Unelmia kulttuurien kohtaamisesta

– Siirtolaisuus ei ole mikään uusi asia, vaan ihmiset ovat aina muuttaneet maasta ja maanosasta toiseen. Ehkä nyt kun mielenosoitukset tuntuvat päättyvän tappeluihin, taide voisi olla keino joka auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja heidän lähtökohtiaan, taiteilija Sepideh Rahaa pohtii.

Rahaan taidenäyttely A Dream That Came True on esillä Myymälä Galleriassa Helsingissä 11.12. saakka. Näyttely koostuu videoista, joilla kaksi Suomeen vuosia sitten muuttanutta naista pohtii unelmiaan, tavoitteitaan, elämäänsä Suomessa sekä uuteen kulttuuriin sopeutumista.

Teoksissa esiintyvät naiset, Fouzieh Feizi ja Hengameh R, ovat molemmat asuneet Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Haastattelujen lisäksi videoilla kuullaan musiikkia ja runoja. Muusikkoina toimivat Juho Laitinen ja Aman Askarizad.

rahaa_2

Rahaalle oli tärkeää, että haastatellut saivat puhua videoilla itse valitsemistaan aiheista. Kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan naisen kertomuksissa on kuitenkin myös paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat halusivat olla avoimia ja kertoa suoraan omista kokemuksistaan.

– Eivät vain siirtolaiset tunne itseään vieraiksi tai ulkopuolisiksi, vaan myös monet muut, vaikkapa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset tai poliittista oppositiota edustavat, Rahaa muistuttaa.

Maalauksellinen Suomi

Rahaan oma tausta on maalaustaiteessa, ja se näkyy videoillakin.

– Suomalaiset maisemat ovat kuin maalauksia. Ne ovat minulle tärkeitä, ja maisemissa näkyy myös oma läsnäoloni videoilla.

rahaa_4

Teheranin yliopistossa työskennellyt Rahaa muutti Suomeen opiskelemaan  neljä vuotta sitten. Aiemmissa töissään Rahaa on tutkinut enemmänkin itseään ja omaa identiteettiään, joten huomion kohdistaminen toisiin oli hänelle uusi aluevaltaus.

– Olen huomannut, että monella on joku tietty kuva iranilaisesta naisesta, enkä minä vastaa sitä, koska en ole mikään alistuva ja hiljainen hissukka. Pakolaiskriisi vahvistaa stereotypioita entisestaan.

Rahaa toivoisikin, että näyttely saisi ihmiset pysähtymään ja kuuntelemaan, mitä videoilla esiintyvillä naisilla on sanottavanaan.
– Keskustelun synnyttäminen on minulle aina tärkeää, ja toivon, että sen kautta syntyisi myös kulttuurillista vaihtoa, jossa kaikki osapuolet voisivat saada toisiltaan hyviä vaikutteita.

rahaa_3

Kuvat: Sepideh Rahaa

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Sepideh Rahaalle apurahan kulttuurista sopeutumista käsittelevään taiteelliseen työskentelyyn.
, Jenni Heikkinen.

Ruoka herättää tunteita

Vuonna 2013 alkanut Suomi syö ja juo on kerännyt suomalaisten ruokakuvia ja -muistoja, keskusteluttanut sosiaalisessa mediassa ja tuonut esiin museoiden ruokaan liittyviä kokoelmia. Se on nyt myös osa ELO-säätiön Syödään yhdessä -hanketta ja siten Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Juhlavuoteen on jo valmistauduttu Kansallisruoka-äänestyksellä, jonka perusteella valittiin syyskuussa 12 finalistia karjalanpaistista ja viilistä aina mustikkapiirakkaan ja pitsaan, jotka saavat kukin juhlavuonna nimikkokuukautensa. Finalisteista äänestetty voittaja julistetaan Helsingin Matkamessuilla tammikuussa 2017.

– Kansallisruoka herättää suuria tunteita, mikä kertoo siitä, miten tärkeää ruoka meille on. Se on identiteettimme ydintä, kertoo Susanna Haavisto, Suomi syo ja juo -hankkeen koordinaattori ELO-säätiöstä.

Kansallisruoasta puhuminen saa Haaviston mukaan monen kaivautumaan omaan perinnepoteroonsa, joissa on vain yksi ainoa oikea tyyli tehdä suomalaista ruokaa.

– Moni haluaa ajatella, että juuri se meidän mummon karjalanpaisti on se oikea – ja sille henkilölle varmasti onkin. Mutta laajemmin ajatellen perinteiden suhteen tarvitaan avarakatseisuutta: ne ovat eläviä kokonaisuuksia. On parempi että joku tekee karjalanpaistia ja laittaa siihen vaikka parsakaalia, kuin se että kukaan ei tekisi koko ruokalajia vain sen takia, että se olisi tehtävä tietyllä ohjeella.

