Julkinen kaupunkitila – tilaa ihmisille ja luovuudelle

Tuore turkulainen tohtori Riina-Mari Lundman tutki väitöskirjassaan kaupunkitaidetta ja -suunnittelua, sekä julkisen kaupunkitilan ja taiteen ja kulttuurin välistä suhdetta.

– Väitöskirjani tavoitteena oli tuoda esille kaupunkitilan monipuolisuutta ja monitahoisuutta. Erinäisistä säännöistä, laeista ja vastuista puhutaan paljon, mutta tutkimusta niistä on vähemmän. Olen halunnut väitöskirjassani tarkastella, miten taide ja kulttuuri, leikki ja anarkismi yhdistyvät erilaisiin lakeihin ja jopa millimetrin tarkkoihin EU-standardeihin.

Lundman esitteli väitöskirjassaan neljä tapaustutkimusta, joiden avulla hän tarkasteli, miten säännöt osaltaan luovat julkista tilaa sellaiseksi kuin se on. Ensimmäinen tapaustutkimus koski Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuulunutta Turku365-taidehanketta. Toinen tutkimuskohde oli Taideslummi-tapahtuma, joka oli samalla sekä mielenosoitus että anarkistinen kulttuuritapahtuma. Kolmas tapaus käsitteli Turun Kupittaanpuistossa sijaitsevaa PAPU-patsaspuistoa.

– Luin aikoinaan uutisen, jossa kerrottiin taloyhtiöiden purkavan leikkipaikkoja sen takia, etteivät ne täytä EU-standardeja. PAPU ja muut leikkipuistot ovat hyvin rajattuja leikkitiloja. Minua alkoi kiinnostaa, miten on mahdollista tehdä taiteellinen tai luova leikkipuisto standardien määritellessä millimetrin tarkasti esimerkiksi keinun etäisyyden maasta, Lundman kertoo.

– Säännöt ja lait ovat totta kai tärkeitä, mutta joskus nimenomaan lapsiin kohdistetut pilkuntarkat säännökset tuntuvat hieman kohtuuttomilta. On hirveän tärkeää, että lapset oppivat myös riskejä kokeilemalla ja testaamalla rajojaan, eivätkä elä pehmustetussa kuplassa.

Neljännessä tapaustutkimuksessa Lundman halusi osoittaa, miten osallistumisen kynnystä voidaan madaltaa taiteen avulla. Tiede, taide ja teknologia asuinalueen kehittämisessä -hankkeen aikana tuotettiin ammattitaiteilijoiden kanssa lyhyitä videoita esittämään turkulaisen asuinalueen julkisten tilojen mahdollisia tulevaisuuden käyttöjä (voit katsoa videot täältä).

Yksi keskeinen asia tutkimuksessa liittyy tilallisuuteen ja tilallisen vastuun käsitteeseen. Tilallisen vastuun käsitteen tutkija jakoi väitöskirjassaan kolmeen kategoriaan.

Rajoittava vastuu liittyy lakeihin ja sääntöihin, joita pitää noudattaa. Kenen vastuulla esimerkiksi on, jos lapselle sattuu puistossa jotain? Rajoittavat vastuut voivat osittain sulkea tilojen avoimuutta ja vapautta, mutta säännöt ja lait ovat tärkeitä nimenomaan vastuukysymyksien selvittelyssä.

Rakentava vastuu koskee välittämistä ja huolenpitoa. Sen mukaan kaupunkilaisten pitäisi jollain tavalla pyrkiä parantamaan yhteisiä kaupunkitiloja. Radikaali vastuu taas on poliittisempaa toimintaa, ja liittyy ihmisryhmiin, jotka eivät ihan mene kummankaan kategorian alle. Kun kaikki nämä vastuut yhdistetään, johtaa se julkiseen kaupunkitilaan, joka voi olla sekä avoin että poliittinen.

– Suunnittelijoille ja päättäjille olisi hyvä viestiä, että kaupunkeihin pitäisi jättää tilaa, jotta ihmisillä olisi vapaus tehdä erilaisia asioita. Itse koen, ettei kaupunkeja voi tehdä vain kauniiksi alueiksi turisteille, vaan siellä pitää olla tilaa myös ihmisille ja luovuudelle. Kaupunkisuunnittelun ja taiteen ei pitäisi missään nimessä olla vain julkisen tilan kaunistamista. Ja vaikka kaupunkitaiteeseen totta kai liittyy myös rajoituksia, ei puistoon tuleva hieno taideteos saa estää tilassa leikkimistä ja olemista. Älä astu nurmikolle -kyltit pitäisi ehdottomasti kieltää!

