Läpi kuuluisan Kiven

Rakastetun kansallisromaanin, Seitsemän veljeksen, kääntäjä David Hackston tuntee urakan edessä rimakauhua.

– On se iso pala, kieltämättä.

Seitsemän veljeksen kääntäminen on täysin erilainen työtehtävä kuin viime vuonna kirjoitetun dekkarin, jota voi vaan alkaa naputtaa, sanoo kansallisromaanin englanninnosta aloittava David Hackston. Suomalaisen kirjallisuuden alkujuurille kanonisoidun teoksen käännös vaatii runsasta taustyötä – ja siinä on eri tavalla ammatillinen maine vaakalaudalla.

– Se on kuin pyhää tekstiä kääntäisi.

Valtion käännöspalkinnon 2007 saanut Hackston on kääntänyt paljon suomalaista nykykirjallisuutta, muun muassa Johanna Sinisaloa, Pajtim Statovcia ja Katja Kettua. Kätilön kääntäminen oli ”hurja tehtävä”, muun muassa koska Kettu keräilee sanoja.

– Jos hän on kuullut jossain lappilaiskylässä kerran jonkun mummon käyttävän tiettyä sanaa, hän on ottanut sen talteen.

Kettu myös tekee sanayhdistelmiä ja -muunnoksia. Vaikka Aleksis Kivi ei varsinaisesti keksinyt omia sanoja, hän tavallaan loi kirjallisen suomen kielen. Osa sanoista on niin vanhoja, ettei niitä välttämättä löydy sanakirjoista. Hackstonilla on kotona Nyky-Suomen sanakirja 1940-luvulta.

– Usein jos haluan tarkistaa siitä Seitsemässä veljeksessä käytetyn sanan, sen kohdalla lukee ’kuten Kivi käytti Seitsemässä veljeksessä, hän puuskahtaa.

– Mutta ehkä siinä käynnistyy oma luovuus. Kun on päässyt tekstiin sisälle, mukaan tulee intuitio: miten saa olla luova.

Suomalaisilla lukijoilla on vahva suhde Seitsemään veljekseen. Hackston arveleekin, että käännöstä luetaan eniten Suomessa – kuin piru raamattua. Se hieman turhauttaa.

– Kirjassa on monta lentävää lausetta, mutta kokonaisuus ei kuitenkaan peilaannu yhden lauseen varaan.

Käännös ei koskaan ole sanatarkka kopio, vaan kääntäjä yrittää päästä kirjailijan pään sisään.

– Luettuani virkkeen yritän aistia intuitiivisesti, mitä kirjailija on halunnut tehdä ja miten saan sen kääntymään niin, että ajatus kantaa.

Miten 1800-luvulla eläneen kirjailijan pään sisään voi päästä?

Kivi tunsi klassikkoja varsin laajasti, huomauttaa Hackston. Teos on täynnä viittauksia maailmankirjallisuuteen, kuten Shakespeareen.

– Vaikka miljöö on se korpimetsä, Kiven sisäinen maailma ei ollut nurkkakuntainen vaan hyvin ulospäinsuuntautunut.

Ilmestyessään teos ei myöskään ollut vanhaa kieltä. Hackston haluaakin tutkiskella, missä määrin nykyenglanti ja vanha englanti voivat elää käsi kädessä klassikkokirjan käännöksessä 2010-luvulla.

Aiempia englanninnoksia hän ei aio lukea. Käännös on aina tekijänsä näköinen.

– En halua muiden töiden vaikuttavan omiin ratkaisuihini.

Teksti: Tiiamari Peltonen
Kuva: Pekka Hannila

B.A. David Hackston sai 24 000 euron apurahan 27.2.2016 Vieno Solan rahastosta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kääntämiseen englanniksi.
, Jenni Hietala.

Säätiösetä menee metsään

Suomen Kulttuurirahaston keskusrahaston vuoden 2018 apurahojen haku on alkanut!

Keskusrahasto jakaa apurahoja 26 miljoonaa euroa eli miljoonan edellisvuotta enemmän.

Kulttuurirahastolla on nimikkorahastoja, joiden ansiosta maa- ja metsätaloudelle tarkoitettuja varoja on suhteellisen runsaasti. Lokakuun 2017 haussa Kulttuurirahasto myöntää noin miljoonan euron lisärahoituksen tutkimuksiin, jotka koskevat kestävää, biologisia vuorovaikutuksia hyödyntävää maataloutta. Lisärahoituksella tuetaan kolmesta viiteen tutkimushanketta, joiden tavoitteena on joko uuden tutkimustiedon tuottaminen tai olemassa olevan tiedon soveltaminen käytäntöön.

Uudessa videoblogissaan Säätiösetä perehdyttää meitä nimikkorahastojen maailmaan.

Lisätietoja haettavista apurahoista sekä hakuohjeet  www.skr.fi/apurahat. Hakuaika kestää 31.10. klo 16.00 asti, ja tapahtuu entiseen tapaan Apurahanhakijan verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/haku.