– Sellainen ajattelu, että ennen oli kaikki paremmin ja että vanha ruokakulttuuri oli puhdasta ja täydellistä, tuntuu ikävältä. Nykyinen tilannehan on aivan huikea, meillä on enemmän valinnanvaraa kuin koskaan ennen. Voimme ottaa perinteiden hyvät puolet kuten säästäväisyyden, raaka-aineiden tuntemuksen ja huolellisuuden, ja yhdistää ne nykypäivän hyviin puoliin.

suomi_syo_ja_juo_2
Hotelli Tornin joulupöytä vuonna 1956.

Aktiivista keskustelua sosiaalisessa mediassa

Suomi syö ja juo toimii aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Keskustelussa on mukana kokkeja, yritysten edustajia, ruokaharrastajia ja sekä sekalainen joukko kotiäitejä ja -isiä, autonkorjaajia eli ketä tahansa  kenellä sattuu olemaan jotain sanottavaa ruoasta.

Twitterissä kaikki ovat jossain mielessä tasa-arvoisia keskustelijoita. Ruoka aiheena koskettaa kaikkia, joten se on jo valmiiksi maaperää, johon on helppo kaikkien tarttua. Se on ollut Suomi syö ja juo -hankkeen sydän. Lähivuosina emme olekaan tehneet tallennuksia, vaan olemme avanneet museoiden kokoelmia ja halunneet antaa takaisin yleisölle ruoka-aiheisia kuvia.

Haaviston mielestä sosiaalinen media onkin museoille hyvä toimintakanava. Kuvat ja tarinat kiinnostavat, kun ne tuodaan esiin oikealla tavalla. Lisäksi ihmisillä on mahdollisuus tuoda lisätietoa omien kokemustensa ja tietämyksensä mukaan, ja näin myös tapahtuu.

– Esimerkiksi kun Satakunnan Museo julkaisi kuvasarjan nahkiaisenpyynnistä, eräs porilainen mies tuli museolle kertomaan tunnistaneensa niistä isoisänsä. Hän näytti kuvia äidilleen, joka tunnisti niistä lähes kaikki henkilöt ja kertoi vielä taustatietoa heistä sekä antoi lisäkuvan työmiehistä.

Toinen tärkeä hanke juhlavuonna on ELO-säätiön Syödään yhdessä, jonka osana myös Suomi syö ja juo nyt toimii. Sadan yhteistyökumppanin yhteinen tavoite on lisätä yhdessä syömistä ja siten kasvattaa yhteisöllisyyttä ja uudenlaista yhteistyötä. Suomalaiset syövät vähiten yhdessä muihin OECD -maihin verrattuna, vaikka yhteisen ruokahetken monet hyvinvointia edistävät tekijät on osoitettu myös tutkimuksissa. Haaviston mielestä suomalaisten kannattaisikin opetella taas syömään yhdessä.

– Se mahdollistaisi monta hyvää asiaa, sillä yhdessäolo lisää hyvinvointia monin eri tavoin. Yhteiset ruokahetket lisäävät myös ruoan arvostusta, kun ruoan ääreen todella rauhoitutaan nauttimaan.

Kuvat: Suomi syö ja juo/ Keski-Suomen museo ja Hotelli- ja ravintolamuseo, julkaistu CC-BY 4.0 –lisenssillä.

Lisää aiheesta joulukuussa ilmestyvässä Tammenlastuja 4/2016 -lehdessä.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 ELO-säätiölle apurahan Suomi syö ja juo -hankkeen toteuttamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Internet ja lasten sosiaaliset taidot

– Niin kuin muissakin ilmiössä, internetin käytöllä on hyvät ja huonot puolensa, terveystieteen maisteri ja väitöskirjatutkija Anne Riihilahti Tampereen yliopistosta sanoo.

Riihilahti tutkii, miten alakouluikäiset käyttävät internetiä ja miten se on yhteydessä heidän sosiaaliseen kompetenssiinsa sekä perheen vuorovaikutukseen. Lasten internetin käyttöä on tutkittu 2000-luvulla paljon, mutta sen yhteyttä sosiaaliseen kompetenssiin ei  juurikaan.
Väitöskirjansa ensimmäisen artikkelin aineiston Riihilahti keräsi kyselytutkimuksella jossa neljäs-, viides- ja kuudesluokkalaiset lapset saivat arvioida omaa internetin käyttöään ja sosiaalisia taitojaan. Viidessä peruskoulussa tehtyyn kyselyyn vastasi 312 lasta.

Tutkimustuloksena oli, että arkisin 5−7 tuntia tai enemmän internetissä aikaa viettävät lapset olivat impulsiivisempia kuin suosituksen mukaisen (1−2h) ajan internetissä viettävät. Lisäksi viikonloppuisin 1−2 tuntia päivässä internetissä aikaa viettävät lapset olivat yhteistyötaitoisempia, empatiakykyisempiä, vähemmän häiritseviä ja vähemmän impulsiivisia kuin 5−7 tuntia internetissä aikaa viettävät lapset.

