Hae apurahaa maakuntarahastosta

Uuden vuoden alussa ilmassa on aina muutoksen henki. Arkielämään tuovat ryhtiä monet lupaukset: syön vähemmän, juon vähemmän, liikun enemmän, aloitan uuden harrastuksen. Vuoden alku on merkkipaalu myös kulttuurielämälle, jonka katse tähyää tammikuun tarmolla uuden vuoden uusiin haasteisiin. Kuin tilauksesta starttaa myös Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen hakukierros 10.1.2018 kaikissa 17 maakuntarahastossa.

Kuluneen syksyn aikana olen osallistunut eri puolilla Suomea Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen tapaamisiin, joissa olen saanut kuulla maakuntien ajankohtaisia asioita ja kuulumisia. Tilaisuuksissa on myös esitelty maakuntarahastojen rahoittamia oivaltavia ja innovatiivisia hankkeita, jotka ovat luoneet uutta vireyttä ja tarmoa paitsi tekijöilleen myös ympäristölleen. Todellisia helmiä, jotka innoittavat esimerkillään myös muita tekijöitä. Vilkkaissa keskusteluissa on pohdittu kulttuurin tämänhetkistä tilaa ja tulevaisuutta, nostettu näkyville yleisiä tai paikallisia ongelmakohtia ja mietitty ratkaisuja niihin.

Meneillään olevat uudistukset ovat heijastuneet moniin keskusteluihin. Miten tulevaisuuden maakunnan ja kunnan roolit muuttuvat maakuntauudistuksen myötä, entä mitä muutoksia kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistus tuo tullessaan? Miten elämä maakunnassa muuten sujuu – voimmeko jotenkin auttaa syrjäytymässä olevia, miten lapset ja nuoret saadaan ohjattua oikeille raiteille? Äänenpainot ovat olleet jossain huolestuneita, toisaalla aprikoivia. Sävyjä on ollut yhtä monia kuin on ollut tilaisuuksiakin.

Jatkuvasta muutoksesta ja myllerryksestä huolimatta maakunnissa ei ole missään tapauksessa vaivuttu synkkyyteen. Tämän todistaa tapaamisten hyvä henki ja aktiivinen keskustelu, jossa on katsottu viisaasti ongelmien taakse sekä yli ja sitten etsitty luovasti ja monipuolisesti ratkaisuja niiden selättämiseen. Luovista ja villeistä visioistakaan ei ole ollut pulaa. Paikallisissa hankkeissa ja niiden tekijöissä piilee uskomaton voima, joka pitää kulttuurin liekkiä ja tulevaisuudenuskoa elossa kaikissa Suomen kolkissa.

Suomen Kulttuurirahaston perustamiseen 1930-luvulla osallistuivat kulttuurin voimaan uskovat kansalaiset kaikkialta maastamme. He halusivat muutosta, ja he myös tekivät sen. Kulttuurirahastosta kasvoi menestystarina, ja nyt se puolestaan antaa takaisin – luo mahdollisuuksia tämän päivän ja tulevaisuuden tekijöille, jotka tuntevat omakseen säätiön tehtävän ”vaalia ja kehittää suomalaiskansallista henkistä ja taloudellista viljelyä”. Maakuntarahastot tukevat juuri oman alueensa kulttuurityötä ja siihen kohdistuvaa taiteellista tai tieteellistä työtä. Ne kattavat koko Suomen – kukaan ei siis jää katveeseen, vaan kaikilla on mahdollisuus, vieläpä lähellä.

Sinä siellä, tartu toimeen nyt. Sinulla on jo hyvä idea, tee siitä vielä huolellisesti hakemus ja jätä se helmikuun 9. päivään mennessä sähköisen hakujärjestelmän kautta käsiteltäväksi. Hakemuksesi saa reilun kohtelun. Jokainen jätetty hakemus tulee luetuksi ja sen tarpeellisuus tarkoin punnituksi monesta näkökulmasta. Arvioinnissa hoitokuntien jäsenten laajaa paikallistuntemusta täydentää runsas joukko eri alojen asiantuntijoita. Meillä kaikilla on yhteinen tavoite, maakuntiemme menestys.

Muutos alkaa nyt. Odotamme hakemustasi.

Teksti: Siru Ahopelto
Kuva: Anna-Liisa Suntio

Siru Ahopelto on Kymenlaakson rahaston hoitokunnan puheenjohtaja ja Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistys ry:n johtokunnan varapuheenjohtaja.
, Jenni Hietala.

Taidetta megalopoliksessa

Taiteilija-tutkija, koreografi Simo Kellokumpu vietti syksyllä 2017 kolme kuukautta Tokion Art and Space (aiemmin Tokyo Wondersite) -residenssissä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa, ranskalaistaiteilija Vincent Roumagnacin kanssa.