 

, Jenni Hietala.

Tutkimus ja käytäntö kohtaavat

Arkkitehtitoimisto ADT Oy:n partnerit Aki Davidsson ja Jaana Tarkela sekä filosofian tohtori Sanna Lehtinen ovat yhdistäneet voimansa PoDoCo-yhteistyöohjelman parissa.

– Aloitin urani arkkitehtina Helsingissä 1970-luvun alkupuolella. Tuolloin kaupunkisuunnittelun piirissä toimi myös sosiologeja. Keskustelu kaupungin ja rakentamisen kehittämisestä oli mielestäni moniäänisempää ja siten kiinnostavampaa ja hyödyllisempää kuin nykyisin, Davidsson kuvailee.

Arkkitehdin työ on Davidssonin mukaan pitkälle yksilöpohjaista suorittamista, ja työn jälkeä perustellaan arkkitehdin omilla mielipiteillä.

– Siitä on ajan saatossa alkanut muodostua eräänlainen rasite. Kykymme perustella on ikään kuin kaventunut. Tarvitsemme tähän muutosta ja ravistelua, uudenlaisia käsitteitä ja raikkaita näkökulmia, hän toteaa.

Tarve kasvoi ja kehittyi Davidssonin ja Tarkelan mielissä pitkään, mutta sopivaa ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Kunnes he huomasivat sanomalehdessä jutun Sanna Lehtisestä ja tämän ympäristösuunnittelun estetiikkaa koskevasta väitöskirjasta. Pienen mutkan kautta he saivat yhteyden Lehtiseen, joka kiinnostui yhteistyötarjouksesta.

– Myös tutkijan työ on hyvin itsenäistä. Olen aina ollut käytännön pariin tähtäävä tutkija, mutta väylät yritysmaailmaan ovat olleet hankalasti löydettävissä. On hienoa saada osaamiseni yrityksen käyttöön. Tarvitsen tämän tyyppistä tekemistä, jotta pystyn kehittämään omaa ajatteluani, Lehtinen pohtii.

Tavattuaan kolmikko huomasi, että heillä voisi olla paljonkin annettavaa toisilleen, mutta vielä puuttui keino lähteä toteuttamaan yhteistyötä käytännössä.

–  Palaset loksahtivat paikoilleen, kun tutustuin PoDoCo-ohjelmaan. Yhteistyömme sujahti prosessin raameihin täydellisesti. Yleensä tämän kaltaisissa ohjelmissa pitää olla jo heti alussa tarjota valmis ratkaisu, mutta sitähän meillä ei tässä vielä ole. Vuosi perustutkimuksen tekemiselle antaa rauhan kehitellä jotain täysin uutta, kertoo Lehtinen.

Tohtorikoulutettujen ja elinkeinoelämän PoDoCo-yhteistyöohjelma edistää nuorten tohtoreiden työllistymistä yrityksiin ja tukee elinkeinoelämän kykyä uudistua pitkäjänteisesti. Yksittäisen PoDoCo-projektin kokonaispituus on 1–2 vuotta, ja se jakautuu kahteen 6–12 kuukauden mittaiseen jaksoon. Ensimmäinen vaihe on säätiörahoitteinen tutkimusjakso, jota seuraa samanpituinen yrityksen rahoittama soveltava jakso.

Myös Davidsson ja Tarkela innostuivat PoDoCo-ohjelmasta, joten he tekivät Lehtisen kanssa hakemuksen, ja tulivat valituiksi ohjelmaan.

– Olemme lähteneet liikkeelle keskustelujen kautta sekä määritelleet ja sanallistaneet eri käsitteitä varmistaaksemme, että ymmärrämme toisiamme. Tässä alussa Lehtinen tutustuu myös arkkitehdin käytännön työhön ja suunnitteluprosessin eri vaiheisiin. Etsimme parhaillaan sopivaa projektia, jossa Lehtinen olisi mukana alusta lähtien. Näin pystymme tuomaan filosofian käsitteitä mukaan käytäntöön jo suunnittelun alkumetreiltä asti, Davidsson kuvailee.

– Toivomme, että yhteistyömme tuloksena kykymme perustella arkkitehtuurisia valintojamme kasvaisi ja siitä tulisi rikkaampaa ja merkityksellisempää. Pitkällä tähtäimellä tarkoitus on, että saamme tästä uuden käytännön toimintamallin. Olisi hienoa, jos suunnittelupalavereissa olisivat jatkossa mukana niin insinöörit, arkkitehdit kuin tutkijatkin, Davidsson miettii.

– Yritykselle, joka harkitsee lähtevänsä mukaan tällaiseen yhteistyöhön sanoisin ohjeeksi, että on hyvä olla aito tarve ja tahto kehittää yrityksen toimintamalleja, toteaa Davidsson.

Suunnitelmalle ei myöskään kannata asettaa liian tarkkoja rajoja, vaan jättää tilaa yllätyksille.