– Eli jos käytti nettiä oikein ja suositusten mukaisen ajan, se toi esiin hyvää, kun taas mitä pidempään koneella oli, sitä enemmän tuli esiin häiritsevyys ja impulsiivisuus, Riihilahti tiivistää.

Toisessa artikkelissa, jota Riihilahti parhaillaan viimeistelee, tulee esiin vanhempien näkökulma: mitä vanhemmat tietävät lapsensa internetin käytöstä ja miten he arvioivat perheen keskinäistä vuorovaikutusta. Myöhemmissä artikkeleissa Riihilahti perehtyy muun muassa kouluterveydenhoitajien tietoihin ja siihen, mitä he tarvitsisivat lisää voidakseen paremmin tukea  lapsia ja perheitä netin käytössä.

Kultainen keskitie

Riihilahti kysyi lapsilta, miksi he viettävät aikaa internetissä.

– Tyttöjen mielestä netissä on helppo viettää aikaa, pojille se on totuttu tapa. Molemmilla nousi esiin se, että siellä tutustuu uusiin ihmisiin.

Riihilahden kyselyyn vastanneista kuudesluokkalaisista pojista neljäsosa ilmoitti pelaavansa usein myös ulkomaalaisten kavereiden kanssa. Se yllätti tutkijankin, mutta voi tuoda hyviä seurauksia, jos pelatessa kielitaito karttuu.

– Asioilla on puolensa, ja pitää löytää sieltä se kultainen keskitie, Riihilahti sanoo.

– Tarkoituksena ei ole leimata netin käyttöä huonoksi, vaan nostaa esiin niitä asioita, jotka voivat lapsen elämässä olla vuorovaikutusta hankaloittavia. Sosiaalinen kompetenssi on yksi lapsen tärkeimmistä kasvutekijöistä matkalla aikuisuuteen. Lapsella on oltava hyvä sosiaalinen kyvykkyys toisten lasten kanssa yhdessä toimimiseen, tuntea erilaisia tunteita ja tunnistaa niitä itsessään ja toisissa, jolloin hän osaa eläytyä muiden tunteisiin ja osaa toimia muiden kavereiden kanssa vuorovaikutuksessa.

– Olisi tärkeää, että sekä lapset että vanhemmat saisivat  riittävän medialukutaidon ja että netinkäyttö olisi turvallista.
Riihilahti toivoo, että lapsen ja perheen tukemiseen internetin käytössä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

– Kouluterveydenhuollon tarkastuksissa mediankäyttötaidoista puhutaan, mutta niissä on paljon muutakin käsiteltävää. Ehditäänkö näitä käsitellä riittävästi? Onko se edes terveydenhoitajan tehtävä? Uudessa opetussuunnitelmassa medialukutaito on oppiaineena, mutta kenelle esimerkiksi pelaaminen, ikärajat ja pelimerkinnät kuuluvat?

Kuva: Jussi Helttunen/Lehtikuva

Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahasto myönsi vuonna 2016 Anne Riihilahdelle apurahan alakouluikäisen lapsen Internetin käyttöä ja sen yhteyttä lapsen sosiaaliseen kompetenssiin ja perheen vuorovaikutukseen käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Aika pysähtyi Mankbyssä

-Ihan alussa paljastui fossiloitunut keskiaikainen kylä, jonka viimeisen vaiheen rakennuksista suuri osa oli jossain määrin havaittavissa paljaalla silmällä. Kaivamalla pääsimme käsiksi varhaisempiin vaiheisiin. Tämäntyyppisiä fossiloituneita kyliä ei Suomessa ole monia, ja uskallan jo sanoa, että tuskin mistään muualta Suomesta löytyy näin isoa ja hyvin säilynyttä keskiaikaista kylää, kertoo historiallisen arkeologian dosentti Georg Haggrén Mankbystä, nyky-Espoon alueella sijaitsevasta kylästä.

Vanhimmat Mankbystä löydetyt rakennukset ovat 1200-luvulta. Suomen mittakaavassa kylä on ollut suuri: siihen on kuulunut kahdeksan taloa, ja asukkaita on ollut viitisenkymmentä. Kaikki talot siirrettiin pois, kun Espoon kuninkaankartano perustettiin 1556. Osan veivät mukanaan talonpojat, osan kruunu käytti Kuninkaankartanon tarpeisiin.

– Meillä onkin siis Mankbyssä 500 vuoden takainen aikataso, johon aika on tavallaan pysähtynyt. Juuri myöhemmän maankäytön vähäisyys tekee Mankbystä uniikin kohteen, Haggrén kertoo.

Monipuolinen tutkimuskohde

Kylän niin sanotulla ala-alueella tehtyä kaivausta johti tutkija Tarja Knuutinen. Noin sataneliöiseen alueeseen kylän itäosassa sisältyy rakennusten paikkoja, muinaispeltoja ja tienpohjaa.

– Tutkin rakennusta, joka aloittaessamme näkyi vähän maan pinnalla. Kyseessä on kylän loppuvaiheeseen sijoittuva rakennus, joka on todennäköisesti purettu, kun kylä on hylätty. Lisäksi alueelta löytyy varhaisempia rakenteita 1300-luvulta saakka.

