Suuren muurahaisyhteisön umpikuja

Koko Etelä-Euroopan rannikon kattaa yksi ainoa muurahaisyhteiskunta. Itseasiassa myös Japanista ja Yhdysvalloista voi löytää muurahaisia, jotka kokevat olevansa osa samaa yhteiskuntaa.

– Ne edustavat sosiaalisuutta uudella tasolla, paljon isommassa mittakaavassa. Sellaista esiintyy vain muurahaisilla ja niistäkin vain muutamilla lajeilla, selittää väitöskirjatutkija Sanja Hakala.

Hakala tutkii samalla tavalla elävien Formica-muurahaisten levittäytymiseen liittyviä konflikteja suurissa muurahaisyhteiskunnissa. Muurahaisten superkoloniat ovat poikkeuksellisen suuria yhteisöjä, joille ei Hakalan mukaan löydy hyvää vertailua muista lajeista. Tällainen superkolonia on niin suuri, ettei muurahainen voi kävellä sen reunasta toiseen ja siinä elää tuhansia kuningattaria. Tehokkaan yhteistyön ansiosta yhteisöt voivat kasvaa valtaviksi ja syrjäyttää muita lajeja.

Evolutiiviselta kannalta tarkasteltuna ne eivät ole kuitenkaan kestäviä.

– Muurahaiset alkavat auttaa yksilöitä, jotka eivät ole niille sukua. Se ei ole evolutiivisesti fiksua, koska silloin ne eivät enää auta omia geenejään leviämään, Hakala selittää.

Superkoloniat ovat menestyksekkäitä yhteiskuntia, mutta niissä muurahaisten itsekkäät piirteet kuten haluttomuus levitä lisääntyvät. Hakalan hypoteesina on, että haluttomuus levittäytyä ei ole ongelma, jos ruokaa on tarjolla rajattomasti, mutta koska näin ei todellisuudessa koskaan ole, alussa yhteisöä hyödyttänyt tilanne karkaa jossain vaiheessa väistämättä käsistä.

Työläiset käyttävät valtavasti resurssejaan kuningattarien kasvattamiseen, mutta kun kuningattaret eivät lennäkään pois, työläiset saattavat jopa alkaa tappaa niitä. Tehty työ menee siis hukkaan.

– Se on paradoksaalista. Massiiviset yhteisöt ovat ekologisesti hyvin menestyviä, mutta evolutiivisessa mittakaavassa eivät. Mutta eihän evoluutiolla ole määränpäätä, Hakala muistuttaa.

Sosiaalisuus karkasi käsistä

Hakalan projektissa on toistaiseksi tutkittu yhden superkolonian geenivirtaa ympäröiviin populaatioihin ja testattu muurahaisten käyttäytymistä. Nyt Hakala itse tarkastelee muurahaisten lentolihaksia. Aiemmin ei ollut tiedossa, kuinka hyvin Formica-lajien kuningattaret ja koiraat pystyvät lentämään, mutta nyt näyttää, että niillä kyllä on toimivat lentolihakset, ne vain valitsevat jäävänsä pesään. Hakala vertailee eri Formica-lajien muurahaisia, jotka ovat lähisukulaisia keskenään ja osa kuuluu superkolonioihin, osa elää yksinkertaisemmissa yhteiskunnissa. Vertailtavina olevat lajit ovat tavallisia suomalaisia muurahaisia, sellasia joihin olemme kaikki törmänneet.

Hakala kuvaa valtavia yhteisöjä ”käsistä karanneena sosiaalisuutena”. Siinä missä muurahaiset normaalisti ovat hyvin aggressiivisia, saman superkolonian muurahaiset eivät taistele toisiaan vastaan.

– Vaikuttaisi siltä, että eri ryhmien muurahaisilla superkolonioita syntyy silloin tällöin evoluution kuluessa, mutta ne eivät selviä pidemmän päälle. Tämä puhuisi sen puolesta, että kyseessä tosiaan on evolutiivinen umpikuja. Formica- suku on ainoa muurahaisryhmä, jossa superkoloniaalisuutta on useammalla lähisukuisella lajilla – mikä tekeekin siitä niin kiinnostavan tutkimuskohteen.