– Hain Tokion residenssiin, koska halusin tehdä uuden taiteellisen projektin ja työstää tohtorintutkintoon johtavaa taiteellista tutkimustani hypermobiilin Tokion viitekehyksessä. Viime vuosina olen työskennellyt paikka- ja kontekstisidonnaisesti, mutta ennen residenssiä teoksistani puuttui megalopoliksen mittakaavassa tapahtunut työ, Kellokumpu kertoo.

– Halusin myös siirtää taiteellis-tutkimuksellisen prosessini toisenlaiseen tutkimusympäristöön, tutustua japanilaiseen nykytaiteeseen sekä opiskella japanilaisen science fictionin historiaa.

– Mahdollisuus syventyä taiteelliseen prosessiin kolme kuukautta oli oppimisprosessina riittävän pitkä aika, jotta vuorovaikutuksellinen suhde vieraaseen kulttuuriin ehtii kehittyä. Taiteellisessa työssä, prosessissa ja ajattelussa tapahtuva liike ja kulttuurinen vaihto on toiminut residenssin keston takia syvällä tasolla. Tietysti tämäntyyppiset kulttuurisia eroja, toiseuksia ja ymmärryksiä täydentävät prosessit ovat hyvin hitaita, ja haluaisinkin palata Tokioon takaisin.

Kellokummun mukaan residenssijakso moninaisti hänen työtään monella tapaa ja avasi pitkäkestoisia jatkosuunnitelmia taiteellisen työskentelyn suhteen.

Kuva Shapeshifter (The Tokyo Series) -valokuvasarjasta.

– Taiteellinen yhteistyö japanilaisen mangataiteilija Nao Yazawan ja Vincent Roumagnacin kanssa on ollut residenssissä antoisaa. Tein residenssijakson aikana Roumagnacin kanssa myös Shapeshifter-valokuvasarjat Kiotossa, Yōrōssa ja Tokiossa.

Kellokummun seuraava taiteellinen työprosessi tapahtuu Macaossa tammikuussa 2018.

– Etsin mahdollisuuksia asettaa Japanissa valmistellut työt esille myös Suomessa. Tutkimusprojektiani varten palaan Helsinkiin ja pyrin saamaan sen valmiiksi vuoden 2019 aikana. Aion myös selvittää, milloin minun on mahdollista palata Tokioon.

Teksti: Annakaisa Tavast
Kuvat: Vincent Roumagnac
Kansikuva pompom-installaatiosta

Master of Arts Simo Kellokumpu ja Vincent Roumagnac saivat tammikuussa 2017 Kulttuurirahaston apurahan Tokyo Arts and Space -residenssissä työskentelyä varten.
, Jenni Hietala.

Supernovat – avaruuden energeettiset räjähdykset

Supernova on räjähdys, joka päättää massiivisen tähden ydinfuusioon perustuvan elinvaiheen.

– Supernovien tutkimus on kehittynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Aihe on kansainvälisesti kuuma, sillä supernovien avulla voidaan tutkia muun muassa tähtien evoluutiota ja maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä eli kosmologiaa, toteaa tähtitieteilijä Jussi Harmanen, joka tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa erikoislaatuisista supernovista.

Räjähtäessään supernovat tuottavat raskaita alkuaineita ja levittävät myös tähden sisuksissa muodostuneita alkuaineita, kuten hiiltä, happea ja rautaa ympäröivään avaruuteen.

Tähtitieteilijä Jussi Harmanen kuuluu Tuorlan observatorion supernovaryhmään

– Supernovat ovat mahdollistaneet nykyisten planeettakuntien muodostumisen, sillä alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeus koostui pääasiassa vedystä ja heliumista. Maapallon ja sittemmin elämän muodostuminen ei olisi ollut mahdollista ilman supernovia, Harmanen kuvailee.

Erikoislaatuiseksi supernovan tekee joko sen kirkkaus tai spektri eli säteilyn kirkkausjakauma aallonpituuden mukaan. Harmanen tutkii erityisesti tyypin II supernovia.

– Harvinaisissa tyypin IIn supernovissa havaitaan kapeat ja voimakkaat vedyn emissioviivat, jotka ovat seurausta laajenevan supernovan vuorovaikutuksesta tähteä ympäröivän aineen kanssa. Yleensä ympäröivää ainetta ei ole riittävästi, joten kapeita viivoja ei havaita. Tyypin IIn supernovana räjähtäneellä tähdellä on ollut voimakas tähtituuli tai massapurkauksia lyhyen ajan sisällä ennen räjähdystä. Jo pelkästään tästä voidaan vetää johtopäätöksiä räjähtäneestä tähdestä vertaamalla havaintoja esimerkiksi läheisten massiivisten tähtien ominaisuuksiin, kertoo Harmanen.

