syntyi ja vakiintui lopulta anglikaaninen kirkko eli katolisuuteen painottuva kompromissi katolisuuden ja protestanttisuuden välillä.

”Tosin tuon ajan anglikaanit tuskin itse kutsuivat uskontoaan kompromissiksi. Pikemminkin he pitivät sitä ainoana oikeana ratkaisuna korjata katolisen kirkon virheitä.”

Vaikka sopuisahko lopputulos syntyi ilman suurta suunnittelua, se tarjoaa Kaartisen mukaan vahvan opin nykypäivään: kompromissiin pyrkiminen voi olla hedelmällistä ja toimivaa. ”Tosiasioiden kanssa on elettävä, ja vastapuolta pitää oppia sietämään”, hän tiivistää.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Raglanin linna/Annakaisa Tavast, kuvituskuvat/Metropolitan Museum of Art

Marjo Kaartinen ja työryhmä sai 140 000 euron Argumenta-apurahan vuonna 2017 Vihan pitkät jäljet -seminaarisarjan järjestämiseen.
, Anna Bui.

Kadonneen polkuverkoston jäljillä

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokka lähti alkuvuodesta selvittämään yhdessä Forssan museon kanssa arkeologian salaisuuksia. Hankkeen mahdollisti museon Kulttuurirahastolta saama Mullankaivajat-apuraha.

Mullankaivajat-apurahojen tavoitteena on tarjota nuorille tilaisuus osallistua arkeologiseen tutkimukseen kotiseudullaan ja lisätä heidän kiinnostustaan tieteellisiin menetelmiin sekä oman lähialueen menneisyyteen ja historiaan.

Forssassa tutkimuskohteeksi valikoitui Yhtiönpuiston polkuverkosto. Puisto tunnetaan paikkakunnalla myös Tehtaanpuistona tai Wahreninpuistona, ja se sai alkunsa 1840-luvulla Forssan Kehräämön perustamisen yhteydessä. ”Yhtiönpuisto on kokenut vuosien varrella monia muutoksia. Rakennuksia on palanut, istutukset ovat yksinkertaistuneet ja polut vaihtaneet paikkaa”, kertoo hanketta vetävä arkeologi Minna Lehtola Kulttuuriyhdistys Kuvio ry:stä. Yhdistys toteuttaa hanketta yhdessä Forssan museon kanssa. ”Mullankaivajien tavoitteena on arkeologisia menetelmiä käyttäen päästä kiinni 1800-luvun polkuverkostoon.”

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokkalaiset olivat toukokuussa kenttätyössä Forssan Yhtiönpuistossa yhdessä Forssan museon Tuuli Ravantin kanssa.

Yhteistyö pilottiluokaksi valikoituneen Heikan koulun vitosluokan kanssa käynnistyi alkuvuodesta. ”Aikataulutimme hankkeen työpajakerrat yhteen luokan lukujärjestyksen kanssa. Se oli helppoa, sillä nykyinen opetussuunnitelma sallii Mullankaivajien kaltaisen ilmiöoppimisen ja erilaiset oppimisympäristöt”, kertoo hankkeen projektityöntekijä Tuuli Ravantti Forssan museosta. Ensimmäisessä työpajassa johdateltiin arkeologiaan ja heräteltiin ajatuksia pienryhmissä työskennellen. ”Koska työpajat järjestettiin ensimmäistä kertaa, mekin opimme paljon luokan oppilailta. Tämä auttaa meitä kehittämään työpajapakettia, jota tarjoamme myöhemmin paikallisille kouluille. Meillä on jo tiedossa toinen työpajasta kiinnostunut 5. luokka, jonka tapaamme syyslukukaudella.”