Kuvat: Robert Seger
Teksti: Anna Bui

FT Riina-Mari Lundman sai Varsinais-Suomen rahastolta 21 000 euron apurahan julkista kaupunkitilaa käsittelevään väitöskirjatyöhön vuonna 2012. Väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa 3.4.2018.
, Anna Bui.

Indie-pelejä Kaisaniemen kattojen yllä

Pienen huoneen seinät ovat täynnä muistilappuja ja piirrosluonnoksia. Kolmella työpöydällä on toimistotarvikkeiden lisäksi ainakin kaksi suurta tietokoneen näyttöä, kuulokkeet ja peliohjain. Huoneesta löytyy myös syntetisaattori ja maalausteline. Ikkunasta aukeava urbaani kaupunkimaisema inspiroi Nolla Gamesin Arvi Teikaria, Olli Harjolaa ja Petri Purhoa, jotka tekevät pelejä Kaisaniemen kattojen yllä pienessä ullakkotoimistossa.

Kolmikon työstämää Noita-peliä voi visuaalisesti kutsua taiteeksi. Noita on kunnianhimoinen indie-peliprojekti, jossa yhdistetään pikselitaidetta, pelaajalähtöisyyttä sekä peliympäristön kokonaisvaltaista fysiikkamallinnusta. Pelissä pelaaja ohjaa hahmoa, noitaa, joka seikkailee maanalaisessa maailmassa.

Arvin Alttari-ideoita Noita-peliin.

Ajatus Noidasta lähti alun perin liikkeelle Petrin tietokoneelle tekemästä nestesimulaatiokokeilusta, jossa jokainen pikseli oli laskettu tarkkaan.

– Teimme Arvin kanssa pelistä kokeiluversion, jossa velho  pystyi tekemään loitsuja ja muuttamaan eri materiaaleja muiksi materiaaleiksi, Petri kertoo.

– Sen tyylistä simulaatiota mitä Petri teki ei ole ihan samalla mittakaavalla tehty aikaisemmin, joten halusimme hyödyntää sitä laajasti. Peli kävi läpi monia vaiheita, Arvi täydentää.

– Välillä pelaaja oli jumalhahmo, joka ohjasi omia seuraajiaan. Välillä oltiin dystooppisessa maailmanlopun maailmassa ja loppujen lopuksi päädyttiin tämän hetkiseen tilanteeseen. Magia on tärkeässä osassa, joten päädyimme nimeämään pelin Noidaksi.

1980-luvun pelit näyttivät pitkälti samalta kuin Noita. Suurin ero vanhoihin peleihin löytyykin taustalta, pelin teknisestä puolesta. Noidassa jokaiselle pikselille on määritelty fyysinen olomuoto, minkä vuoksi nimenomaan pikseligrafiikka toimii pelissä harkittuna tyylikeinona. Vanhoissa peleissä hahmo on vain yksinkertainen animaatio, kun taas Noidan hahmo koostuu ”lihasta”, kankaasta ja muista ”oikeista” aineksista.

Maalattu luonnos liittyy Petrin ja Arvin vanhaan, julkaisemattomaan lautapeliin.

Kun 80-luvulla peligrafiikka oli yksinkertaista ja kuva pikselöitynyttä tietokoneiden heikon kapasiteetin vuoksi, on tämän päivän pikseligrafiikka yleisesti hyväksytty tyylilaji, puhtaasti valintakysymys, johon myös Noidassa päädyttiin.

– Kun jokainen pikseli on simuloitu, se asettaa tietyllä tavalla teknisen haasteen, jossa yksi ratkaisu on se että yksi pikseli on ruudulla aika iso ja resoluutio on suhteellisen pieni, Arvi selittää.

– Tämä yhdistettynä siihen, että olen harjaantuneempi pikselitaiteessa kuin muissa digitaalisen taiteen muodoissa, johti tähän lopputulokseen.

– Periaatteessahan me tehdään asiat ihan typerän monimutkaisesti, Olli tokaisee.

– Toisaalta tässä pelissä oikeastaan tapahtuu se, mitä lapsena kuvitteli että peleissä tapahtuu. Aiemmin pelit toimivat tavallaan liian yksinkertaisesti.