– On hyvä pysyä avoimena sille, mitä tutkija voi tarjota yritykselle. Tutkijan tulisi osata kuunnella mitä yritys haluaa, ja pohtia siihen lisäarvoa tuottavia ratkaisuja. Kannustan tutkijakollegoja ottamaan rohkeasti yhteyttä yrityksiin ja tarjoamaan osaamistaan yrityksen käyttöön, Lehtinen lisää.

Molempien mielestä lähtötilanteessa on hyvä varata aikaa keskusteluun ja tutustumiseen. He korostavat myös keskinäisen kunnioituksen ja avoimuuden merkitystä.

– Tutkijan ja pragmaatikon keskustelukulttuurit saattavat olla hyvinkin erilaiset. Ihan peruskäsitteitäkin kannattaa jaksaa selventää ennen varsinaisen työn aloittamista, näin säästytään väärinymmärryksiltä. Lisäksi mielenkiinto toisen työtä ja toimintaympäristöä kohtaan on ehdoton edellytys yhteistyölle, Davidsson summaa.

Lisätietoja PoDoCo-ohjelmasta: www.podoco.fi

 

Kansikuvassa Aki Davidsson, Jaana Tarkela (kesk.) ja Sanna Lehtinen

Teksti ja kuva: Jenni Hietala

 

, Jenni Hietala.

Hiuspäähineestä iloa lapsipotilaille

Hattulalainen Satu Rautalahti sairastui rintasyöpään vuonna 2014.

– Syöpäsairaalle hoitojen aiheuttama hiusten lähteminen voi olla kovempi juttu kuin itse sairaus. Näin kävi myös itselleni, vaikka olin siihenkin mielestäni etukäteen varautunut, Satu muistelee.

Satu kokeili peruukkia, mutta sen käyttäminen tuntui hänestä epämukavalta. Peruukki kiristi ja kutitti, ja sitä oli hankala huoltaa.

”Yllättävä hiustenlähtö vaikuttaa mielialaan, itsetuntoon ja elämänlaatuun”, toteaa hiuspäähineen kehittänyt Satu Rautalahti.

–  Sairastunut toivoo sulautuvansa joukkoon. Kun peruukki ei tuntunut hyvältä, vedin  usein päähäni pipon, joka tuntui pehmeältä ihoa vasten. Ajattelin, että kun päähineen alta pilkottaisi edes muutama hiushaiven, niin näyttäisin taas itseltäni.

Syntyi ajatus hiuspäähineestä, jossa on kaksi osaa: päähine ja sen sisäpuolelle tarranauhalla kiinnitettävä hiusnauha. Saman hiusnauhan voi kiinnittää eri päähineisiin, ja vaihdella näin erilaisia tyylejä. Hiuspäähine on vaihtoehto peruukille tai
pelkälle päähineelle ja sopii myös alopeciaa sairastaville. Päähineiden suunnittelu on toiminut Sadulle keinona käsitellä omaa sairastumista ja purkaa ahdistusta positiivisella tavalla.

Kesällä 2016 Kanta-Hämeen keskussairaalan kirurgi otti Satuun yhteyttä kuultuaan tämän hiuspäähineistä. Hänen ystävänsä 6-vuotias tytär oli sairastunut leukemiaan, ja hoitojen seurauksena hiukset lähtisivät pian.

– Lapselle ja nuorelle hiusten lähteminen voi olla pelottava kokemus ja vaikuttaa itsetuntoon. Halusin suunnitella päähineen myös lapsille. Otin yhteyttä Sylva ry:hyn, jonka kautta sain muutaman perheen testiryhmääni.

Maleena (oik.) ja Fanni malleina. Toisella on omat hiukset, toisella ei. Arvaisitko kummalla? Hiusnauhan voi kiinnittää tarranauhalla eri päähineisiin, ja näin vaihdella tyylejä.

Lasten hiuspäähineissä käytetään aitoa hiusta. Avuksi tulee Tukkaoperaatio-tempauksen äiti Sofia Rautapuro, jonka kanssa on suunnitteilla tempaus, jossa voi lahjoittaa kampaamoissa hiuksensa pikkupotilaiden hyväksi. Luovutetuista hiuksista tehdään hiusnauhoja lapsipotilaiden päähineisiin. Mukana on myös Project liv -yhdistys, joka haluaa luoda enemmän iloa pitkäaikaissairaiden lasten ja heidän vanhempiensa arkeen.

– Lapsi voi piirtää päähineeseen haluamansa kuvan tai kuvion paperille tai vaikka tabletin piirrosohjelmalla. Kuvio toimitetaan meille, ja me teemme siitä hänelle oman hiuspäähineen toivotulla hiusnauhalla.

Yksilöllisesti kuvioituja päähineitä toteutetaan lapsipotilaille kampanjana tänä syksynä.

– Toivon, että voimme tällä projektilla tarjota pienille lapsipotilaille toivoa ja piristystä sairauden kanssa elämiseen sekä lohtua hiusten menettämiseen. Suunnittelutyöhön osallistuminen antaa myös vähän mielekästä ja luovaa tekemistä tylsiinkin sairaalapäiviin.