Suomessa tällaiset muurahaisyhteisöt ovat harvinaisia, eikä niitä esiinny kaupungeissa. Jos metsässä on törmännyt alueeseen, jossa on paljon kekoja lähekkäin, kyseessä todennäköisesti on superkolonia. Niissä keot muodostavat selkeän verkoston, ja eri kekojen välillä on reitit. Suomen suurin tunnettu superkolonna sijaitsee Tammisaaren lähettyvillä ja siihen kuuluu yli 1300 pesää.

– Muurahaiset kiinnostavat ihmisiä, sillä ne ovat niin tuttuja. Ne ovat mainio ryhmä sosiaalisen evoluution peruskysymysten tutkimiseen: itsekkyyden ja yhteistyön, konfliktien ja niiden ratkaisujen ymmärtämiseen. Siksi ne ovat myös hauska tutkimuskohde, Hakala sanoo.

Kuvat muurahaisista: Sanja Hakala

Kuva Sanja Hakalasta: Markku Hakala

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2016 ja 2017 Sanja Hakalalle apurahat suurissa muurahaisyhteiskunnissa havaittavaa itsekkyyttä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Tyllin hurmaa

Metreittäin tylliä ja koristenauhoja, silkkiä, pitsiä ja lakanakangasta. Balettipuvut, tutut, sisältävät paljon yksityiskohtia, joiden tekijältä vaaditaan niin ompelutaitoa kuin ymmärrystä tanssin vaatimuksistakin.

Lappeenrannan Tanssiopiston edeltäjän, Balettikoulu Sonja Tammelan, perustaja Sonja Tammela muistelee, kuinka hän aikoinaan sekä ompeli pukuja että kiersi ympäri Suomea hankkimassa niihin kankaita ja koristeita. Jopa pukujen peseminen kuului koulun perustajan töihin. Toimiessaan Kansallisbaletissa 1950- ja 60-luvuilla Tammela sai Suomeen tärkeitä oppeja pukujen tekoon. Siinä auttoivat kuuluisat ballerinaystävät.

– Margot Fonteynilta opin, että tyllikerrosten väliin kannattaa kiinnittää kevyt vanne. Tämän tiedon puolestaan Maja Plisetskaja vei meiltä Venäjälle, Tammela kertoo.

Nyt Lappeenrantaan halutaan saada ammattimaista, erityisesti tanssimiseen sopivien asujen vaatimuksiin perehtynyttä osaamista. Tarkoituksena on kouluttaa kaksi paikallista ompelijaa, jotta nämä tekisivät jatkossa tutuja paitsi Tanssiopiston, mahdollisesti myös muiden suomalaisten tanssikoulujen käyttöön. Lisäksi osaavat ompelijat mahdollistaisivat sen, että Lappeenrannasta voitaisiin lainata pukuja muualle.

– Emmehän me voi lainata niitä, jos meillä ei ole ketään joka osaisi korjata pukuja tarvittaessa.

Koulutettavat ompelijat ovat ammattilaisia ja saattaneet tehdä pukuja Tanssiopistonkin käyttöön, mutta nyt heidän on tarkoitus perehtyä monimutkaisten tutujen tekoon.

Hankkeesta vastaa  Balettiyhdistys Attitydi, jonka toiminta-ajatuksena on tukea ja edistää tanssitaiteen, erityisesti baletin, tuntemusta, harrastusta, opetusta ja esitystoimintaa. Attitydi on aiemminkin kustantanut pukuja Lappeenrannan Tanssiopistolle.

– Minä olen ollut tässä toiminnassa ihailijan roolissa. Paljossa voi kuitenkin auttaa, kertoo Eeva-Liisa Tarvainen Attitydistä.

Yksityiskohtia ja kikkoja

Tutujen teossa riittää työtä, sillä puvut ovat täynnä yksityiskohtia, ja niiden tulee olla kauniita niistäkin kohdista, jotka eivät jatkuvasti näy. Tyllikerroksetkin alkavat jo housuosasssa. Lisäksi pukujen pitää toimia fyysisesti vaikeissa tanssiesityksissä, kestää kulutusta ja pysyä napakasti tanssijan päällä. Se vaatii monenlaisia kikkoja.

– Esimerkiksi jos tanssiin sisältyy nostoja, yläosassa ei saa olla sellaisia koristuksia, jotka rikkoisivat pojan kädet, Sonja Tammela kertoo.

Pukuja käytetään vuosien mittaan monissa esityksissä. Niitä muokataan, lisätään koristuksia tai esimerkiksi eriväristä kangasta ja annetaan vanhoille puvuille uutta elämää.