Pro gradu -tutkielmaansa varten Harmanen analysoi SN2011ap:ksi nimetyn supernovan laajan havaintoaineiston.

– Havaintojen huolellisella analyysillä voidaan tutkia supernovina räjähtävien tähtien elinkaarten viimeisiä vaiheita. Tutkimuksessani arvioin muun muassa räjähdyksessä muodostuneen radioaktiivisen nikkelin määrän, joka lopuksi hajoaa stabiiliksi raudaksi. Määrittelin myös supernovan räjähdysmallin sekä tähden ominaisuuksia mahdollisimman tarkasti.

Tuorlan observatorion teleskooppi

Väitöskirjatyössään hän jatkaa SN2011ap:n kaltaisten harvinaisten supernovien tutkimusta.

– Turun yliopisto on mukana muun muassa laajassa kansainvälisessä ePESSTO-ohjelmassa (extended Public ESO Spectroscopic Survey of Transient Object), jossa alun perin tavoitteena oli luokitella 2 000 supernovaa. Näistä 150 kohdetta valittaisiin perusteelliseen seurantaan. Tulen hyödyntämään myös tätä aineistoa tutkimuksessani.

Supernovien tutkimuksesta haastavaa tekee se, että lähiavaruudessa ne ovat melko harvinaisia: Linnunradassa supernovia räjähtää arviolta noin kerran sadassa vuodessa. Muissa galakseissa supernovia havaitaan vuosittain yhteensä tuhansia, mutta pääasiassa pelkkinä valopisteinä kaukaisen etäisyyden takia.

– Haasteena on ymmärtää supernovia pelkästään havaitun valon ja sen muutoksen perusteella. Lisäksi osa kiinnostavista räjähdyksistä tapahtuu niin etäällä, että niitä voidaan havaita vain kohteen ollessa kirkkaimmillaan. Tyypillisesti supernovien himmenemistä tulisi seurata vähintään muutamia kuukausia kattavan kokonaiskuvan saamiseksi.

Kansikuva: Supernova SN2011ap:n kenttä, havainto Nordic Optical Telescopella 8.7.2012
Teksti ja muut kuvat: Jenni Hietala

Fil. maisteri Jussi Harmanen sai 24 000 euron apurahan 27.2.2015 erikoislaatuisten supernovien tutkimukseen näkyvässä valossa ja infrapunassa.
, Jenni Hietala.

Läpi kuuluisan Kiven

Rakastetun kansallisromaanin, Seitsemän veljeksen, kääntäjä David Hackston tuntee urakan edessä rimakauhua.

– On se iso pala, kieltämättä.

Seitsemän veljeksen kääntäminen on täysin erilainen työtehtävä kuin viime vuonna kirjoitetun dekkarin, jota voi vaan alkaa naputtaa, sanoo kansallisromaanin englanninnosta aloittava David Hackston. Suomalaisen kirjallisuuden alkujuurille kanonisoidun teoksen käännös vaatii runsasta taustyötä – ja siinä on eri tavalla ammatillinen maine vaakalaudalla.

– Se on kuin pyhää tekstiä kääntäisi.

Valtion käännöspalkinnon 2007 saanut Hackston on kääntänyt paljon suomalaista nykykirjallisuutta, muun muassa Johanna Sinisaloa, Pajtim Statovcia ja Katja Kettua. Kätilön kääntäminen oli ”hurja tehtävä”, muun muassa koska Kettu keräilee sanoja.

– Jos hän on kuullut jossain lappilaiskylässä kerran jonkun mummon käyttävän tiettyä sanaa, hän on ottanut sen talteen.

Kettu myös tekee sanayhdistelmiä ja -muunnoksia. Vaikka Aleksis Kivi ei varsinaisesti keksinyt omia sanoja, hän tavallaan loi kirjallisen suomen kielen. Osa sanoista on niin vanhoja, ettei niitä välttämättä löydy sanakirjoista. Hackstonilla on kotona Nyky-Suomen sanakirja 1940-luvulta.

– Usein jos haluan tarkistaa siitä Seitsemässä veljeksessä käytetyn sanan, sen kohdalla lukee ’kuten Kivi käytti Seitsemässä veljeksessä, hän puuskahtaa.

– Mutta ehkä siinä käynnistyy oma luovuus. Kun on päässyt tekstiin sisälle, mukaan tulee intuitio: miten saa olla luova.