Satu on hankkinut hiuspäähineelle Patentti- ja rekisterihallitukselta hyödyllisyysmallisuojan sekä tavaramerkkisuojan EU-maissa. Tuote on myös yksi Suomi 100 -juhlavuoden tuotteista.

Lisätietoja: bravehair.fi

Teksti: Jenni Hietala
Kuvat: Panu Mäkelä, DropInMedia

Tradenomi, yrittäjä Satu Rautalahti sai 12.5.2017 Hämeen rahastolta 5 000 euron apurahan hiuspäähinemalliston toteuttamiseen yhdessä syöpää sairastavien lasten kanssa.
, Jenni Hietala.

Inspiraatiota residenssistä

O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssi Portugalin lämmössä sijaitsee historiallisessa Montemor-o-Novon kaupungissa, noin 100 kilometriä Lissabonista. Korkealle kukkulalle vanhaan dominikaaniluostariin perustetusta residenssistä avautuvat henkeäsalpaavat maisemat alas laaksoon. Rappioromanttisen kuoren alta paljastuvat kuitenkin modernit työskentelytilat tanssi- ja näyttämötaiteiden tekijöille.

O Espaço do Tempo (kuva: www.skr.fi)

O Espaço do Tempo on yksi Kulttuurirahaston viidestä residenssikohteesta ulkomailla. Sinne myönnetään vuosittain neljä 2–3 viikon työskentelyjaksoa, joihin sisältyy täyshoito. Taiteilijat saavat käyttöönsä oman työskentelytilan, ja teoksia voi harjoitella vastikään Lissaboniin avatussa teatteritilassa.

Täällä teostaan työstivät myös tanssija-koreografi Janina Rajakangas ja hänen työryhmänsä toukokuussa 2017.

Janina Rajakangas (kuva: Jenni Pystynen)

– Olen käynyt tässä residenssissä aiemmin esiintymässä, ja tiesin kohteen upeaksi. Siksi hain apurahaa juuri tänne. Työryhmämme koostui kolmesta tanssijasta, äänisuunnittelijasta ja ohjaaja/koreografista. Meistä kolme oli suomalaisia, yksi Puolasta ja yksi Irlannista, kertoo Rajakangas.

Apurahahakemusta varten Rajakangas oli valmistellut teoksen aiheen sekä tietyt tavoitteet.

– Halusin projektissani käsitellä yliherkkyyden lisääntymistä ja sen vaikutusta ihmisiin, oli kyse sitten vaikkapa ADHD:stä, allergioista tai ääniherkkyydestä. Teoksen keskeinen kysymys työryhmällemme oli, miten yliherkkyyttä voi ilmaista näyttämöllä. Onko yliherkkyyksiä mahdollista ruumiillistaa niin, että se kävisi nykytanssista.

Rajakankaan mielestä residenssityöskentelyn suurimpia hyötyjä taiteilijalle on mahdollisuus intensiiviseen keskittymiseen.

– Tutussa kotiympäristössä mielessä pyörivät helposti kaikki arjen asiat, rutiinit ja aikataulut. Residenssissä saa puolestaan keskittyä tekeillä olevaan työhön, ja jokainen työryhmän jäsen pystyy antamaan täyden panoksensa. Kotona olen tarkka siitä, että työ ja vapaa-aika ovat erillään.

– Residenssissä arkea jaetaan yhdessä aamusta iltaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa teoskin kasvaa kuin itsestään ilman, että siitä tarvitsee edes keskustella, Rajakangas sanoo.

Päivä rannalla (kuva: Rea-Liina Brunou)

Vaikka päivät kuluvat pitkälti oman työryhmän kanssa, tapaavat asukkaat toisiaan usein iltaisin terassilla keskustellen ja ajatuksia vaihtaen.

– Uudenlainen ympäristö ja keskustelut muiden asukkaiden kanssa tuovat inspiraatiota omaan työhön. Samalla voi syntyä avauksia uusille teoksille ja tarjoutua yhteistyömahdollisuuksia maailmalla.

Avoimissa harjoituksissa omasta teoksesta voi halutessaan esittää otteita muille asukkaille.

– Esityksen jälkeen käytävä palautekeskustelu on hurjan hyödyllistä ja arvokasta. On hyvä saada esittää omaa teostaan muille ja nähdä sekä kuulla, millaisia reaktioita se heissä herättää.

Rajakankaan teos esitetään ainakin The Place -teatterissa Lontoossa ja Helsingin Kiasmassa syksyllä 2018.

Teksti: Jenni Hietala
Kansikuva: Janina Rajakangas

Tanssija-koreografi Janina Rajakangas ja työryhmä sai 5 000 euron apurahan 27.2.2017 taiteelliseen työskentelyyn O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssissä Portugalissa.
, Jenni Hietala.

Miten muotokuva syntyy

Kulttuurirahasto on perinteisesti teettänyt maalauksen hallituksensa puheenjohtajasta. Kevättalvella 2017 maalattavaksi asettautui professori Pirjo Ståhle. Hän valitsi muotokuvansa maalaajaksi Olga Malytchevan.