Puvut ja lavastus ovat osa tanssin visuaalisuutta eikä niistä haluta tinkiä.

– Kun oppilailta vaaditaan parasta osaamista ja sitoutumista, pitää kaiken muunkin olla kunnolla tehtyä, Tarvainen sanoo.

Kuvat: Arttu Muukkonen

Balettiyhdistys Attitydi sai 13 000 euron apurahan 27.2. tutuiden eli balettipukujen ompelijoiden kouluttamiseen ja pukujen valmistukseen.
, Jenni Heikkinen.

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2017

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2. yhteensä 1 108 apurahaa. Palkinnon, kukin 30 000 euroa, saivat näyttelijä Anna Paavilainen, filosofi Veikko Rantala ja arkkitehti Jenni Reuter.

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa  työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.

Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.

 

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.

Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

Suomen Kulttuurirahasto on vuodesta 1941 alkaen jakanut hakemuksetta palkintoja tunnustuksena merkittävistä suorituksista suomalaiskansallisen kulttuurin eri aloilla.
, Jenni Heikkinen.

Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho

Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuosina 2005-2016 filosofian tohtori Jari Eerolalle apurahoja vepsäläisen musiikkitradition tutkimiseen.
, Jenni Heikkinen.

Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskustelyissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Elina Aaltola, Saara Kupsala ja Birgitta Wahlberg saivat vuonna 2016 Suomen Kulttuurirahastolta apurahan tutkimukseensa "Ristiriitaiset eläinkuvat: Suomalainen eläinkeskustelu 2010-luvulla".
, Jenni Heikkinen.

Poromerkit ja perimätieto kerätään tietokirjaan

– Lähdin kymmenvuotiaana paimeneen ja aloin myös merkitä poroja. Nyt olen hoitanut poroja 30 vuotta ja elämäni aikana olen ollut vain pari viikkoa muissa töissä, kertoo Hannu Magga, joka tutkii porojen merkinnässä käytettäviä sukumerkkejä ja tallentaa suullista poronhoitoperinnettä.

– Sain sukuperintönä kiinnostuksen poromerkkeihin. Ympärilläni on aina ollut paljon vanhuksia, joilta olen kuullut kertomuksia poronhoidosta, sellaista perimätietoa mitä ei kirjoista löydy.

Magga aloitti työnsä tutkimalla oman sukunsa käyttämien poromerkkien periytymistä. Siitä tutkimus laajentui ja nyt tutkittuna on 96 sukua.

Perinteiset poronomistajien käyttämät tunnisteet, joilla porot merkitään, kertovat Maggan mukaan selvästi omistajien sukulaissuhteista.

Osan sukulaisuudesta kertovista samankaltaisuuksista näkee yhdellä silmäyksellä. Kullakin suvulla on oma merkkilinjansa, ja lasten käyttämät merkit ovat muunnelmia vanhempien sukulaisten merkeistä.

– Ei tarvitse katsoa kirkonkirjoista, kuka on kenellekin sukua, vaan sen näkee aivan selvästi merkeistä. Merkeistä löytyy sukuyhteyksiä Etelä-Ruotsia myöten, Magga selittää. Hän on jäljittänyt sukumerkkien periytymismekanismia useamman sukupolven taakse.

Tekeillä tietokirja

Maggan tarkoituksena on koota keräämistään tiedoista tietokirja. Siihen kuuluisi myös kartta, josta näkee missä mikäkin suku elää. Tutkittavaa riittää, sillä Norjan puolelta Magga ei vielä ole kerännyt tietoa.

– Työ tuntuu laajenevan joka päivä. Viimeksi viikko sitten löysin uuden sukuyhteyden.

– Lisäksi kirjaan tulee kertomuksia elämästä saamelaisalueella, omasta suvustani ja tuttaviltani sekä omia kokemuksiani.

Tärkeää on myös tieto porosta ja sen hoitamisesta, esimerkiksi siitä, miten poro reagoi erilaisiin säätiloihin.

– Vanhoilta ihmisiltä löytyy porosta paljon sellasta tietoa, mitä nykyään ei tunneta. Näiden tietojen tallentamiseen on nyt viimeiset hetket käsillä.


Kuvat Hannu Maggan omista kokoelmista. Viimeisessä kuvassa Maggan isovanhemmat Oula Henriksen Magga sekä Saara Isakdatter Näkkälä  Kalkujärvessä 1930-luvulla.