Toukokuussa toteutettujen kaivausten kohde oli tehtaanjohtajan talon entinen sijaintipaikka Yhtiönpuistossa ja talon takana oleva polkuverkosto. Talo paloi vuonna 1969. ”Purettu rakennus ja siihen kytkeytyvä arki sekä puiston myöhempi käyttö olivat jättäneet maahan runsaasti materiaalia mullankaivajille. Runsaat löydöt olivat varsinkin oppilaiden mieleen”, Ravantti sanoo. Niiden joukossa oli mm. vanhoja takorautaisia nauloja, lasikuonaa, ikkuna- ja astialasia sekä tiilenkappaleita, jotka kertovat rakennuksesta ja sen viimeisistä hetkistä.

Töitä tehtiin kahdessa ryhmässä ja paikalla oli kerrallaan 13 oppilasta. Kentällä ryhmä jaettiin kaivajiin ja tutkimusavustajiin. Kun kaivajat kaivoivat, avustajat tekivät dokumentointi- ja karttatehtäviä tutustuen Yhtiönpuiston vanhaan polkuverkostoon ja jäljentäen polkujen paikkoja nurmikkoon.

Yhtiönpuistossa on vanhoja polkuja ja polkuverkostoja, jotka eivät ole enää käytössä. Mullankaivajien yhtenä tehtävänä oli tuoda nuolilla vanhat polut esille.

”Työskentelyyn nuorten kanssa on kuulunut ongelmanratkontaa, pohtimista, käsillä tekemistä, retkipäivä, aineistontuntemusta, kotiseutuhistoriaa, tiedonhakua, dokumentointitehtäviä, kyselytunti ja tietenkin kenttätöitä kaivauksilla. Syksyllä palaamme kaivausten löytöjen pariin jälkitöiden merkeissä”, Minna Lehtola kertoo. ”Mullankaivajat on paitsi tutustuttanut nuoret arkeologiaan, myös herättänyt heidät ajattelemaan, mitä heidän omasta toiminnasta jää jälkeen: mitä tulevaisuuden arkeologit löytävät nykypäivästä. Tämä avartaa ymmärrystä siitä, kuinka kauan eri materiaalit säilyvät ympäristössä.”

”Kevään aikana tutustuimme arkeologiaan ja opimme paljon historiasta ja arkeologiasta. Kokemuksemme oli hauska ja oppia täynnä. Historiaa on joka puolella, kun vain siitä tietää ja osaa etsiä, siksi arkeologin työ on niin monipuolista”, kertoo Heikan koulun 5. luokan oppilas Kaisla Haarlo, yksi mullankaivajista. ”Löysimme kaivauksissa palasia lasista, rautanauloja, hiiltä, tiilen paloja ja vuoden 1973 kolikon. Kokemuksemme oli täynnä uutta ja toivoisimme, että tällainen oppiminen voisi jatkua tulevaisuudessa.”

Teksti: Marika Aspila
Kuvat: Lassi Puhtimäki / Forssan Lehti

Forssan kaupunki sai 22 500 euron Mullankaivajat-apurahan vuonna 2018 Forssan Yhtiönpuiston polkuverkoston arkeologiseen tutkimukseen.
, Anna Bui.

Kunnioitusta, antirasismia ja yhdenvertaisuutta vaihtoehtolajien parissa

Vaihtoehtolajien arvot kertovat siitä, mitä valtavirtakulttuurista puuttuu. Perinteisen urheilumaailman järjestykset eivät vallitse skeittauksen kaltaisten vaihtoehtolajien keskuudessa. Määrittelyvalta on kuitenkin yhä usein valkoisilla heteromiehillä, kertoo aiheesta väitellyt tutkija Anni Rannikko Itä-Suomen yliopistosta.

Tutkija Anni Rannikko kiinnostui skeittauksesta, scoottauksesta ja roller derbystä, kun hän työskenteli aihetta koskevassa tutkimushankkeessa.

“Esimerkiksi skeittaus kiehtoi minua, koska siinä on vahva arvomaailma. Skeittaajat karsastavat kilpailua ja autoritäärisyyttä. He vastustavat rasismia jopa siinä määrin, että skeittaajien ja uusnatsien välillä oli 90-luvulla konflikteja”, Rannikko kertoo.