Katso videolta, miten muotokuva syntyy. Video on tekstitetty, joten sen voi katsoa ilman ääntä. Jos tekstitys ei näy videolla automaattisesti, sen voi ottaa käyttöön videon alla olevista asetuksista.

Ståhle kertoi ihastuneensa Malytchevan maalausten tyyliin. Hän suhtautui koko maalausprosessiin innostuneesti.

– Tämä on mielenkiintoinen kokemus. On upeaa nähdä
taiteilija työssään ja saada tutustua häneen, kertoo Ståhle.

Malytchevalle muotokuvan teossa on tärkeää tutustua maalattavaan titteleiden ja saavutusten takana.

– Maalauksen ei kuulu olla kuin valokuva, vaan jotain muuta. Hyvässä muotokuvassa tavoitetaan jotain oleellista ihmisen persoonasta.

Kulttuurirahasto on tukenut muotokuvamaalausta myös muun muassa järjestämällä muotokuvamaalauksen kursseja.
Vuosina 2007–2011 eri puolilla Suomea järjestetyillä kursseilla haluttiin innostaa ammattitaiteilijoita tutkimaan muotokuvamaalauksen perinnettä ja kehittämään sitä nykytaiteen kentässä. Historiansa aikana Kulttuurirahasto on rahoittanut myös lukuisia muita maalauskursseja ja kuvataiteilijoille suunnattuja koulutuksia.

Teksti ja video:
Jenni Heikkinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

, Jenni Hietala.

Mitä taiteilijoiden taivaat kertovat?

Meteorologi Seija Paasonen valmistelee ainutlaatuista tietokirjaa, joka vie lukijan meteorologiselle löytöretkelle maalausten maisemiin. Paasonen ei halua tehdä taidehistoriallisia johtopäätöksiä. Hän analysoi sitä, mitä ilmatieteilijänä maalauksissa näkee: sääilmiöitä.

– Ajatus meteorologin taidekirjasta syntyi jo 1981, ensimmäisen meteorologian opiskeluvuoden pilvikurssilla. Olin kiinnostunut kuvataiteista, harrastin piirustusta ja kuvanveistoa. Impulssin tutkimustyöhön sain kolme vuotta sitten, kun minut kutsuttiin Järvenpään taidemuseoon luennoimaan Eero Järnefeltin pilvistä, Seija Paasonen kertoo.

– Kuulijoiden innostus kannusti jatkamaan. Aloin tutkia Suomen taidemuseoiden maisemamaalauksia. Seurasin Järnefeltin jalanjälkiä Kolille, ja keräsin aineistoa Euroopan taidemuseoista ja taiteilijoiden kotiseuduilta. Katsoin maalauksia kuin turisti maisemia. Kuljin Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa, valokuvasin ja kirjoitin matkapäiväkirjaa. Aistin ateljeiden tunnelmia. Luxembourgin puistossa asemoin itseni täsmälleen siihen paikkaan, jossa Albert Edelfelt maalasi.

Analysoitavaksi kertyi 1863 maalausta eri aikakausilta. Niistä 870 on suomalaisten taiteilijoiden töitä. Vanhin, Filippino Lippin maalaama Kristus-lapsen palvonta, on 1480-luvulta. Pääosa 535 taiteilijan teoksista on 1800-luvulta. Taivas oli silloin tärkeä osa maisemamaalausta, ja säätilat haluttiin kuvata todenmukaisesti.

– Järnefelt maalasi kauniita iltataivaita ja auringonlaskuja. Suvirannan edestä näkyykin länsitaivas. Myös Fanny Churberg tarkkaili luontoa. Hän maalasi korkeita taivaita ja pilvikerroksia, meteorologin unelmamaalauksia.

Paasonen on luetteloinut maalaukset Excel-ohjelmaan ja taulukoinut 80 sarakkeeseen muun muassa maalauksien pilviluokat ja liikesuunnat, sateet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä jää- ja lumipeitteet. Hän analysoi myös tuulen voimakkuutta, lämpötiloja ja säätilojen muutoksia. Vaikeaa oli muun muassa määritellä vuodenajat Etelä-Euroopassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa maalatuista teoksista.

Uskonnollinen maalaus kuvaa kalastajia Genesaretinjärvellä. Mihin vuorokaudenaikaan he lähtivät kalaan? Vastaus löytyi Raamatusta. Tietokirjallisuudesta Paasonen tarkentaa tietojaan historiallisten aiheiden tapahtumapaikoista ja ajankohdista. Google Maps ja Street View vievät nykytutkijan samoihin maisemiin.

Kirjan raakatekstiä on jo 400 sivua. Seija Paasonen työstää sitä puolen vuoden virkavapaansa ajan.

– Kirjoitustyö on ollut tauolla viime syyskuusta lähtien. Ehkä saan aineistosta vielä uusia oivalluksia ja näkökulmia.