Knuutisen mukaan 1500-luvun alun rakennus on hyvin samankaltainen kuin myöhemmät savutuvat. Se kertoo rakennusperinteestä, joka on elänyt vielä hyvin lähellä meidän aikaamme.

Ala-alueella näkyy kylän kehittyminen: sitä on ensin käytetty yhteen tarkoitukseen, tässä tapauksessa viljelyyn, ja sitten sille on rakennettu.

– Fossiloituneet pellot on nyt ajoitettu 1300-luvulle, ja mahdollisesti viljely on jatkunut vielä 1400-luvun alussa. Ne ovat tutkimuksen kannalta hyvin mielenkiintoinen kokonaisuus, sillä vastaavia näin keskellä kylää olevia peltoja ei kovin paljon löydy. Mankbyssä olemme päässeet käsiksi peltosysteemiin ojineen ja pohjustuksineen.

Rikas esineistö

Mankbystä löydetty esineistö on monipuolista ja kertoo vilkkaasta kaupankäynnistä, joka toi talonpoikienkin käyttöön esineitä kaukaa Keski-Euroopasta. Kylästä löytyi muun muassa punasavesta valmistettujen kolmijalkapatojen sekä kivisavisten kannujen ja lasipikareiden sirpaleita, hevostarvikkeiden, kuten jalustimien, osia sekä solkia ja muita vaatetukseen liittyviä esineitä ja koruja.

– Huomiota on alusta alkaen kiinnittänyt se, että löysimme erittäin paljon veitsiä: arkipäiväisessä työskentelyssä ja aterioinnissa käytettyjä puukkoja, mutta myös hienoja pöytäveitsiä, jotka levisivät keskieurooppalaisesta ruokakulttuurista 1400- ja 1500-luvuilla Suomeen. Selvästi tuo kulttuuri oli omaksuttu myös Mankbyssä, kertoo Mankbyn esineistön tutkimuksesta vastannut Elina Terävä.

– Esineistö on aika fiiniä. Alueelta löytyi yllättävän paljon tuontitavaraa, mikä kertoo siitä, että kauppaa on käyty. Koristeelliset pienet esineet viittaavat siihen, että elämässä on ollut muutakin kuin välttämättömyys. On haluttu samoja esineitä, joita esimerkiksi Keski-Euroopassa on käytetty, pientä luksusta elämään.

Kuvassa Mankbystä löytynyt veitsi.

Filosofian tohtori Georg Haggrén ja työryhmä saivat vuonna 2014 Kulttuurirahaston 55 000 euron apurahan Espoon Mankbyn keskiaikaista kylää käsittelevään tutkimukseen ja tulosten julkaisemiseen.
, Jenni Heikkinen.

Talvi kaupungissa

Postmodernin yhteiskunnan kaupunki-ihanteet tulevat Etelä-Euroopasta. Rakennukset ja elinympäristö piazzoineen, kävelykatuineen ja ulkoilmakahviloineen suunnitellaan ikuiseen kesään. Vihreää on helppo hallita, mutta vaihtuvalle säälle ja pohjoisen vuodenajoille ei voi asettaa täsmällistä paikkaa.

Essi Oikarinen Oulun yliopistosta tutkii väitöskirjatyössään pohjoisen ilmaston ja sääolosuhteiden huomioimista ja hyödyntämistä yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelussa.

– Pohjoisessa on vihreää vain neljäsosan vuodesta. Haluan tietää, miten myös sininen, valkoinen ja jopa harmaa otetaan suunnittelussa huomioon. Miten säätä ja harmautta voidaan hallita tai miten eri vuodenajoista saadaan niiden parhaat puolet irti. ”Pohjoinen kaupunki” on käsitteenä ja suunnitteluteemana yhä täysin standardoitumaton, Oikarinen kertoo.

Pohjoinen elinympäristö hakee vielä identiteettiään erityistapauksena kaupungistuneiden elämäntapojen joukossa. Talvi on kaupunkisuunnittelussa mukana lähinnä teknisenä asiana, ei niinkään ihmisten toiminnallisena aisti- ja merkitysympäristönä. Teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin yhtäaikaiseen pohtimiseen ei ole kiinnitetty kovin paljon huomiota.

– Vuodenajat ja lumi loistavat poissaolollaan. Jos talvi ylipäätään on mukana, niin yleensä vain materiaalivalintojen ja teknisten mitoitusten kautta. Pohjoisen vuodenaikoja ei ajatella kokonaisvaltaisena kaupunkikokemuksena. Esimerkiksi talvimaisemien ja talvisten näkymien hyvinvointivaikutuksia urbaanissa kontekstissa ei pohdita tarpeeksi.