Myös skeittaajilta itseltään voi kuulla saman tyyppistä palautetta: “Monen skeittaajan mielestä perinteiset kilpaurheilun piirteet eivät kuulu skeittaamiseen. Jopa ammattilaistasolla ilmapiiri on lähes päinvastainen, kuin jonkun toisen yksilöurheilulajin huipputasolla. Taitavaksi skeittaajaksi tuleminen ei myöskään edellytä kilpailemista. Koska skeittauksessa ei ole sääntöjä tai rajoitteita, sen arvosteleminen ja pisteytys on joidenkin mielestä ongelmallista, tai jopa turhaa”, eräs skeittari toteaa.

Rannikko on tehnyt tutkimusta etnografisesti havainnoimalla ja haastattelemalla lajin harrastajia. 15-29 -vuotiaat harrastajat suhtautuivat tutkijaan avoimen suopeasti, koska tutkimus lisää lajien legitimiteettiä. Katulajit ovat perinteisesti esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta altavastaajan asemassa.

“Akateeminen kiinnostus tuo lajeille uskottavuutta ja edesauttaa esimerkiksi uusien liikuntapaikkojen rakennuttamista.”

Yhdenvertaisista periaatteista huolimatta harrastajien välillä vallitsee hierarkioita. Roller derbyä lukuunottamatta Rannikon tutkimat lajit ovat miesvaltaisia ja harrastajien keskuudessa vallitsee hetero-oletus. Kaatuvaa skeittaria saatetaan yhä haukkua homoksi.

“Kun kysyin haastateltavilta, miten he suhtautuisivat skeittaavaan homoon, moni sanoi, että homous ei olisi tietenkään ongelma. Kukaan ei kuitenkaan sanonut tuntevansa yhtään skeittaavaa homoa.”

Naisharrastajien homoseksuaalisuutta ei koettu yhtä uhkaavana, pikemminkin “lesbous” yhdistettiin urheilulliseen kyvykkyyteen. Toisaalta sateenkaarevuus ja queer ovat oleellinen osa roller derby -kulttuuria.

Rannikko huomasi sukupuoliroolien vanhakantaisuuden naisoletettuja skeittaajia haastatellessaan. Skeittipaikalla liikkuvien naisten ei lähtökohtaisesti oleteta skeittaavan. Miespuoliset skeittaajat ajattelevat, että tytöt ovat saapuneet paikalle heidän takiaan.

“Naisskeittarit kertoivat, että ‘skeittityttöystävän’ roolista voi päästä irti vain silloin, jos on taitava. Monilla naisilla on skeittipaikalla niin kovia suorituspaineita, että he menevät harjoittelemaan aikoina, jolloin siellä on mahdollisimman tyhjää. Tämä johtuu siitä, että naisskeittarit kokevat, että heitä arvioidaan koko sukupuolensa edustajana. Kun naisskeittari on taitava, häneen saatetaan yhä suhtautua niin, että vitsi, että olet hyvä…tytöksi.”

Skeittarit ajattelevat, että skeittaus kuuluu kaikille. Ideaali, oletusarvoinen skeittari on kuitenkin edelleen hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nuori mies. Yleisesti ottaen tämän kaltaiset henkilöt saavat määrittää sen, mitä skeittaus on ja vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisia liikuntapaikkoja rakennetaan.

Määrittelyvalta on alakulttuurien hierarkkisuuden ytimessä. Se, kuka saa ja uskaltaa kertoa, mitä skeittaus on, “hallitsee” lajia.

Katulajeissa tehdään tilapolitiikkaa. Scoottaajat eli potkulautailijat ovat tyypillisesti skeittaajia nuorempia, joten he ottavat tilan haltuunsa menemällä paikalle isolla porukalla. Tällainen tilapolitiikka ei ole kuitenkaan yhtä arvostettua kun rauhallinen argumentointi.