Teksti:
Mariitta Hämäläinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

Fil. maisteri Seija Paasonen sai 12 000 euron apurahan Uudenmaan rahaston Kauko Kammosen rahastosta 12.5.2017 Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin -tietokirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Hietala.

Tanssii roskien kanssa

– No se lähti liikkeelle hassusta ajatuksesta, että olisiko paras kesätyö sellainen, missä arjen supersankarit ajaisivat pyörillä, siivoaisivat ja tanssisivat ympäri kaupunkia. Laitoin idean Facebookiin ja tanssijakollega Antti Lahti vastasi heti, että hän on mukana, muistelee tanssija-koreografi Panu Varstala tanssivien roskasankareiden alkua.

Trash Heroes on kaupunkiesitys ja meidän ehdotuksemme paremmasta kaupungista. Jokainen pystyy tekemään pieniä tekoja ympäristönsä viihtyvyyden ja ihmisten hyvinvoinnin eteen, Varstala toteaa.

Esityksen ideana on, että ajetaan kaupungissa ympäristöystävällisesti pyörillä, pysähdytään, siivotaan alue roskista, laitetaan musiikki soimaan ja sitten pistetään tanssiksi.

Ei ihan mitä tahansa pyöriä

Parivaljakko kiertää ahkerasti Suomea festareilla ja erilaisissa tapahtumissa. Tyylikkäät mustat pyörät ovat asianmukaisesti tarkoitukseen tuunattuja. Toisen pyörän edessä on laatikko, joka kätkee sisäänsä hyvin varustellun, aurinkoenergialla toimivan dj-pöydän. Toisesta pyörästä löytyy lyömäsoitinsetti. Ja molemmissa on tietenkin roskanpoimija. Varusteineen pyörät ovat painavia menopelejä.

– Varsinkin Antin dj-pyörän kanssa menee ylämäissä kyllä työntöhommiksi, Varstala naurahtaa.

Tänä kesänä pyöriin asennetaan sähkömoot-
torit, jolloin matkanteko kevenee ja nopeutuu.

Suomalainenkin osaa heittäytyä

Trash Heroes on mukana valtakunnallisessa Koko Suomi tanssii -kampanjassa, joka on osa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ohjelmaa. Tavoitteena on, että jokainen suomalainen tanssii tai kokee tanssia tänä vuonna. Yleisö on tervetullut osallistumaan myös Trash Heroes -esitykseen. Jähmeiksikin luonnehditut suomalaiset ovat lähteneet tanssin pyörteisiin Varstalan mukaan innolla.

– Harvemmin taide-esityksissä käy niin, että joku tulee tutustumaan tekniikkaan. Trash Heroes on esityksenä monitahoinen ja mahdollistaa erilaisia kohtaamisia. Ihmiset tulevat mielellään juttelemaan, ja aiheet vaihtelevat taiteesta ja tanssista musiikkiin, tekniikkaan ja luontoasioihin.

Trash Heroes alkaa kiertää syksyllä myös kouluissa ja päiväkodeissa. Kokemuksia erilaisista lasten ja nuorten tapahtumista kaksikolla jo onkin, ja he odottavat vierailuja kovasti.

– Se, miten uusi juttu menee läpi lapsilla ja nuorilla, on pitkälti sidoksissa siihen, miten innoissamme me aikuiset asiasta olemme ja miten osaamme innostaa heidät mukaan. Lapset ottavat meistä mallia, aikaisemmin opettajanakin toiminut Varstala pohtii.

Trash Heroes leviää maailmalle

Esityksen maine on kiirinyt myös Suomen ulkopuolelle. Toimintamalli on käännetty jo italiaksi ja yhteydenottoja on tullut muun muassa Brasiliasta, Australiasta, Puolasta, Amerikasta ja Filippiineiltä.

– Meidän formaattia saa vapaasti käyttää kuka tahansa halukas missä tahansa. Sehän on vain hienoa, jos hyvä juttu leviää! Mielellämme kerromme, miten pyörät on suunniteltu ja rakennettu ja miten tämä kuvio toimii. Meillä on apuna ja tukena monta asiantuntijaa ja yhteistyökumppania, joita ilman tämä ei olisi mahdollista. Edellytämme heiltäkin kestävän kehityksen periaatteiden noudattamista.


Juttelumme lomassa Varstala tarttuu roskanpoimijaan ja keräilee samalla tottuneesti roskia ja tupakan tumppeja puiston penkin ympäriltä ja polulta roskakoriin. Hän naurahtaa, kun seuraan toimenpidettä.

– Tästä on tullut tapa. Roskien poimimista on vaikea lopettaa. Nostan yhden roskan ja huomaan, että tuossahan on vielä yksi. Ja tuossa. Ja vielä tuollakin.

Ei olisi pahitteeksi, jos tapa tarttuisi meihin jokaiseen.

Tulevat keikat löytyvät Trash Heroes’n Facebook-sivulta.
Katso Trash Heroes -video tästä.