Suomalaisilla lukijoilla on vahva suhde Seitsemään veljekseen. Hackston arveleekin, että käännöstä luetaan eniten Suomessa – kuin piru raamattua. Se hieman turhauttaa.

– Kirjassa on monta lentävää lausetta, mutta kokonaisuus ei kuitenkaan peilaannu yhden lauseen varaan.

Käännös ei koskaan ole sanatarkka kopio, vaan kääntäjä yrittää päästä kirjailijan pään sisään.

– Luettuani virkkeen yritän aistia intuitiivisesti, mitä kirjailija on halunnut tehdä ja miten saan sen kääntymään niin, että ajatus kantaa.

Miten 1800-luvulla eläneen kirjailijan pään sisään voi päästä?

Kivi tunsi klassikkoja varsin laajasti, huomauttaa Hackston. Teos on täynnä viittauksia maailmankirjallisuuteen, kuten Shakespeareen.

– Vaikka miljöö on se korpimetsä, Kiven sisäinen maailma ei ollut nurkkakuntainen vaan hyvin ulospäinsuuntautunut.

Ilmestyessään teos ei myöskään ollut vanhaa kieltä. Hackston haluaakin tutkiskella, missä määrin nykyenglanti ja vanha englanti voivat elää käsi kädessä klassikkokirjan käännöksessä 2010-luvulla.

Aiempia englanninnoksia hän ei aio lukea. Käännös on aina tekijänsä näköinen.

– En halua muiden töiden vaikuttavan omiin ratkaisuihini.

Teksti: Tiiamari Peltonen
Kuva: Pekka Hannila

B.A. David Hackston sai 24 000 euron apurahan 27.2.2016 Vieno Solan rahastosta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kääntämiseen englanniksi.
, Jenni Hietala.

Säätiösetä menee metsään

Suomen Kulttuurirahaston keskusrahaston vuoden 2018 apurahojen haku on alkanut!

Keskusrahasto jakaa apurahoja 26 miljoonaa euroa eli miljoonan edellisvuotta enemmän.

Kulttuurirahastolla on nimikkorahastoja, joiden ansiosta maa- ja metsätaloudelle tarkoitettuja varoja on suhteellisen runsaasti. Lokakuun 2017 haussa Kulttuurirahasto myöntää noin miljoonan euron lisärahoituksen tutkimuksiin, jotka koskevat kestävää, biologisia vuorovaikutuksia hyödyntävää maataloutta. Lisärahoituksella tuetaan kolmesta viiteen tutkimushanketta, joiden tavoitteena on joko uuden tutkimustiedon tuottaminen tai olemassa olevan tiedon soveltaminen käytäntöön.

Uudessa videoblogissaan Säätiösetä perehdyttää meitä nimikkorahastojen maailmaan.

Lisätietoja haettavista apurahoista sekä hakuohjeet  www.skr.fi/apurahat. Hakuaika kestää 31.10. klo 16.00 asti, ja tapahtuu entiseen tapaan Apurahanhakijan verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/haku.

 

, Jenni Hietala.

Tutkimus ja käytäntö kohtaavat

Arkkitehtitoimisto ADT Oy:n partnerit Aki Davidsson ja Jaana Tarkela sekä filosofian tohtori Sanna Lehtinen ovat yhdistäneet voimansa PoDoCo-yhteistyöohjelman parissa.

– Aloitin urani arkkitehtina Helsingissä 1970-luvun alkupuolella. Tuolloin kaupunkisuunnittelun piirissä toimi myös sosiologeja. Keskustelu kaupungin ja rakentamisen kehittämisestä oli mielestäni moniäänisempää ja siten kiinnostavampaa ja hyödyllisempää kuin nykyisin, Davidsson kuvailee.

Arkkitehdin työ on Davidssonin mukaan pitkälle yksilöpohjaista suorittamista, ja työn jälkeä perustellaan arkkitehdin omilla mielipiteillä.

– Siitä on ajan saatossa alkanut muodostua eräänlainen rasite. Kykymme perustella on ikään kuin kaventunut. Tarvitsemme tähän muutosta ja ravistelua, uudenlaisia käsitteitä ja raikkaita näkökulmia, hän toteaa.

Tarve kasvoi ja kehittyi Davidssonin ja Tarkelan mielissä pitkään, mutta sopivaa ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Kunnes he huomasivat sanomalehdessä jutun Sanna Lehtisestä ja tämän ympäristösuunnittelun estetiikkaa koskevasta väitöskirjasta. Pienen mutkan kautta he saivat yhteyden Lehtiseen, joka kiinnostui yhteistyötarjouksesta.