Vaihtoehtolajien harrastajat pyrkivät siihen, että kaikki ovat tervetulleita mukaan yhteisöihin. Aina he eivät tasavertaisten rakenteiden muodostamisessa kuitenkaan onnistu.

Harrastajat viljelevät sanoja ‘kunnioitus’ ja ‘yhdenvertaisuus’. Lajit halutaan pitää tyypillisestä kilpailusta vapaina alueina.

“Kertoo jotain uusliberalistisesta ajastamme, jos kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta pitää erikseen vaalia alakulttuureissa. Käytäntöjä voidaan muuttaa vasta sitten kun ne tunnetaan. Joku viisas sanoi jossain, että utopia ei ole ‘tila’, johon voitaisiin päästä vaan prosessi,” Rannikko sanoo.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuvat: Heikki Tuuli
Kuvien skeittarit eivät liity tutkimukseen.

Anni Rannikko sai 22 000 euron apurahan Pohjois-Karjalan rahastosta vuonna 2014 vaihtoehtoisia liikuntalajeja ja niiden sisällä muotoutuvia moraalisia järjestyksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Anna Bui.

Maailman kulttuurit Tammerkosken rannalla

Filosofian maisteri Marjo-Riitta Saloniemi toi tuolinsa ja puhelimensa raakaan teollisuustilaan vuonna 1991. Paikka oli Tampereen keskustassa talousvaikeuksien seurauksena hiljalleen tyhjentyvän Tampellan tehdashalli, josta viimeisiä koneita kannettiin pois. Uusia tiloja oli etsitty aktiivisesti pari vuotta, Teknillisen museon tuhoisasta palosta saakka.

– Esineistöä piti saada turvaan, ja kun lisäksi muut museot sijaitsivat hajallaan ympäri kaupunkia, aloimme ajaa museokeskuksen perustamista tähän tilaan. Asiat etenivät, ja vuonna 1996 nykyinen sisääntulotila ja 25 metriä teollisuushallia avattiin museona, kertoo Saloniemi.

EU-puheenjohtajavuoden ohjelma ajoi museoväen vielä kuukausiksi väistötiloihin, mutta hyvityksenä kaupunki rakensi museokeskus Vapriikin tilat nopeutetusti valmiiksi vuonna 2000. Viime vuonna Suomen ensimmäinen museokeskus saavutti ennätykselliset 206 000 kävijää. Suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat lapsiperheet ja yläkouluikäiset pojat, pieni ihme museovieraiden joukossa. Heitä houkuttelee Suomen pelimuseon perjantai-iltapäivien ilmainen sisäänpääsy.

Seitsemän museota yhdellä lipulla -konsepti toi Vapriikille toukokuussa 2018 Euroopan Vuoden museo -kilpailun kunniamaininnan. Vuonna 2017 se valittiin Vuosisadan museoksi.

Innovatiivisen ja iloisen edelläkävijän maine on saavutettu kovalla työllä ja kymmenien vuosien aikana rakennetuilla verkostoilla, haistelemalla maailman tuulia, pitämällä yhteyttä muihin museoihin ja tutustumalla aina uusiin ihmisiin. Niiden ansiosta Tampereella on nähty muiden muassa suurnäyttelyt Kielletty kaupunki – elämää Kiinan keisarien hovissa, Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Fabergén aika, Samurai, Samaanit, Tiibet, Sitting Bull, Jadeprinsessa – elämää Han-keisarien Kiinassa ja agitaatioposliinia esitellyt Luokaamme uusi maailma, kaikki Saloniemen käsikirjoittamina ja tuottamina.

Vapriikin museoyhteisö on kasvanut alun kymmenestä nykyiseen noin sataan ammattilaiseen. ”Meidän pitää olla tarkkana, että säilytämme tason ja pysymme mielenkiintoisena edelläkävijänä. Käy työstä keksiä asioita ennen muita”, sanoo Marjo-Riitta Saloniemi.

Suuritöisin Saloniemen näyttelyistä on ollut terrakotta-armeija.