Kuvat:
Antti Lahti ja Panu Varstala

TanssitM, KM ja muusikko Panu Varstala on saanut Suomen Kulttuurirahastolta sekä Uudenmaan rahastolta apurahoja vuosina 2016–2017 yhteensä 26 000 euroa Trash Heroes -konseptin kehittämiseen.
, Jenni Hietala.

Inhon magneettisuus

Huoneliha, Haisuli ja Hodor-meemit ovat Susanne Ylöselle esimerkkejä esteettisestä härmistämisestä eli abstraktin tai pelottavan asian alentamisesta konkretian keinoin. Huoneliha on uudissana, joka kuvailee kokouksissa pelkän edustamisen vuoksi istuvaa ihmistä.

– Ilmaus pilkkaa ja rienaa. Siitä syntyy ällöttävä mielikuva, että ihminen on aivotonta lihaa. Silti ilmaus on niin osuva, että kutsuu käyttämään itseään; sen synnyttämässä inhossa on jotain magneettista, taidekasvatuksen tutkijatohtori Susanne Ylönen Jyväskylän yliopistosta sanoo.

Huoneliha on esimerkki Ylösen uudesta tutkimuskohteesta esteettisestä härmistämisestä eli pelottavan tai abstraktin asian alentamisesta konkretian avulla.

Susanne Ylönen. Kuva: Pekka Hannila

Näin toimii lastenrallatus ”tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan, siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään” tai Ylösen Saksan-mummon lausuma ”kohta sinulla on kivan lämmin” krematorioon menevälle miesvainajalleen.

– Härmistämiseen liittyy usein huumori, mutta ei aina. Ystävänpäiväkortti, johon on painettu kuva sydämestä lihallisena elimenä, synnyttää konkretisoivan inhoefektin, eikä siinä ole mitään hauskaa, Ylönen kertoo.

Gradussaan ja väitöskirjassaan Ylönen tutki kauhun estetiikkaa lastenkirjallisuudessa. Jöröjukka imee äidin kielloista huolimatta peukaloitaan, kunnes ovesta loikkii sisään räätäli ballerinan askelin, liioitellun suuret sakset käsissään, ja leikkaa Jöröjukan peukalot irti.

– Se on viihdyttävää. Juuri härmistävät koukut tekevät Jöröjukasta ajattoman ja vetovoimaisen.

Nyttemmin lastenkulttuurin kauhu on siistitympää ja söpöilevämpää: zombit ja vampyyrit pelottavat, mutta eivät liikaa.

”Zombi-ystävänpäiväkortissa härmistämisen kohteina ovat rakkaus ja ystävyys sekä niiden oletettu kauneus, turvallisuus tai mukavuus”, Ylönen kuvailee.

– Muumeissa Haisuli on härmistävä hahmo kakkaisuudessaan ja riiviömäisyydessään. Mörkö on jo astetta filosofisempi ja psykologisempi kauhuelementti.

Ylönen lainasi härmistämisen käsitteen taidefilosofi Carolyn Korsmeyerilta, joka lainasi sen luonnontieteistä. Fysiikassa härmistyminen tarkoittaa kaasumaisen aineen muuttumista suoraan kiinteäksi aineeksi: pakkasaamuna vesihöyry härmistyy kuuraksi nurmikolle ja tuulilaseihin.

– Foneettisesti se assosioituu heti härskiyteen ja konkreettisuuteen.

Samojen merkitysten tanhuvilla häälyvät groteski, makaaberi, karnevalisointi, rienaus, camp ja kitsch. Tarvitaanko uutta käsitettä?

– Esteettinen härmistäminen kattaa laajemman alan ja on tavallaan näiden yläkäsite. Se korostaa konkreettisen kautta alentamisen toiminnallista luonnetta.

Esimerkiksi Ylönen mainitsee Hodor-meemit. Suositussa Game of Thrones -televisiosarjassa yksinkertainen Hodor-hahmo kuoli pitäessään ovea kiinni niin, että muut pääsivät pakoon. Pian katsojat ympäri maailmaa alkoivat jakaa somessa kuvia ovikiiloista, joissa oli Hodorin nimi tai kuva.

– Tällainen toiminta liikkuu suremisen ja halventamisen välimaastossa tavalla, jota aiemmat käsitteet eivät tavoita.

Teksti:
Antti Kivimäki

Kuvat:
Zombi-ystävänpäiväkortti
Blogin kansikuva kirjasta ”A Brain is for Eating zombi”, kirjoittanut Dan ja Amelia Jacobs, kuvittanut Scott Brundage (Chattanooga: Pale Dot Voyage, 2013). http://abrainisforeating.com/

Fil. tohtori Susanne Ylönen sai 28 000 euron apurahan 27.2.2017 esteettisen härmistämisen käsitettä käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen.
, Jenni Hietala.

Suuren muurahaisyhteisön umpikuja

Koko Etelä-Euroopan rannikon kattaa yksi ainoa muurahaisyhteiskunta. Itseasiassa myös Japanista ja Yhdysvalloista voi löytää muurahaisia, jotka kokevat olevansa osa samaa yhteiskuntaa.