Ikuisen kesän ideologia

Tekniikka on ottanut lähtökohdakseen ikuisen kesän ideologian – mitä tapahtuisi, jos talvinen kunnossapito ei toimisi, katuja ei aurattaisi ja jalkakäytäviä ei hiekoitettaisi. Myös muut lähtökohdat on kuitenkin hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Elämäntapaa, kulttuurisen omaleimaisuuden eri puolia sekä luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita eri vuodenaikoina voidaan ottaa enemmän tarkasteluun mukaan.

– Ikuinen kesä osataan jo aika hyvin. Vihreä on ollut ”in”, koska ekosysteemipalvelut ovat ”in”. Vihreän lisäksi haluan tutkia valkoisen vaikutusta, sitä millainen on hyvä arjen elinympäristö erityisesti talvella. Vaikka harmaus lisääntyisi maisemassa, arjen harmauden ei tarvitse lisääntyä. Pohjoisessa talvi on arkea, Oikarinen selittää.

Nykyaikaisessa kaupunkisuunnittelussa on pyrkimyksenä altistaa suotuisille ja suojata haitallisilta ilmastotekijöiltä ja sääolosuhteilta. Pohjoisissa oloissa tärkeää on pohtia asukkaiden kokeman toiminnallisuuden, kaupunkitilojen ja -rakenteen sekä kausiluontoisuuden ja vuodenaikojen välisiä riippuvuussuhteita.

– Lähestyn tutkimusaihetta tila, paikka ja käyttäjät edellä. Kaupunkiympäristöjen fyysisiä piirteitä ja käyttäjämielikuvia on todella mielenkiintoista verrata keskenään.

Teksti ja kuvat: Sauli Herva

Arkkitehti Essi Oikarinen sai 24 000 euron apurahan 27.2.2015 pohjoisten sääolosuhteiden huomioimista ja hyödyntämistä kaupunkisuunnittelussa käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Hiljaiset suomalaiset – totta vai stereotypiaa?

Suomalaisten hiljaisuus on paljon toisteltu stereotypia, joka on jatkuvasti esillä. Samalla suomalaiset tulevat kuin automaattisesti verratuksi muihin kansoihin.

– Ei kuitenkaan ole varsinaisesti tutkittu, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Missä tilanteissa suomalaiset ovat hiljaisia, ja keneen verrattuna? tutkijatohtori Anna Vatanen Helsingin yliopistosta kertoo. Siksi Vatanen päätti itse tarttua aiheeseen.

Tutkimuksessaan Vatanen tarkastelee toisilleen tuttuja ihmisiä luonnollisissa keskustelutilanteissa ja selvittää, miten nämä reagoivat keskustelussa syntyviin hiljaisiin hetkiin ja luovat niitä toiminnallaan: miten ne alkavat, mihin loppuvat ja mitä siinä välissä tapahtuu – onko tilanne luonteva vai vaivautunut, pitääkö hiljaiseksi hetkeksi keksiä jotain muuta tekemistä. Aineistona on videoituja keskusteluja.

Vatanen etsii keskusteluista taukohetkiä ja niissä toistuvia piirteitä, pyrkii löytämään yleisiä toimintatapoja ja suhteuttaa niitä siihen, mitä suomalaisten hiljaisuudesta on sanottu ja millaisia seikkoja muunkielisessä tutkimuksessa on löydetty.

hiljaisuus_vatanen

Vaitonaiset hetket

Vatasen tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt hän arvelee, että jotain erityistä suomalaisten suhtautumisessa hiljaisuuteen on. Aiemmassa tutkimuksessa oli havaittu, että englanninkielisetkin kyllä pitävät taukoja keskustelussa, mutta näissä tilanteissa keskustelukumppanit tyypillisesti keskittyvät hetkeksi muuhun, silittävät vaikka koiraa tai hakevat kirjan hyllystä. Suomalaisten keskusteluissa on havaittavissa tilanteita, joissa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään.

– Siinä vain ollaan, ja tilanteet vaikuttavat ihan rennoilta, Vatanen kuvaa.

– Kiinnostavinta ei välttämättä ole, miten pitkään ollaan hiljaa, vaan mitä silloin tapahtuu.

Vatasen aineistona on keskusteluja esimerkiksi aamiaiselta, automatkalta, kaveriporukan lautapeli-illasta ja ystävän vierailulta. Jotkut hiljaisuudet toki johtuvat siitä, että keskustelijan pitää tehdä jotain muuta, vaikkapa suunnitella seuraavaa siirtoaan lautapelissä. Vatanen huomauttaa, etteivät nämä tilanteet silti aina vaatisi kaikkia läsnäolijoita olemaan hiljaa.

– Jo parikin sekuntia kestävä hiljaisuus voi olla pitkä. Jos sellaisia on usein, eivätkä ne vaikuta epämiellyttäviltä, se kertonee, että hiljainen hetki on keskustelijoiden mielestä ihan ok.

Mitä on hiljaisuus?

– Käsite hiljaisuus nostaa esiin vain sen, että tilanteessa ei ole puhetta, mutta onhan muutakin vuorovaikutusta kuin puhe, vaikkapa nyökyttely tai katse.  Hiljaisuus voi siksi olla vähän harhaanjohtava termi, Vatanen sanoo.