Noita julkaistaan aikanaan Steam-alustalla peliyhteisöä osallistavalla Early Access -mallilla. Näin tosifanit pääsevät mukaan pelin kehittämiseen, ja lopullisessa valmiissa pelissä on mahdolliset virheet ja epäloogisuudet karsittu minimiin.

Indie-pelit ovat markkinoista vähemmän riippuvaisten tahojen ja pienempien tiimien tekemiä ”omia unelmapelejä”. Vaikkeivät ne suinkaan aina ole kaupalliseen tarkoitukseen kehiteltyjä, niidenkin markkinat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneet valtavasti.

Kolmikolla on yhteensä kymmenien vuosien peliura takanaan, sillä kaikki aloittivat pelien tekemisen jo alakouluikäisinä. Arvi Teikari voitti juuri San Franciscossa pidetyssä pelinkehittäjien suurimmassa vuotuisessa tapahtumassa Game Developers Conferencessä arvostetun Independent Games Festivaalin Game Design ja Student -palkinnot. Pelejä työkseen tekevät Arvi, Olli ja Petri saattavat hyvinkin olla omassa unelma-ammatissaan.

-Täällä me vaan pelataan päivät pitkät, tekijät nauravat.

Teksti, kuvat ja video: Anna Bui

Olli Harjola ja työryhmä sai 24 000 euron apurahan 27.2.2018 indie-peliprojektin toteuttamiseen. Apuraha myönnettiin digitaalisen taiteen alalta. Lokakuusta 2018 alkaen pelit ovat Kulttuurirahaston apurahahaussa mukana omana hakualanaan.
, Anna Bui.

Totta vai valhetta?

Tiedon tulvassa on välillä vaikea arvioida, onko uutinen totta vai valhetta, ja millaiseen tietoon voi luottaa. Sosiaalisessa mediassa opettavainen mallitarina, kokemuspuhe ja trollaus vaikeuttavat arviointia. Mikkelin kesäyliopiston ja Etelä-Savon rahaston akateeminen seminaari lukiolaisille tarjosi paljon ajateltavaa ja uusia näkökulmia.

Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari totesi, että uutisten ja kaupallisen viestinnän rajat ovat hämärtyneet, ja mainokset puetaan yhä useammin uutisten muotoon. Sosiaalisessa mediassa kaikki lähteet sekoittuvat ja tietoa jaetaan ilman kritiikkiä. Valeuutinen on käsitteenä noussut esille viime vuosina erityisesti Brexitin ja pakolaiskysymyksen yhteydessä. ”Valeuutisen keskeisiä motiiveita on hämmennyksen ja epävarmuuden luominen. Tätä hyödynnetään tehokkaasti politiikassa. Donald Trump on nostanut asian uusiin svääreihin”, Laitakari luonnehti.

Jaakko Stenros (oik.), Timo Laitakari, Inkeri Koskinen ja Maria Mäkelä puhuivat Mikkelissä nuoremmalle kuulijakunnalle kuin yleensä.

Tutkijatohtori Jaakko Stenros on roolipelitutkija, joka tarkastelee trollausta leikin ja pelin näkökulmasta. Ihmisiä yritetään johtaa harhaan siksi, että se on hauskaa. ”Kiusapelaaminen ja trollaaminen tulevat ehkä ymmärrettävämmiksi, jos niitä tarkastellaan leikin viitekehyksessä. Silloin on kuitenkin muistettava, että leikin kenttä on laaja. Siihen kuuluu muutakin kuin mitä me perinteisesti, positiivisesti ja kulttuurisesti ymmärrämme. Leikki voi olla vaarallista, laitonta ja vastenmielistä.”

Tutkijatohtori Inkeri Koskinen totesi, että viimeisimmän tiedebarometrin (2016) mukaan suomalaiset luottavat edelleen vahvasti tieteelliseen tietoon. Ei ehkä aina kannattaisi. Myös tutkijat erehtyvät, huijaavat ja väärentävät tutkimustuloksia erilaisista syistä. ”Meillä on tieteessä tosi paljon isoja rakenteellisia ongelmia, jotka liittyvät mm. rahoitukseen ja kaupallistumiseen. Toisaalta tiede kuitenkin tuottaa parasta tietoa, mitä meillä on. Voimme luottaa tähän siksi, että tiede tarkkailee ja korjaa jatkuvasti itse itseään. Tutkijat ovat tuoneet julkisuuteen ongelmia ja epäkohtia, ja niihin on puututtu. ”

Yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä vetää parhaillaan Kertomuksen vaarat -projektia, jossa tutkitaan sosiaalisessa mediassa leviävien tarinoiden kokemuksellisuutta, edustuksellisuutta ja normatiivisutta. Miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto ja mitä riskejä tähän liittyy? ”Kannattaa kysyä, miksi tarina on kerrottu ja miettiä sen seurauksia. Yhden ihmisen sinänsä liikuttavasta kokemustarinasta voi tulla edustuksellinen eli esim. yhden koulukiusatun tarina alkaa edustaa kaikkia koulukiusattuja. Jos tämän tarinan perusteella tehdään vaikkapa poliittisia päätöksiä ja hyväntekeväisyyttä, mitkä ovat seuraukset, jos tarina osoittautuu sepitetyksi? ”

Artikkelikuvan teksti: Mikkelin lukion oppilaat Lotta Rahikainen (vas.) ja Noora Hakulinen kertoivat oppineensa kriittistä ajattelua äidinkielen tunneilla. Seminaari antoi lisää ajatuksia ja näkökulmia. Samalla se loi mieleen myös hämmennystä. Päätoimittaja Timo Laitakari kehotti lukemaan vain luotettavan, vakiintuneen median sisältöjä ja suhtautumaan myös niihin kriittisesti.

Teksti & kuvat: Marika Aspila

Totta vai valhetta -seminaari pidettiin 22.3.2018. Alustajina puhuivat Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari, tutkijatohtorit Jaakko Stenros ja Inkeri Koskinen sekä dosentti Maria Mäkelä. Seminaarin teemoina oli oikeiden uutisten erottaminen valeuutisista, trollauksen huvittavuus ja karmeus, tieteellisen tiedon luotettavuus sekä kertomusten vaarat.
, Anna Bui.

Vaatteet pois ja lauteille

Ovi avataan usein pyyhe päällä, kun Heli ja Ville Blåfield tulevat tekemään kuvareportaasia. ”Olemme sattuneet saapumaan aina juuri, kun sauna on alkamassa. Kätellään ja hypätään lauteille”, valokuvaaja Heli Blåfield sanoo.

Viimeisten kymmenen kuukauden aikana hän ja toimittaja Ville Blåfield ovat kiertäneet maakuntia selvittämässä, millainen on arkisauna nyky-Suomessa. Sisaruksilta ilmestyy aiheesta kirja Teoksen kustantamana vuonna 2019. Yksittäisiä juttuja voi jo lukea verkkopalvelu Rapportissa.

Sauna-Suomi -reportaasisarjassa vieraillaan kaikissa Suomen maakunnissa 2017-2018 aikana. Kuva Kymenlaaksosta: ystävykset Kouvolassa Haukkajärven rannalla mökkisaunassa marraskuussa 2017.

Metodi ”vaatteet pois ja saunaan” vaatii tekijöiltä herkkyyttä ja tilannetajua. Vaikka paikalle olisi ajettu kiireellä, lauteilla ei voi hötkyillä ja suorittaa, sanoo Heli.

”Olen huomannut, että tilanteen jännitystä laukaisee se, että osaa olla mahdollisimman läsnä, kuunnella kuvattavia ja kunkin saunan tunnelmaa.”

Blåfieldejä kiinnostaa nimenomaan arkisauna, eivät erikoiset saunat tai ”rustiikkinen wanhan ajan sauna”, kuten Ville muotoilee.

Projekti on vienyt sisarukset muun muassa perheen taloyhtiön saunavuoroon Riihimäelle, divarifutisjengin kuplahallisaunaan Seinäjoelle, opiskelijakylän unisex-viikkosaunaan Jyväskylään ja lastentarhanopettajien mökkisaunaan Kouvolaan.

He ovat huomanneet, että vaikka miljöö olisi tuiki tavallinen taloyhtiön sauna ritilämuovimattoineen ja kaakeliseinineen, saunahetki kohoaa arjen yläpuolelle. Esimerkiksi riihimäkeläisperheelle viikoittaisesta saunavuorosta oli muodostunut tärkeä rituaali.

Kuva Kanta-Hämeestä: Riihimäellä perheen perjantaisaunassa taloyhtiön saunavuorolla, syyskuussa 2017.

”Perheen kolme lasta olivat aika vilkkaita, joten isä oli tehnyt tunnin mittaisen rauhoittavan musiikin soittolistan lempikappaleistaan. Hän oli ostanut Clas Ohlsonilta vedenkestävän kaiuttimen, jonka viritti suihkuhuoneeseen joka kerta”, Ville kertoo.