6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivä. Helmikuun 6. päivänä 1917 pidettiin Norjan Trondheimissa ensimmäinen saamelaiskokous.

Hannu Magga sai vuonna 2016 apurahan Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahastolta saamelaisen poronhoidon suullisen perimätiedon tallentamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Kamarimusiikki ja hyvinvointi kohtaavat Tampereella

Uusi ja uudenlainen festivaali Tampere Chamber Music tuo kamarimusiikin lumon Tampereelle 19.–22. tammikuuta 2017. Vaikuttavien konserttien lisäksi suurelle yleisölle on tarjolla luentoja ja muusikoille mestarikursseja ja klinikkatyöskentelyä.

– Festivaalin lähtökohtina ovat olleet omat kokemukseni muusikkona, kiinnostukseni hyvinvointiin sekä yleensä musiikin valtava voima ja vaikutus ihmiseen, sanoo festivaalin taiteellinen johtaja, pianotaiteilija Heini Kärkkäinen.

Musiikki hoitaa, mutta sen tekemiseen ja esittämiseen liittyy asioita, jotka voivat jopa tuottaa vahinkoa. Ja kun taide täyttää elämän, myös sen mukanaan tuomat ilot ja surut vaikuttavat erityisen voimallisesti. Muusikon ammatti on sekä fyysisesti että psyykkisesti kuluttava ja paljon vaativa.

– Muusikon pitää omaksua teoksia, tulla muiden kanssa toimeen yhteissoitollisesti, kestää ahdistavat esiintymis- ja onnistumispaineet. Menestystä taas seuraa lähes vääjäämättä arvokeskustelu oman itsen kanssa: miten välttää narsismi ja säilyttää terve suhtautuminen tekemiseen. Toisaalta muusikon pitää sietää yksin puurtamista. Työttömyydenkään aikana ei saa menettää uskoa siihen, että taiteella ja omalla tekemisellä on merkitys.

Kärkkäinen vastustaa suoritus- ja kilpailukeskeistä kulttuuria ja haluaa vahvistaa aidompaa arvomaailmaa.

– Kvaliteetti on muusikolle tärkeä asia, mutta tämä aika korostaa virheetöntä suorituskulttuuria. Julkisuutta ja menestymistä tavoitellaan. Taiteen arvo on jotain ihan muuta. Se on jakamista ja kokemista soittajien ja yleisön kesken. Se on jotain hienompaa, puhtaampaa ja intiimimpää kuin mitä suurten areenojen tähtikultti voi tarjota.

Tavoitteena löytää uutta yleisöä

Kaikki konserttien teokset, niiden säveltäjät ja esittäjät ovat Kärkkäiselle itselleen läheisiä.

– Festivaalin esiintyjät ovat pitkäaikaisia kollegoitani ja ystäviäni – maailman huippuja, mutta silti megajulkisuuden yläpuolella olevia vaatimattomia taiteilijoita. Mukana ovat muiden muassa sellisti Robert Cohen, viulisti Priya Mitchell sekä jazz-muusikko ja saksofonisti Jukka Perko. Kuuden konsertin sarjasta muodostuu kokonaisuus, joka ilmentää musiikin erilaisia ulottuvuuksia ja joka varmasti jättää jälkensä kuulijaan. Konserttien teemat ovat liike, voima, sointi, yhdessä, lämpö ja rauha, ja niihin sopivat teokset olen valinnut pitkälti vaistonvaraisesti. Kaikki teokset ja säveltäjät ovat olleet minulle itselleni tärkeitä.

Festivaalin tavoitteena on myös voittaa kamarimusiikille uutta yleisöä.

– Voin luvata, että musiikista ei tarvitse tietää mitään tullakseen konsertteihin. Kuultavat Ravelin, Franckin, Beethovenin, Debussyn ja muiden säveltäjien teokset ovat hienointa kamarimusiikkia, jota on kirjoitettu. Tampereella on myös harvinainen tilaisuus kuulla Brahmsin kaikki kolme pianokvartettoa samassa konsertissa ja saada näin kuva hänen musiikkinsa eri puolista.

Muusikon hyvinvointiin liittyvät teemat koskettavat myös luentojen muuta yleisöä.