Kyse on myös siitä, millä keinoin osoitetaan, että ollaan yhdessä. Aina siihen ei tarvita sanoja, vaan pelkkä oleminen voi riittää.

– Suomen puhujille on ehkä ominaista toimia niin, ettei sanota mitään, se voi olla yksi tavallinen yhdessäolon tapa. Toisaalta vaikka suomalaiset suhtautuisivat hiljaisuuteen eri tavoin kuin jotkut muut kansalaisuudet, se ei vielä tarkoita että suomalaiset olisivat aina tai ylipäätään ”hiljaisia”. Ei voida myöskään olettaa, että ”suomalaiset” olisivat jokin yhtenäinen ryhmä, jonka jäsenten toiminta olisi aina samanlaista.

Keväällä Vatanen matkustaa Australiaan tekemään yhteistyötä sikäläisten tutkijoiden kanssa. Hän odottaakin innolla, miten he näkevät tutkittavan ilmiön ja pitävätkö he sitä jotenkin poikkeavana tai kummallisena.

– En varmaankaan pysty selvittämään, mistä ajatukset suomalaisten hiljaisuudesta ovat peräisin, mutta toivon ja uskon voivani paljastaa jotain todellisuudesta stereotypian takana.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 filosofian tohtori Anna Vataselle apurahan suomalaisten hiljaisuutta käsittelevään väitöskirjan jälkeiseen tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Väriä kaupunkiin muraalien muodossa

Muraaleita eli seinämaalauksia ilmestyy tällä hetkellä katukuvaan ympäri Suomen. Yksi niiden puolestapuhujista on Yhteismaa ry, joka pyrkii Lisää katutaidetta Helsinkiin -hankkeessaan paitsi tuomaan Helsingin kaupunkikuvaan väriä, myös tekemään muraaleiden maalaamisesta entistä helpompaa.

– Monissa muissa maissa maalauksia saa tehdä vapaammin, mutta Suomessa pohditaan paljon esimerkiksi liikenteen häiriintymistä ja säiden vaikutusta kun mietitään, millaisia maalauksia saa tehdä, Yhteismaan Jaakko Blomberg kertoo.

Hanke alkoi keväällä kilpailulla, jossa kerättiin ehdotuksia töiden sijoituspaikoiksi.  Kilpailun tuloksena Helsinkiin toteutetaan syksyn 2016 ja kesän 2017 aikana kolme muraalia. Syyskuussa 2016 ehtivät jo valmistua teokset Kannelmäkeen ja Roihuvuoreen.

roihuv01

roihuv02

Malli kaikkien käyttöön

Tavoitteena on luoda malli katutaiteen tekijöille esimerkiksi lupien hakemiseen.

– Haluamme saada aikaan selkeän sopimusmallin, jota kaikki halukkaat voivat hyödyntää.

Tarkoituksena on luoda ohjeet kahdelle erilaiselle toimintatavalle: tilaustyönä toteutettavaan ja itse tehtävään maalaukseen.

– Yksi iso asia on omistajuus: kuka omistaa muraalin, kenen vastuulla on huolehtia siitä ja kuka saa päättää maalauksen kohtalosta kymmenen vuoden päästä?

Blomberg on huomannut myös ajatuksen töiden väliaikaisuudesta herättävän hämmennystä Suomessa. Huolta aiheuttaa esimerkiksi maalausten haalistuminen ja mahdolliset töhryt. Blomberg ei kuitenkaan näistä murehtisi.

– Usein esitetty kysymys on, että mitä maalaukselle tapahtuu vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Ajatellaan, että töiden pitäisi olla ikuisia, mutta jos teos alkaa haalistua, niin sittenhän siihen voi maalata jotain uutta päälle.

Blomberg ei myöskään pidä vakavana ongelmana sitä, jos työ ei miellyttäisikään.

– On vaikea nähdä, että vaikkapa Itä-Pasilassa asukkaat haluaisivat ehdottomasti pitää kaikki seinät harmaina. Ja voihan sen seinän aina maalata takaisin harmaaksi, jos kuva ei miellytä.

klaneettitie02b

Hienot työt voittavat epäilijät puolelleen

Yhteismaan toimijat haluavat myös muuttaa katutaiteen mainetta vaihtoehtokulttuurina.

– Aiheet voivat olla mitä tahansa ja pintoja voi käyttää monella tapaa, jolloin kuvista tulee osa ympäristöä.

Blombergilta löytyy kuitenkin myös ymmärrystä epäilijöille.

– Suuri osa suomalaisista ei ole nähnyt yhtään hyvää seinämaalausta.

Yhteismaan teettämien töiden tavoitteena onkin näyttää, miten hienoa ja monipuolista katutaide voi olla. Hän uskoo hienojen toteutettujen maalausten olevan paras tapa voittaa epäilyt ja saada useamman näkemään, millaisia mahdollisuuksia katutaiteella on.