– Myös tutkijan työ on hyvin itsenäistä. Olen aina ollut käytännön pariin tähtäävä tutkija, mutta väylät yritysmaailmaan ovat olleet hankalasti löydettävissä. On hienoa saada osaamiseni yrityksen käyttöön. Tarvitsen tämän tyyppistä tekemistä, jotta pystyn kehittämään omaa ajatteluani, Lehtinen pohtii.

Tavattuaan kolmikko huomasi, että heillä voisi olla paljonkin annettavaa toisilleen, mutta vielä puuttui keino lähteä toteuttamaan yhteistyötä käytännössä.

–  Palaset loksahtivat paikoilleen, kun tutustuin PoDoCo-ohjelmaan. Yhteistyömme sujahti prosessin raameihin täydellisesti. Yleensä tämän kaltaisissa ohjelmissa pitää olla jo heti alussa tarjota valmis ratkaisu, mutta sitähän meillä ei tässä vielä ole. Vuosi perustutkimuksen tekemiselle antaa rauhan kehitellä jotain täysin uutta, kertoo Lehtinen.

Tohtorikoulutettujen ja elinkeinoelämän PoDoCo-yhteistyöohjelma edistää nuorten tohtoreiden työllistymistä yrityksiin ja tukee elinkeinoelämän kykyä uudistua pitkäjänteisesti. Yksittäisen PoDoCo-projektin kokonaispituus on 1–2 vuotta, ja se jakautuu kahteen 6–12 kuukauden mittaiseen jaksoon. Ensimmäinen vaihe on säätiörahoitteinen tutkimusjakso, jota seuraa samanpituinen yrityksen rahoittama soveltava jakso.

Myös Davidsson ja Tarkela innostuivat PoDoCo-ohjelmasta, joten he tekivät Lehtisen kanssa hakemuksen, ja tulivat valituiksi ohjelmaan.

– Olemme lähteneet liikkeelle keskustelujen kautta sekä määritelleet ja sanallistaneet eri käsitteitä varmistaaksemme, että ymmärrämme toisiamme. Tässä alussa Lehtinen tutustuu myös arkkitehdin käytännön työhön ja suunnitteluprosessin eri vaiheisiin. Etsimme parhaillaan sopivaa projektia, jossa Lehtinen olisi mukana alusta lähtien. Näin pystymme tuomaan filosofian käsitteitä mukaan käytäntöön jo suunnittelun alkumetreiltä asti, Davidsson kuvailee.

– Toivomme, että yhteistyömme tuloksena kykymme perustella arkkitehtuurisia valintojamme kasvaisi ja siitä tulisi rikkaampaa ja merkityksellisempää. Pitkällä tähtäimellä tarkoitus on, että saamme tästä uuden käytännön toimintamallin. Olisi hienoa, jos suunnittelupalavereissa olisivat jatkossa mukana niin insinöörit, arkkitehdit kuin tutkijatkin, Davidsson miettii.

– Yritykselle, joka harkitsee lähtevänsä mukaan tällaiseen yhteistyöhön sanoisin ohjeeksi, että on hyvä olla aito tarve ja tahto kehittää yrityksen toimintamalleja, toteaa Davidsson.

Suunnitelmalle ei myöskään kannata asettaa liian tarkkoja rajoja, vaan jättää tilaa yllätyksille.

– On hyvä pysyä avoimena sille, mitä tutkija voi tarjota yritykselle. Tutkijan tulisi osata kuunnella mitä yritys haluaa, ja pohtia siihen lisäarvoa tuottavia ratkaisuja. Kannustan tutkijakollegoja ottamaan rohkeasti yhteyttä yrityksiin ja tarjoamaan osaamistaan yrityksen käyttöön, Lehtinen lisää.

Molempien mielestä lähtötilanteessa on hyvä varata aikaa keskusteluun ja tutustumiseen. He korostavat myös keskinäisen kunnioituksen ja avoimuuden merkitystä.

– Tutkijan ja pragmaatikon keskustelukulttuurit saattavat olla hyvinkin erilaiset. Ihan peruskäsitteitäkin kannattaa jaksaa selventää ennen varsinaisen työn aloittamista, näin säästytään väärinymmärryksiltä. Lisäksi mielenkiinto toisen työtä ja toimintaympäristöä kohtaan on ehdoton edellytys yhteistyölle, Davidsson summaa.

Lisätietoja PoDoCo-ohjelmasta: www.podoco.fi

 

Kansikuvassa Aki Davidsson, Jaana Tarkela (kesk.) ja Sanna Lehtinen

Teksti ja kuva: Jenni Hietala

 

, Jenni Hietala.