– Naistentautien erikoislääkäri Leena Larva käsittelee lantion asennon merkitystä selkäkivuissa, jazz-vaikutteinen Avara Group luovaa arkielämää ja lastenpsykiatri Jari Sinkkonen pohtii yhdessä Robert Cohenin kanssa muun muassa esiintymisjännitystä ja ego-kulttuuria. Me muusikot olemme aina tienneet, että musiikki parantaa ja voimistaa, ja nyt myös tieteellinen tutkimus paljastaa koko ajan uusia asioita siitä, miten musiikki meitä parantaa. Niistä kertoo neurologi Seppo Soinilan luento.

Muusikon ja festivaalijärjestäjän kiireen keskelläkin Kärkkäinen pyrkii keskittymään käsillä olevaan hetkeen.

– Vaikka maailmassa on paljon huolta ja epävakautta, voisimme yrittää keskittyä tähän hetkeen ja niihin suuriin onnellisiin asioihin, joita voimme kokea aisteillamme – esimerkiksi kuuntelemalla musiikkia. Uskon, että siitä syntyy vakautta ja hyvinvointia.”

Teksti: Kati Vastamäki

Kuvat: Maarit Kytöharju

Maakuntarahastojen apurahat ovat haettavissa 10.1.-10.2.2017. Lisätietoa täällä.

Musiikin maisteri Heini Kärkkäinen ja työryhmä saivat vuonna 2015 Pirkanmaan Kulttuurirahaston apurahan kansainvälisen kamarimusiikkitapahtuman järjestämiseen.
, Jenni Heikkinen.

Liikkumaan kannustava kaupunki

Jos kaupunki on rakennettu oikealla tavalla, se kannustaa ihmisiä liikkumaan arjessaan ja tästä hyötyvät niin ihmisten oma terveys, ympäristö kuin koko kaupunki. Tästä oletuksesta lähtee Mikko Kärmeniemen tutkimus, jossa hän selvittää ympäristön vaikutusta pohjoissuomalaisten fyysiseen aktiivisuuteen.

Kärmeniemi tutkii, miten yhdyskuntasuunnittelulla voidaan vaikuttaa ihmisten päivittäisiin liikkumisvalintoihin. Pääosin huomio on siinä, kannustaako ympäristö hypäämään auton rattiin, pyörän satulaan, vai voiko arjen askareet hoitaa kävellen.

– Tutkimuksista alkaa olla jo melko vankkoja todisteita siitä, että kävelyn ja pyöräilyn ehdoilla toteutetut yhdyskuntarakenteet olisivat sekä terveyden että ympäristön ja myös ylipäätään kaupunkien elinvoimaisuuden kannalta tärkeitä.

Liikuntatutkijat ovat Kärmeniemen mukaan yhä enemmän siirtyneet painottamaan arjen liikunnan merkitystä liikuntaharrastusten sijaan.

– Olemme syntyneet liikkumaan, emme liikuteltaviksi, Kärmeniemi kiteyttää.

Fyysiseen aktiivisuuteen kannustava elinymäristö koostuu Kärmeniemen mukaan useista tekjöistä. Yksi on riittävä tiiviys: väestötiheys takaa, että syntyy lähipalveluita, joita ihmiset pystyvät hyödyntämään. Toinen tekijä on katuverkosto ja infrasturktuuri, jossa on panostettu pyöräily- ja kävelymahdollisuuksiin, jotta eri määränpäiden välillä liikkuminen on helppoa. Kolmantena Kärmeniemi nostaa esiin maankäytön monipuolisuuden.

–  Jotta päivittäiset askareet voi hoitaa kävellen, pyöräillen tai julkisten kulkuvälineiden avulla, asuntojen, työpaikkojen ja palveluiden on sijaittava iloisessa sekamelskassa keskenään, ei niin että tietty alue on varattu vain asutukselle tai esimerkiksi kaupalle.

Suomella omat erityispiirteensä

Maailmalla ympäristön ja fyysisen aktiivisuuden yhteyttä on tutkittu jo paljon, mutta Suomessa vähemmän. Suomeen kuitenkin liittyy erityispiirteitä, kuten myöhäinen kaupungistuminen, jonka vuoksi kaupungit on rakennettu pitkälti yksityisautoilun ehdoilla.

– Eheyttävästä suunnittelusta on puhuttu paljon, mutta mielestäni kaupunkeja suunnitellaan edelleen pitkälti niin että marketit rakennetaan pelloille ja uudet asuinalueet kaupungin reunoille aika väljästi, ja työpaikat pelkästään niille varatuille paikoille.