– Tämä on vasta päänavaus. Esimerkiksi Buenos Airesissa muutama taiteilija maalasi muraalin, ja sitten niitä alettiin haluta ympäri kaupunkia. Ehkä niin voisi käydä Suomessakin.

Kuvissa Yhteismaa ry:n hankkeessa Kannelmäkeen ja Roihuvuoreen toteutetut työt.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto myönsi vuonna 2016 kärkihankeapurahansa Yhteismaa ry:lle katu- ja muraalitaiteen edistämiseen.
, Jenni Heikkinen.

Hae apurahaa lokakuussa!

Suomen Kulttuurirahaston keskusrahaston apurahat vuodelle 2017 ovat haettavana 1.−31.10.2016. Uusimmalla videollaan Säätiösetä opastaa kaikkia hakijoita paperittomassa haussa, sillä tänä vuonna Kulttuurirahasto ei enää vaadi tulostettuja hakemuksia vaan haku tapahtuu kokonaan verkossa.

Taiteen aloilla tuetaan työskentelyä ja erilaisia hankkeita, tieteen apurahat on suunnattu erityisesti väitöskirjatöihin ja niiden jälkeiseen tieteelliseen työskentelyyn. Yhteisöt voivat hakea apurahoja erilaisten kulttuurihankkeiden toteuttamiseen.

Lisätietoa: www.skr.fi/apurahat

Keskusrahaston apurahat jaetaan perinteisesti vuosijuhlassa 27.2.2017.

Kaikille avoin Kulttuurirahaston apurahainfo pidetään Helsingin Vanhan ylioppilastalon Musiikkisalissa keskiviikkona 12.10. klo 16.30 alkaen.

 

 

, Jenni Heikkinen.

Sääksien matkassa

Sääksisäätiön vuonna 2014 alkaneessa hankkeessa kuusi sääkseä varustettiin satelliittilähettimillä niiden pesinnän ja muuttomatkojen seuraamiseksi.

– Sääksi on vähälukuinen petolintu, jonka Suomessa pesivä kanta on arviolta 1200 paria, Sääksisäätiön puheenjohtaja Ilmari Häkkinen kertoo.

Sääksillä on pula pesintään sopivista puista, joita ovat yleensä vanhat tasalatvaiset männyt. Pesiä tuhoutuu myrskyissä pesimäaikana ja syksyisin.  Silloin pesintä keskeytyy tai jää seuraavana vuonna väliin uutta pesää rakennettaessa. Siksi viime vuosina sääksille onkin rakennettu pesäalustoja, jotka kestävät kovankin myrskyn. Työn tuloksena sääksikanta on pystytty pitämään vakaana jopa siinä määrin, että viimeisimmässä uhanalaisluokituksessa sääksi siirrettiin silmälläpidettävistä elinvoimaisten lajien joukkoon.

– Tämä on pitkälti lintuharrastajien  ja lintujen rengastajien ansiota, sillä he  ovat rakentaneet tekopesiä sellaisiin paikkoihin, joissa sääksen luonnonpesä on pudonnut alas tai paikka on muuten sovelias sääksen pesinnälle.

saaksisaatio2

Alun perin kolmevuotiseksi suunniteltu satelliittisääksien tutkimushanke jatkuu vielä vuoden ajan.

– Laitteet tuntuvat toimivan varsin hyvin ja kuudesta linnusta vielä kolme on hengissä.

Lähettimien antamaa tietoa voi kuka tahansa seurata Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuilta, ja näitä tietoja ovat hyödyntäneet myös useat koululuokat Suomen lisäksi muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

– Sääksien avulla koululaiset opettajineen pääsevät uuden opetussuunnitelman mukaisesti oppiainerajat ylittävään, laaja-alaisen osaamisen ja ilmiöpohjaiseen oppimisen ytimeen. Eri ikäisten oppilaiden ympäristötiedon, biologian, maantiedon, englannin kielen, kuvataiteen ja liikunnan taitojen lisäksi, oppilaat oppivat lintujen elämästä, rakenteellista ominaisuuksista, ravinnonhankinnasta, muutosta ja pesinnästä. Sääksisäätiön ja muidenkin sääksiharrastajien ylläpitämät pesäkamerat ovat kouluissa aktiivisessa käytössä.

saaksisaatio3

Linnut muuttotouhuissa

Tällä hetkellä satelliittisääksille kuuluu enimmäkseen hyvää, kertoo Sääksisäätiön toiminnanjohtaja Juhani Koivu.

– Satelliittiseurannalla on saatu kerättyä käsittämättömän hienoa aineistoa lintujen liikkeistä, Koivu kehuu.

Juuri nyt sääksien seurannassa eletään taas jännittäviä aikoja, kun syysmuutto on käynnistymässä. Linnut lentävät vuodesta toiseen pitkälti samoja reittejä ja talvehtivat yleensä läntisessä Afrikassa Guineanlahden rannoilla.