Perhesauna muistutti Blåfieldejä heidän omasta lapsuudestaan Helsingin Töölössä. Taloyhtiön saunaan hipsittiin sisäpihan kautta kylpytakit päällä, pakkasellakin.

”Monet vahvat lapsuusmuistoni liittyvät saunaan”, kertoo Heli. Häntä kiehtoo saunojen kuvaamisessa juuri aiheen tuttuus. ”On tärkeää kuvata myös arkisia asioita, eikä aina etsiä sitä kummallisinta.”

Vaikka vasta on toisten mielestä vihta, suomalaisessa saunakulttuurissa on Blåfieldien havaintojen mukaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”Saatan tuntea toiseutta inarilaisessa baarissa helsinkiläisenä, mutta saunassa ollaan jotenkin samassa koodistossa. Ei ole titteleitä eikä statuksia”, sanoo Ville.

Heli on samaa mieltä. ”Kun olen selannut kuvia läpi, minulle on tullut tunne, että suomalaiset eivät olekaan niin kaukana toisistaan.”

Teksti: Tiiamari Pennanen
Kuvat: Heli Blåfield

Yhteiskuntatieteiden maisteri Heli Blåfield sai 9 500 euron apurahan 27.2.2018 kuvajournalistisen Sauna-Suomi-projektin kuluihin.
, Anna Bui.

Hyvä, paha Disney-isä

Olen Aino Isojärvi, 27-vuotias rovaniemeläislähtöinen nykytaiteiden maisteri, kulttuuritoimittaja, kriitikko ja tutkija. Työstän Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä tarkastelevaa väitöskirjaa Oulun yliopistossa.

Olen ollut Disney-tuotantojen ja käsintehdyn, perinteisen piirrosanimaation ystävä jo pienestä pitäen. Disney-elokuvat edesauttoivat sitä, että minusta tuli jo nuorella iällä animaatioharrastaja sekä -keräilijä. Opin myös lukemaan Aku Ankka -sarjakuvalehden avulla.

Vuonna 2014 opiskelin Kentin yliopistossa Englannissa Master of Arts -tutkintoa ja tein lopputyöni nuorille tytöille suunnatuista hevosanimaatioista. Hämmästelin gradussani sitä, kuinka ratsastaminen ja hevosten kanssa työskentely oli vielä 1900-luvun taitteessa ensisijaisesti miesten karski harrastus. Alle sata vuotta myöhemmin valitsemissani piirretyissä ”hevostelu” esitettiin pehmeiden arvojen kautta feminiinisenä, hyväntahtoisena pikku puuhasteluna. Kuinka ollakaan, tänä päivänä ratsastus mielletään yhä useammin ensisijaisesti naisten ajanvietteeksi.

Tutkimani piirretyt olivat varsin pieniä tuotantoja, ja työni saikin minut pohtimaan, mitä ideologisia viestejä piileskelisi suuremman mittakaavan animaatiotuotannoissa, joilla todistettavasti olisi miljoonia katsojia. On kiusallisen helppoa ajatella, ettei lastenelokuvilla ole vaikutusvaltaa, eikä niihin siksi tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Mutta entäs sitten, kun elokuvien levikkialue kattaa globaalisti koko maailman?

Hallitseva ja vaikutusvaltainen Disney-isä

Lastenviihde on kasvavan tärkeässä asemassa, kun lähdetään pohtimaan, mistä aikuisiän käsitykset elämästä kumpuavat. Lastenviihde voi luoda, ylläpitää ja vahvistaa mitä moninaisempia olettamuksia, koskien esimerkiksi sukupuolirooleja.  Keväällä 2016 aloin kypsytellä ajatusta tohtorintutkinnosta ja suuntasin katseeni rohkeasti suoraan Disney-elokuviin. Luin animaatioiden alkuperäistekstejä, katsoin elokuvia, etsiskelin yhteistä nimittäjää. Yllättäen silmiinpistävä elementti löytyi nopeasti: isähahmot.

Aino ja Kulkuri. Kulkuri on Disney-isähahmo elokuvasta Kaunotar ja Kulkuri.