– Sitä varten ostettiin työtä, asiantuntemusta ja palveluja 130 ihmiseltä neljästä eri maasta. Näyttely oli pakattuna kolmeen lentokoneeseen. Savihevosen tarvitsema rahtikone oli liian iso laskeutuakseen Helsinkiin, joten matkustin patsaan kanssa ensin Amsterdamiin ja sieltä Travemünden kautta laivalla Suomeen.

Sisällöllisesti hienoimpana näyttelynään Saloniemi pitää Eremitaasista Pietarista tuodun Lomonosovin posliinitehtaan kokoelmaa ja näyttelyä, joka valotti 1920-luvun alun kuohuvia vuosia.

– Neuvosto-Venäjällä elettiin silloin käsittämättömän kokeellista aikaa ja uskottiin kaiken olevan mahdollista.

Fabergé taas liittyi tutkimuksellisesti juuri siihen aikaan, johon Saloniemi perehtyi omissa yliopisto-opinnoissaan: vuosikymmeniin ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä, aikakauteen jolloin Helsinki ja Pietari olivat samaa kulttuurialuetta.

– Muuten en ole asiantuntija missään, vaikka tässä työssä oppii ihan valtavasti. Asiantuntemus löytyy verkostojen avulla muista museoista ja yliopistoista. Ja jokaisen näyttelyn kohdalla hämmästyttää sama ilmiö: se että varsinaisten asiantuntijoiden lisäksi Suomesta löytyy valtavasti vakavia ja osaavia harrastajia, samuraita suunnitellessa esimerkiksi ikebanan, budolajien tai maalaustaiteen.

Saloniemi työskenteli 2000-luvun alussa pitkään UNESCOn alaisessa Kansainvälisessä museoneuvostossa (ICOM). Kenttätyömatkat ovat vieneet ”suomalaisen museoihmisen ja kaupungin virkamiehen” niin Venezuelan intiaanien pariin kuin Uralin taakse. Etuoikeutetuksi ja nöyräksi hän on tuntenut itsensä Kielletyssä kaupungissa ja Pietari Suuren perustamassa maailman vanhimmassa museossa Kunstkamerassa Pietarissa.

– Muinaiskulttuurien kanssa yhtä tärkeää on populaarikulttuuri, ja kaikki projektit vievät mukanaan. Laajojen suurnäyttelyjen välillä on mukava tehdä sellaisia, joissa asioita voi katsoa läheltä ja tehdä yksityiskohtia näkyviksi.

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Mikko Ovaska

Näyttelypäällikkö Marjo-Riitta Saloniemen rakas elämäntyö on museokeskus Vapriikki, sen näyttelytoiminnan ohjaaminen ja konseptin kehittäminen. Pirkanmaan rahaston palkinto myönnettiin hänelle vuonna 2018 maailmankuvan avartamisesta, historiantajun rikastamisesta.
, Anna Bui.

Borrelioositutkija uskaltaa yhä kulkea niityillä

Kesä tulee ja punkit vipeltävät jo niityillä ja metsissä.

Vuosi vuodelta punkkeja eli puutiaisia on Suomessa yhä enemmän ja pohjoisempana. Samoin borrelioositartuntoja tilastoidaan alati enemmän.

– Ilmasto lämpenee, joten puutiaiset selviytyvät paremmin. Samoin punkkien isäntäeläimet peurat ovat lisääntyneet, kertoo Turun yliopiston biolääketieteen tohtorikoulutettava Annukka Pietikäinen.

Hän tutkii Turun laboratorioissa borrelioosin leviämismekanismeja proteiinitasolla. Tutkimuskohde ei silti ole säikäyttänyt häntä pitäytymään vapaa-aikana poissa kallioilta ja niityiltä.

Borrelia Burgdorferi -bakteereita mikroskoopin läpi nähtynä.