Huonojakin uutisia on. Renkolaisen Ilpo-sääksen satelliittiseurannassa mukana ollut vaimo ammuttiin viime syksynä Ukrainassa.

– Ilpo ei onnistunut saamaan uutta puolisoa koko kesänä, vaan joutui viettämään koko kesäkauden leskimiehenä. Se toki rakenteli vanhaa pesäänsä ja paria muutakin pesää lähiseudulla. Lisäksi se oleili useilla järvillä ja vieraili ainakin seitsemällä asutulla pesällä kyläilemässä. Ilpo kyllästyi Suomen sateisiin ja starttasi kohti etelää jo 13.8. Neljä päivää myöhemmin Ilpo ilmoitti sijaintinsa Puolassa ja siirtyi sittemmin Algeriaan.

Juhani Koivun mukaan utsjokinen sääksirouva Seija aloitti lentonsa kohti etelää 14.8. ja jätti samalla poikkeuksellisen aikaisin lastenhoitovastuun isäsääkselle. Kesällä 2016 uutena yksilönä seurantaan valjastettu janakkalalainen sääksikoiras Alan puolestaan aloitti muuttonsa 31.8.

Kuva 2: Tero Niskanen ja Harri Koskinen ovat juuri saaneet valjastettua Utsjoella nuoren sääksen satelliitttilähettimellä.
Kuva 3: Harri Koskinen tarkistaa Ilpo-sääkselle asennetun lähettimen ja vapauttaa sitten linnun reviirilleen.

Kuvat: Sääksisäätiö

Sääksisäätiö sai vuonna 2014 Suomen Kulttuurirahaston apurahan sääksien satelliittiseurantaan ja eurooppalaiseen kouluyhteistyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Haminan vanhojen talojen tarinat tutkitaan

Haminan linnoituksen wanhat talot ry haluaa selvittää kaupungin vanhan linnoituksen asuintalojen historian elävöittääkseen kaupunkia.

– Haminan vallit, linnoitus sekä julkiset rakennukset kuten kirkot ja raatihuone on kunnostettu upeasti ja niiden historia tunnetaan hyvin, mutta linnoituksen vanhoja taloja ei, yksi yhdistyksen perustajajäsenistä, Matti Parpola kertoo.

Yhdistyksen jäseniä kiinnostavat sekä linnoituksen talot että tontit joille ne on rakennettu, sillä tonteilla on tapahtunut paljon jo ennen nykyisten talojen rakentamista. Tähän mennessä on tehty alueen tonttikartta vanhimpien tunnettujen tonttien mukaan, selvitetty vanhat tonttinumerot, kadunnimet ja palovakuutusasiakirjat.

– Niiden avulla kaivamme arkistoista tietoja ja määrittelemme, mihin nykytaloon mikäkin historiallinen tapahtuma liittyy.
Tietoa haetaan Kymenlaakson maakunta-arkistosta sekä Viipurin, Tukholman ja Pietarin arkistoista.

haminanwanhattalot4

– Haluamme, että tieto on julkista ja kaikkien käytössä. Meille on myös tärkeää tehdä huippulaatuista työtä ja kerätä aukotonta tietoa, Parpola sanoo. Yksi päätavoitteista on tietokirjan julkaisu.

Toiveissa on myös Haminan matkailun edistäminen.

– Aina siellä asuneet ovat saattaneet sokeutua kaupungin hienoudelle ja sille, kuinka ainutlaatuinen kaupunki on, Parpola arvelee. Yhdistyksen tavoitteena on, että vanhoista taloista kerätyt tiedot olisivat jokaisen matkailijan käytössä esimerkiksi älypuhelimen sovellusten kautta.

haminanwanhattalot3

Tarinat heräävät henkiin

Vanhaan linnoitusalueeseen liittyy Parpolan mukaan paljon tarinoita, joita ei ole kirjattu ylös. Hänen omassa kotitalossaan toimi 1900-luvun alussa suutarinverstas, ja kellarissa viinikellari. Verstas olikin kasakoiden suosiossa, sillä he saattoivat hiippailla sukkasillaan kellariin nauttimaan juomista kunnes saappaat olivat valmiit.

– Myös kaupungin suurin konna on omistanut talon. Hänet tuomittiin aika kamalista rikoksista, joten jos tontilla alkaisi kaivella, sieltä voisi löytyä kaikenlaista.

haminanwanhattalot2

Yhdistys onkin jo järjestänyt alueella erilaisia tapahtumia. Esimerkiksi Hamina Tattoon aikana talojen pihat avattiin yleisölle ja niillä järjestettiin konsertteja ja taidenäyttelyjä. Toinen tapahtuma on ollut polkuautokilpailu, jossa kierretään korttelia 24 minuutin ajan.

– Juuri tällaista toimintaa haluammekin, jotta kaupunki herää henkiin uudessa ajassa.

Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahasto myönsi vuonna 2016 Haminan wanhat talot ry:lle apurahan Haminan linnoituksen vanhojen asuinrakennusten historiatutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.