Hiuspäähineestä iloa lapsipotilaille

Hattulalainen Satu Rautalahti sairastui rintasyöpään vuonna 2014.

– Syöpäsairaalle hoitojen aiheuttama hiusten lähteminen voi olla kovempi juttu kuin itse sairaus. Näin kävi myös itselleni, vaikka olin siihenkin mielestäni etukäteen varautunut, Satu muistelee.

Satu kokeili peruukkia, mutta sen käyttäminen tuntui hänestä epämukavalta. Peruukki kiristi ja kutitti, ja sitä oli hankala huoltaa.

“Yllättävä hiustenlähtö vaikuttaa mielialaan, itsetuntoon ja elämänlaatuun”, toteaa hiuspäähineen kehittänyt Satu Rautalahti.

–  Sairastunut toivoo sulautuvansa joukkoon. Kun peruukki ei tuntunut hyvältä, vedin  usein päähäni pipon, joka tuntui pehmeältä ihoa vasten. Ajattelin, että kun päähineen alta pilkottaisi edes muutama hiushaiven, niin näyttäisin taas itseltäni.

Syntyi ajatus hiuspäähineestä, jossa on kaksi osaa: päähine ja sen sisäpuolelle tarranauhalla kiinnitettävä hiusnauha. Saman hiusnauhan voi kiinnittää eri päähineisiin, ja vaihdella näin erilaisia tyylejä. Hiuspäähine on vaihtoehto peruukille tai
pelkälle päähineelle ja sopii myös alopeciaa sairastaville. Päähineiden suunnittelu on toiminut Sadulle keinona käsitellä omaa sairastumista ja purkaa ahdistusta positiivisella tavalla.

Kesällä 2016 Kanta-Hämeen keskussairaalan kirurgi otti Satuun yhteyttä kuultuaan tämän hiuspäähineistä. Hänen ystävänsä 6-vuotias tytär oli sairastunut leukemiaan, ja hoitojen seurauksena hiukset lähtisivät pian.

– Lapselle ja nuorelle hiusten lähteminen voi olla pelottava kokemus ja vaikuttaa itsetuntoon. Halusin suunnitella päähineen myös lapsille. Otin yhteyttä Sylva ry:hyn, jonka kautta sain muutaman perheen testiryhmääni.

Maleena (oik.) ja Fanni malleina. Toisella on omat hiukset, toisella ei. Arvaisitko kummalla? Hiusnauhan voi kiinnittää tarranauhalla eri päähineisiin, ja näin vaihdella tyylejä.

Lasten hiuspäähineissä käytetään aitoa hiusta. Avuksi tulee Tukkaoperaatio-tempauksen äiti Sofia Rautapuro, jonka kanssa on suunnitteilla tempaus, jossa voi lahjoittaa kampaamoissa hiuksensa pikkupotilaiden hyväksi. Luovutetuista hiuksista tehdään hiusnauhoja lapsipotilaiden päähineisiin. Mukana on myös Project liv -yhdistys, joka haluaa luoda enemmän iloa pitkäaikaissairaiden lasten ja heidän vanhempiensa arkeen.

– Lapsi voi piirtää päähineeseen haluamansa kuvan tai kuvion paperille tai vaikka tabletin piirrosohjelmalla. Kuvio toimitetaan meille, ja me teemme siitä hänelle oman hiuspäähineen toivotulla hiusnauhalla.

Yksilöllisesti kuvioituja päähineitä toteutetaan lapsipotilaille kampanjana tänä syksynä.

– Toivon, että voimme tällä projektilla tarjota pienille lapsipotilaille toivoa ja piristystä sairauden kanssa elämiseen sekä lohtua hiusten menettämiseen. Suunnittelutyöhön osallistuminen antaa myös vähän mielekästä ja luovaa tekemistä tylsiinkin sairaalapäiviin.

Satu on hankkinut hiuspäähineelle Patentti- ja rekisterihallitukselta hyödyllisyysmallisuojan sekä tavaramerkkisuojan EU-maissa. Tuote on myös yksi Suomi 100 -juhlavuoden tuotteista.

Lisätietoja: bravehair.fi

Teksti: Jenni Hietala
Kuvat: Panu Mäkelä, DropInMedia

Tradenomi, yrittäjä Satu Rautalahti sai 12.5.2017 Hämeen rahastolta 5 000 euron apurahan hiuspäähinemalliston toteuttamiseen yhdessä syöpää sairastavien lasten kanssa.
, Jenni Hietala.