– Tieto ei ole lisännyt tuskaa, vaan terve realismi on lisääntynyt. Jokainen punkki ei kanna borrelioosia, ja vaikka infektoitunut punkki purisi, tauti ei välttämättä silti siirry ihmiseen.

Jos tauti kuitenkin tarttuu, borrelioosin tunnistaa punkin puremakohdan ympärille muodostuvasta punaisesta, laajenevasta renkaasta. Mikäli borrelioosin alkuvaihe jää huomaamatta, tauti voi kehittyä keskushermostoa lamauttavaksi neuroborrelioosiksi tai kivistäväksi nivelborrelioosiksi. Tauti on hoidettavissa antibioottikuurilla.

Siilinjärveläinen lääketieteen alan yritys Reagena on kehittänyt neuroborrelioosiin pikatestin, jossa selkäydinnesteestä voidaan havaita neuroborrelioositartunnasta kertova merkkiaine jo ennen kuin vereen on ehtinyt muodostua vasta-aineita.

– Selkäydinnäyte on voimakas toimenpide. Testi tehdään, jos punkin pureman rengasihottuman lisäksi potilaalla on neurologisia oireita, kuten kovia hermokipuja tai kasvohermohalvaus, Pietikäinen sanoo.

Hän oli mukana tarkastamassa, että Reagenan pikatestillä saatiin todettua neuroborrelioosi yhtä varmasti kuin Turun yliopistollisen keskussairaalan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa käytetyllä raskaammallla ja kalliimmalla todennusmenetelmällä.

Tutkija Annukka Pietikäinen tutkii laboratorioissa borrelioosin leviämismekanismeja proteiinitasolla.

Pietikäisen väitöstyön ydintä on tutkia molekyylitasolla, miksi borreliabakteeri kiinnittyy ihmiseen ja juuri tiettyihin paikkoihin.

Bakteerit tarttuvat ihmiseen soluseiniensä proteiinien avulla. Bakteerin pinnalle jokin proteiini on sen muotoinen, että se loksahtaa kuin palapelin pala johonkin tiettyyn ihmisen kudostyyppiin.

– Borreliabakteerissa on monia alalajeja, jotka tarttuvat eri paikkoihin ihmisen elimistössä. Toisaalta myös eri ihmisillä kudokset ovat hieman erilaisia, mikä voi vaikuttaa bakteerin leviämiseen.

Eniten Pietikäinen on tutkinut sellaista borreliabakteerin pintaproteiinia, joka kiinnittyy ihmiskehon dekoriiniin. Dekoriini on sidekudosväliaineen proteiini, jota esiintyy paljon nivelissä ja ihossa.

Mitä hyötyä tällaisesta tiedosta on?

– Pitkän aikavälin tavoite on kehittää lääkkeitä, jotka blokkaavat borreliabakteeria sitoutumasta ihmisen elimistöön.

Tällainen lääke jäljittelisi bakteerin pintarakenteen avainkohtaa ja sitoutuisi näin tähän bakteerin rakenteeseen ennen kuin bakteeri ehtii sitoutua ihmiskudoksen herkkiin pisteisiin.

– Ongelma on toki se, että bakteerin pinnalla on monia tarttumakykyisiä kohtia. Kun yhden blokkaa pois, bakteeri voi käyttää toisia.

Pietikäinen tekee väitöskirjaa jo kuudetta vuotta, sillä pienen pojan syntymä toi uusia haasteita väitöskirjan tekoon. Tutkija väittelee luultavasti joskus ensi vuoden alussa.

Poika on nyt puolentoista vuoden ikäinen ja alkaa tänä kesänä koluta heinikoita.

– Hän saa tehdä niin, kunhan käyttää pitkähihaisia ja -lahkeisia vaatteita. Ja illalla täytyy tehdä tarkka punkkisyyni.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Robert Seger

Annukka Pietikäinen sai 14 000 euron apurahan Varsinais-Suomen rahastolta keväällä 2018 Lymen borrelioosia käsittelevän väitöskirjatyön loppuunsaattamiseen.
, Anna Bui.