Omassa tutkimuksessaan Kärmeniemi käyttää hyväkseen pohjoissuomalaisista kerättyä syntymäkohorttidataa. Hän pyrkii löytämään siitä seikkoja, jotka aiempien tutkimusten perusteella tukevat fyysistä aktiivisuutta.

Pitkittäisaineistot tarjoaa mahdollisuuden seurata, vaikuttaako ympäristö oikeasti liikkumiseen vai onko se seurausta jostain muusta.

Kärmeniemi toivoo, että tutkimuksen tulokset vaikuttaisivat siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan. Konkreettisesti se tarkoittaisi esimerkiksi suurempia investointeja kävelyyn, pyöräilyyn ja julkiseen liikenteeseen. Tällaiset suunnitelmat herättävät usein vahvoja tunteita.

– Vastakkainasettelua syntyy helposti, eikä se ole hyväksi. Autollakin pitää päästä liikkumaan, mutta se ei saisi olla ensisijainen vaihtoehto.

Kuva: Mikko Niiles/STT Lehtikuva

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 kauppatieteen ja liikuntatieteen maisteri Mikko Kärmeniemelle apurahan asuinympäristön maantieteellisten tekijöiden yhteyttä fyysiseen aktiivisuuteen käsittelevään väitöskirjatyöhön
, Jenni Heikkinen.

Perinteet elävät Heinämaan pitseissä

Orimattilan Heinämaa on Rauman ohella Suomen toinen alue, jolla nypläys on ollut merkittävä ammatti ja myös säilynyt elävänä traditiona. Helena Honka-Hallila yhdessä työryhmän kanssa työstää parhaillaan tietokirjaa Heinämaan pitseistä ja niiden historiasta. Kirja tulee sisältämään Heinämaan pitsin tarinan sekä pitsien malleja 1800-luvulta nykypäivään.

– Heinämaan pitsin tarkkaa alkuperää ei tiedetä, mutta säilyneistä vanhoista nypläystyynyistä löytyvien vuosilukujen perusteella voi päätellä että pitsiä on nyplätty kylässä jo ainakin 1800-luvun alkupuolella. Vanhoja pitsejä on säilynyt museoiden kokoelmissa, Honka-Hallila kertoo.

1900-luvun aikana Heinämaalla myös kehitettiin uudenlaista nypläystyyliä. Siellä tehtiin muun muassa suuria pöytäliinoja yhdistämällä leveitä pitsejä. Kokeilevat nyplääjät kuten Varma Ritala tekivät hartiahuiveja, koruja ja pieniä iltalaukkuja.

Kylän naisille nyplääminen oli tapa saada tuloja. Vielä 1936 Heinämaalla oli 200 nyplääjää jotka saivat ainakin osan tuloistaan pitsejään myymällä, ja vuonna 1953 nypläys oli päätulo 30 naiselle.

Heinämaan tyyli

Heinämaalle oli huonot liikenneyhteydet ja kylä oli pitkälti eristyksissä, mikä auttoi oman tyylin kehittymistä. Toisaalta jotkut heinämaalaiset lähtivät kylästä myymään pitsejä muualle. Esimerkiksi Lahdessa sijainnut Helmi Vuorenmaan liike nypläytti kansallispukuihin tarvittavia pitsejä heinämaalaisilla ja myös jotkut helsinkiläiset liikkeet teettivät töitä Heinämaan nyplääjillä.

– Lasten piti opetella nypläämään ja vanhemmat saattoivat vaatia lapsen nypläämään tietyn määrän ennen kuin he pääsivät ulos leikkimään, Honka-Hallila kertoo.

Nypläysmalleista myös pidettiin hyvä huoli ja taito haluttiin pitää visusti omassa kylässä.

– Jos muutti pois Heinämaalta, piti luopua nypläyksestä, Honka-Hallila kertoo. Pitsien malleja ei myöskään saanut ostaa mistään, vaan ne kulkivat perheissä.

– Mallit olivat arvotavaraa, niitä ei annettu toisille koska niillä tienattiin rahaa.

Vasta nyt pitsimalleja on alettu myydä Heinämaan pitsinkutojien Pitsituvassa.