– Ne edustavat sosiaalisuutta uudella tasolla, paljon isommassa mittakaavassa. Sellaista esiintyy vain muurahaisilla ja niistäkin vain muutamilla lajeilla, selittää väitöskirjatutkija Sanja Hakala.

Hakala tutkii samalla tavalla elävien Formica-muurahaisten levittäytymiseen liittyviä konflikteja suurissa muurahaisyhteiskunnissa. Muurahaisten superkoloniat ovat poikkeuksellisen suuria yhteisöjä, joille ei Hakalan mukaan löydy hyvää vertailua muista lajeista. Tällainen superkolonia on niin suuri, ettei muurahainen voi kävellä sen reunasta toiseen ja siinä elää tuhansia kuningattaria. Tehokkaan yhteistyön ansiosta yhteisöt voivat kasvaa valtaviksi ja syrjäyttää muita lajeja.

Evolutiiviselta kannalta tarkasteltuna ne eivät ole kuitenkaan kestäviä.

– Muurahaiset alkavat auttaa yksilöitä, jotka eivät ole niille sukua. Se ei ole evolutiivisesti fiksua, koska silloin ne eivät enää auta omia geenejään leviämään, Hakala selittää.

Superkoloniat ovat menestyksekkäitä yhteiskuntia, mutta niissä muurahaisten itsekkäät piirteet kuten haluttomuus levitä lisääntyvät. Hakalan hypoteesina on, että haluttomuus levittäytyä ei ole ongelma, jos ruokaa on tarjolla rajattomasti, mutta koska näin ei todellisuudessa koskaan ole, alussa yhteisöä hyödyttänyt tilanne karkaa jossain vaiheessa väistämättä käsistä.

Työläiset käyttävät valtavasti resurssejaan kuningattarien kasvattamiseen, mutta kun kuningattaret eivät lennäkään pois, työläiset saattavat jopa alkaa tappaa niitä. Tehty työ menee siis hukkaan.

– Se on paradoksaalista. Massiiviset yhteisöt ovat ekologisesti hyvin menestyviä, mutta evolutiivisessa mittakaavassa eivät. Mutta eihän evoluutiolla ole määränpäätä, Hakala muistuttaa.

Sosiaalisuus karkasi käsistä

Hakalan projektissa on toistaiseksi tutkittu yhden superkolonian geenivirtaa ympäröiviin populaatioihin ja testattu muurahaisten käyttäytymistä. Nyt Hakala itse tarkastelee muurahaisten lentolihaksia. Aiemmin ei ollut tiedossa, kuinka hyvin Formica-lajien kuningattaret ja koiraat pystyvät lentämään, mutta nyt näyttää, että niillä kyllä on toimivat lentolihakset, ne vain valitsevat jäävänsä pesään. Hakala vertailee eri Formica-lajien muurahaisia, jotka ovat lähisukulaisia keskenään ja osa kuuluu superkolonioihin, osa elää yksinkertaisemmissa yhteiskunnissa. Vertailtavina olevat lajit ovat tavallisia suomalaisia muurahaisia, sellasia joihin olemme kaikki törmänneet.

Hakala kuvaa valtavia yhteisöjä ”käsistä karanneena sosiaalisuutena”. Siinä missä muurahaiset normaalisti ovat hyvin aggressiivisia, saman superkolonian muurahaiset eivät taistele toisiaan vastaan.

– Vaikuttaisi siltä, että eri ryhmien muurahaisilla superkolonioita syntyy silloin tällöin evoluution kuluessa, mutta ne eivät selviä pidemmän päälle. Tämä puhuisi sen puolesta, että kyseessä tosiaan on evolutiivinen umpikuja. Formica- suku on ainoa muurahaisryhmä, jossa superkoloniaalisuutta on useammalla lähisukuisella lajilla – mikä tekeekin siitä niin kiinnostavan tutkimuskohteen.

Suomessa tällaiset muurahaisyhteisöt ovat harvinaisia, eikä niitä esiinny kaupungeissa. Jos metsässä on törmännyt alueeseen, jossa on paljon kekoja lähekkäin, kyseessä todennäköisesti on superkolonia. Niissä keot muodostavat selkeän verkoston, ja eri kekojen välillä on reitit. Suomen suurin tunnettu superkolonna sijaitsee Tammisaaren lähettyvillä ja siihen kuuluu yli 1300 pesää.

– Muurahaiset kiinnostavat ihmisiä, sillä ne ovat niin tuttuja. Ne ovat mainio ryhmä sosiaalisen evoluution peruskysymysten tutkimiseen: itsekkyyden ja yhteistyön, konfliktien ja niiden ratkaisujen ymmärtämiseen. Siksi ne ovat myös hauska tutkimuskohde, Hakala sanoo.

Kuvat muurahaisista: Sanja Hakala

Kuva Sanja Hakalasta: Markku Hakala

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2016 ja 2017 Sanja Hakalalle apurahat suurissa muurahaisyhteiskunnissa havaittavaa itsekkyyttä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.