Inspiraatiota residenssistä

O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssi Portugalin lämmössä sijaitsee historiallisessa Montemor-o-Novon kaupungissa, noin 100 kilometriä Lissabonista. Korkealle kukkulalle vanhaan dominikaaniluostariin perustetusta residenssistä avautuvat henkeäsalpaavat maisemat alas laaksoon. Rappioromanttisen kuoren alta paljastuvat kuitenkin modernit työskentelytilat tanssi- ja näyttämötaiteiden tekijöille.

O Espaço do Tempo (kuva: www.skr.fi)

O Espaço do Tempo on yksi Kulttuurirahaston viidestä residenssikohteesta ulkomailla. Sinne myönnetään vuosittain neljä 2–3 viikon työskentelyjaksoa, joihin sisältyy täyshoito. Taiteilijat saavat käyttöönsä oman työskentelytilan, ja teoksia voi harjoitella vastikään Lissaboniin avatussa teatteritilassa.

Täällä teostaan työstivät myös tanssija-koreografi Janina Rajakangas ja hänen työryhmänsä toukokuussa 2017.

Janina Rajakangas (kuva: Jenni Pystynen)

– Olen käynyt tässä residenssissä aiemmin esiintymässä, ja tiesin kohteen upeaksi. Siksi hain apurahaa juuri tänne. Työryhmämme koostui kolmesta tanssijasta, äänisuunnittelijasta ja ohjaaja/koreografista. Meistä kolme oli suomalaisia, yksi Puolasta ja yksi Irlannista, kertoo Rajakangas.

Apurahahakemusta varten Rajakangas oli valmistellut teoksen aiheen sekä tietyt tavoitteet.

– Halusin projektissani käsitellä yliherkkyyden lisääntymistä ja sen vaikutusta ihmisiin, oli kyse sitten vaikkapa ADHD:stä, allergioista tai ääniherkkyydestä. Teoksen keskeinen kysymys työryhmällemme oli, miten yliherkkyyttä voi ilmaista näyttämöllä. Onko yliherkkyyksiä mahdollista ruumiillistaa niin, että se kävisi nykytanssista.

Rajakankaan mielestä residenssityöskentelyn suurimpia hyötyjä taiteilijalle on mahdollisuus intensiiviseen keskittymiseen.

– Tutussa kotiympäristössä mielessä pyörivät helposti kaikki arjen asiat, rutiinit ja aikataulut. Residenssissä saa puolestaan keskittyä tekeillä olevaan työhön, ja jokainen työryhmän jäsen pystyy antamaan täyden panoksensa. Kotona olen tarkka siitä, että työ ja vapaa-aika ovat erillään.

– Residenssissä arkea jaetaan yhdessä aamusta iltaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa teoskin kasvaa kuin itsestään ilman, että siitä tarvitsee edes keskustella, Rajakangas sanoo.

Päivä rannalla (kuva: Rea-Liina Brunou)

Vaikka päivät kuluvat pitkälti oman työryhmän kanssa, tapaavat asukkaat toisiaan usein iltaisin terassilla keskustellen ja ajatuksia vaihtaen.

– Uudenlainen ympäristö ja keskustelut muiden asukkaiden kanssa tuovat inspiraatiota omaan työhön. Samalla voi syntyä avauksia uusille teoksille ja tarjoutua yhteistyömahdollisuuksia maailmalla.

Avoimissa harjoituksissa omasta teoksesta voi halutessaan esittää otteita muille asukkaille.

– Esityksen jälkeen käytävä palautekeskustelu on hurjan hyödyllistä ja arvokasta. On hyvä saada esittää omaa teostaan muille ja nähdä sekä kuulla, millaisia reaktioita se heissä herättää.

Rajakankaan teos esitetään ainakin The Place -teatterissa Lontoossa ja Helsingin Kiasmassa syksyllä 2018.

Teksti: Jenni Hietala
Kansikuva: Janina Rajakangas

Tanssija-koreografi Janina Rajakangas ja työryhmä sai 5 000 euron apurahan 27.2.2017 taiteelliseen työskentelyyn O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssissä Portugalissa.
, Jenni Hietala.

Miten muotokuva syntyy

Kulttuurirahasto on perinteisesti teettänyt maalauksen hallituksensa puheenjohtajasta. Kevättalvella 2017 maalattavaksi asettautui professori Pirjo Ståhle. Hän valitsi muotokuvansa maalaajaksi Olga Malytchevan.

Katso videolta, miten muotokuva syntyy. Video on tekstitetty, joten sen voi katsoa ilman ääntä. Jos tekstitys ei näy videolla automaattisesti, sen voi ottaa käyttöön videon alla olevista asetuksista.

Ståhle kertoi ihastuneensa Malytchevan maalausten tyyliin. Hän suhtautui koko maalausprosessiin innostuneesti.