– Vanhat mallit on tehty tuohen päälle. Niiden mallit ovat selkeitä verrattuna esimerkiksi Rauman pitseihin, Honka-Hallila selittää Heinämaan pitsien erityispiirteitä. Tyypillisiä heinämaalaisia tuotteita ovat myös esimerkiksi pienet liinat, jotka ovat kokonaan pitsiä erotuksena esimerkiksi raumalaisista liinoista, joissa keskellä on kangasta.

Pitsiperinne elää yhä Heinämaalla. Pitsituvassa järjestetään tapahtumia ja näyttelyitä ja nypläystä opetetaan niin lapsille kuin aikuisillekin. Lisäksi Pitsituvalla myydään yhä paikallisten kutojien  töitä, eli nypläys tuo yhä sivutuloja kyläläisille.

Kuvat:
1. Heinämaalainen äiti tyttärineen nyplää.
2. Heinämaan pitsejä Pitsituvalla 2010-luvun alussa.
3. Suomen ensimmäisessä kotiteollisuusnäyttelyssä vuonna 1875 oli esillä heinämaalaisen Henrika Kivistön pitsejä.
4. Orimattilan Villatehtaan johtaja Sven Fahlgren sai vuonna 1965 lahjaksi Varma Ritalan nypläämän ison pellavaliinan.

Maakuntarahastojen apurahat ovat haettavina 10.1.-10.2.2017. Lisätietoa täällä.

Päijät-Hämeen rahasto myönsi vuonna 2016 Helena Honka-Hallilalle ja työryhmälle apurahan Heinämaan pitsejä käsittelevän tieto- ja mallikirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Herkullinen ruoka näkyy aivoissa

Mikä on tila, jossa aivojen endorfiinivasteet ovat suurimmat? No, tietysti juhlaillan jälkeisessä krapulassa, kebabia syödessä.
Vitsinä heitetty idea johti siihen, että asia on nyt tutkittu. Lääketieteen tohtori Jetro Tuularin tutkimusryhmä etsii vastausta siihen, miten ja millainen syöminen vaikuttaa aivojen endorfiinitasoihin.

Syöminen ei ole vain tankkausta. Ravinnontarpeen tyydyttämisen lisäksi syömiseen liittyy herkullisuuden herättämä mielihyvä, jonka välittäjäaineryhmät dopamiini ja endorfiinit tuottavat laajoille aivoalueille keskiaivojen tumakkeista.

Aivotoiminnan muutoksia tutkittiin pizzan voimin. Tutkimukseen osallistui terveitä ja normaalipainoisia 20-30-vuotiaita miehiä. Kuvaukset tehtiin ensin yöpaaston, sitten pizzan ja saman ravinnemäärän sisältävän miedonmakuisen, kauramaitoa muistuttavan ravinneliuoksen nauttimisen jälkeen.

Pizzan vaikutusta seurattiin Turun PET-keskuksen aivokuvantamislaitteilla ja fysiologista tilaa laboratoriokokein. Koehenkilöt arvioivat itse kylläisyyden ja mielihyvän kokemustaan. Ja kyllä, herkullisen ruuan syöminen näkyi koehenkilöiden aivoissa.

Tutkimus on ensimmäinen laatuaan. Se tuottaa uutta pohjatietoa lihavuuden ja syömishäiriöiden hoitojen suunnitteluun vastaavilla menetelmillä.

Lihavuus laskee aivojen endorfiinireseptoritasoja, joten lihava ei ehkä saa ruuasta normaalia mielihyvää. Hyvä uutinen on se, että normaalipainoon palaaminen palauttaa muutokset.

Jos halutaan vaikuttaa väestön painonkehitykseen nopeasti, Tuularin mukaan ei ole järkevää yrittää löytää yksittäistä ratkaisevaa molekyyliä.

– Lihavuuteen ohjaa osaltaan raha. Mäkkäriateria on kansainvälisesti tarkastellen halpa. Nämä ovat poliittisia päätöksiä. Kun lihan ja sokerin hinta painetaan alas, laskee korkeakalorisen ruuan hinta. Ratkaisevasti oikea päätös lihavuuden ongelman pienentämiseksi on ohjata elintarvikkeiden hintapolitiikkaa toisin.

Teksti: Taina Saarinen

Videon toimittaja: Pekka Niemiaho

Kuvaus ja editointi: Esa Kurkikangas

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2015 Jetro Tuularille apurahan syömisen toiminnallisia vaikutuksia ja endorfiinitasojen muutoksia aivoissa käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.