– Tämä on mielenkiintoinen kokemus. On upeaa nähdä
taiteilija työssään ja saada tutustua häneen, kertoo Ståhle.

Malytchevalle muotokuvan teossa on tärkeää tutustua maalattavaan titteleiden ja saavutusten takana.

– Maalauksen ei kuulu olla kuin valokuva, vaan jotain muuta. Hyvässä muotokuvassa tavoitetaan jotain oleellista ihmisen persoonasta.

Kulttuurirahasto on tukenut muotokuvamaalausta myös muun muassa järjestämällä muotokuvamaalauksen kursseja.
Vuosina 2007–2011 eri puolilla Suomea järjestetyillä kursseilla haluttiin innostaa ammattitaiteilijoita tutkimaan muotokuvamaalauksen perinnettä ja kehittämään sitä nykytaiteen kentässä. Historiansa aikana Kulttuurirahasto on rahoittanut myös lukuisia muita maalauskursseja ja kuvataiteilijoille suunnattuja koulutuksia.

Teksti ja video:
Jenni Heikkinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

, Jenni Hietala.

Mitä taiteilijoiden taivaat kertovat?

Meteorologi Seija Paasonen valmistelee ainutlaatuista tietokirjaa, joka vie lukijan meteorologiselle löytöretkelle maalausten maisemiin. Paasonen ei halua tehdä taidehistoriallisia johtopäätöksiä. Hän analysoi sitä, mitä ilmatieteilijänä maalauksissa näkee: sääilmiöitä.

– Ajatus meteorologin taidekirjasta syntyi jo 1981, ensimmäisen meteorologian opiskeluvuoden pilvikurssilla. Olin kiinnostunut kuvataiteista, harrastin piirustusta ja kuvanveistoa. Impulssin tutkimustyöhön sain kolme vuotta sitten, kun minut kutsuttiin Järvenpään taidemuseoon luennoimaan Eero Järnefeltin pilvistä, Seija Paasonen kertoo.

– Kuulijoiden innostus kannusti jatkamaan. Aloin tutkia Suomen taidemuseoiden maisemamaalauksia. Seurasin Järnefeltin jalanjälkiä Kolille, ja keräsin aineistoa Euroopan taidemuseoista ja taiteilijoiden kotiseuduilta. Katsoin maalauksia kuin turisti maisemia. Kuljin Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa, valokuvasin ja kirjoitin matkapäiväkirjaa. Aistin ateljeiden tunnelmia. Luxembourgin puistossa asemoin itseni täsmälleen siihen paikkaan, jossa Albert Edelfelt maalasi.

Analysoitavaksi kertyi 1863 maalausta eri aikakausilta. Niistä 870 on suomalaisten taiteilijoiden töitä. Vanhin, Filippino Lippin maalaama Kristus-lapsen palvonta, on 1480-luvulta. Pääosa 535 taiteilijan teoksista on 1800-luvulta. Taivas oli silloin tärkeä osa maisemamaalausta, ja säätilat haluttiin kuvata todenmukaisesti.

– Järnefelt maalasi kauniita iltataivaita ja auringonlaskuja. Suvirannan edestä näkyykin länsitaivas. Myös Fanny Churberg tarkkaili luontoa. Hän maalasi korkeita taivaita ja pilvikerroksia, meteorologin unelmamaalauksia.

Paasonen on luetteloinut maalaukset Excel-ohjelmaan ja taulukoinut 80 sarakkeeseen muun muassa maalauksien pilviluokat ja liikesuunnat, sateet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä jää- ja lumipeitteet. Hän analysoi myös tuulen voimakkuutta, lämpötiloja ja säätilojen muutoksia. Vaikeaa oli muun muassa määritellä vuodenajat Etelä-Euroopassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa maalatuista teoksista.

Uskonnollinen maalaus kuvaa kalastajia Genesaretinjärvellä. Mihin vuorokaudenaikaan he lähtivät kalaan? Vastaus löytyi Raamatusta. Tietokirjallisuudesta Paasonen tarkentaa tietojaan historiallisten aiheiden tapahtumapaikoista ja ajankohdista. Google Maps ja Street View vievät nykytutkijan samoihin maisemiin.

Kirjan raakatekstiä on jo 400 sivua. Seija Paasonen työstää sitä puolen vuoden virkavapaansa ajan.

– Kirjoitustyö on ollut tauolla viime syyskuusta lähtien. Ehkä saan aineistosta vielä uusia oivalluksia ja näkökulmia.

Teksti:
Mariitta Hämäläinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

Fil. maisteri Seija Paasonen sai 12 000 euron apurahan Uudenmaan rahaston Kauko Kammosen rahastosta 12.5.2017 Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin -tietokirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Hietala.