Disney-isä on usein näkyvä ja merkittävä, hallitseva ja vaikutusvaltainen. Tuntui hurjalta, ettei isän hahmosta oltu päästetty irti edes 2000-lukua lähestyttäessä: sen sijaan isästä oli tullut ikään kuin itsestään selvä osa narratiivia. Pocahontasin isä Powhatan valitsee tälle puolison (1995). Soturineito Mulan pelastaa Kiinan, mutta ei osaa iloita saavutuksestaan, ennen kuin on saanut isänsä hyväksynnän (1998). Vuonna 2010 julkaistussa Liisa ihmemaassa -elokuvassa Liisa onnistuu vapauttamaan itsensä epämieluisan pakkoavioliiton ikeestä ainoastaan loikkaamalla isänsä saappaisiin ja jatkamalla tämän liiketoimintaa: ojasta allikkoon.

Tiettyyn pisteeseen asti isän merkitystä voi yrittää perustella historiakontekstilla, mutta se tuntuu häiritsevän ontuvalta fantasiamaailman pyörteissä, sillä Disney-elokuviin on kirjoitettu isähahmo usein silloinkin, kun se esiteoksesta sattuu puuttumaan. Näin on esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjan kohdalla. Ryhdyin puntaroimaan, mistä ilmiö johtui. Tutkimuskirjallisuudessa tyydyttiin usein toteamaan, että Disney-elokuvien perhemalli on joko ’stereotyyppinen’, ’konservatiivinen’, ’viktoriaaninen’ tai ’patriarkaalinen’. Pidin luonnehdintaa yksinkertaistettuna ja riittämättömänä, sillä se ei antanut vastausta kysymyksiini.

Tutkimusta löytyi huomattavan paljon Disney-naisista, Disney-markkinoinnista sekä esimerkiksi Disney-luonnosta. Sen sijaan Disney-miehet loistivat poissaolollaan, vaikka useimmiten elokuvat kertoivat juuri heistä. Halusin löytää selityksen Disney-isälle: tahdoin tietää, miten ja miksi niin useassa elokuvassa ympäröivää yhteiskuntaa käsitellään isän hahmon kautta. Miksi isä on edelleen perheen määrittävä ja yhdessä pitävä voimavara? Mikä on isähahmon merkitys näille elokuville, puhumattakaan sitten brändistä itsessään?

Omaa tutkimusaihettaan saa vapaasti vähän fanittaakin. Aino Isojärvi Pariisin Disneylandissa kesällä 2016.

Pois valmiiksi lokeroiduista karsinoista

Tällä hetkellä olen edennyt tutkimuksessani noin puoleen väliin, keskittyen yrityksen vuosikymmeniin ennen Walt Disneyn poismenoa vuonna 1966. Pyrin hahmottamaan sitä, miten studion elokuvien mieskuva on lähtökohtaisesti muodostunut, ja missä määrin voidaan katsoa tämän näkemyksen säilyneen tai muuttuneen nykytuotannoissa.

Se, että elokuva on visuaalisesti miellyttävä, tai että sen tarina on vetävä, ei tarkoita, etteikö sen sanoma voisi silti olla falski ja kehityskelpoinen. Universaaliuteen ja iättömyyteen tahtoisi yhdistää jotain muutakin, kuin valmiiksi lokeroidut karsinat miehille ja naisille. Tutkijana koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun pystyn sijoittamaan kysymyksen laajempaan perspektiiviin ja selittämään vaikuttimia tuotantoprosessin takaa. Ajattelen, että tämä on myös työni perimmäinen tarkoitus. Toivon, että englanninkielinen väitöskirjani lisää tietoisuutta näitä elokuvia kohtaan, ja sitä kautta edistää niiden monimuotoisuutta. Mitä useampi ihminen tulee kriittiseksi katsomaansa kohtaan ja lausuu ääneen haluavansa parempaa katsottavaa, sitä voimakkaampi ääni on.

En itse nauttinut lapsena Disneyn ”prinsessaelokuvien” katselusta, mutta en osannut silloin pukea sanoiksi, miksi. Vasta varttuneempana oivalsin, etten löytänyt elokuvista juurikaan samaistumisen kohteita. Suurin osa klassikkokaanonin prinsessoista siivoaa, laittaa kotia, ryhtyy nukkumaan tai muuten vain yrittää kuluttaa aikaansa odotellessa, että prinssi ilmestyisi jostain. Sittemmin jopa Disneyn kaltainen suuryhtiö on lähtenyt painokkaasti kehittämään naiskuvaansa ja etsimään uusia teemoja, koska tänä päivänä näistä samoista prinsessoista on saatu aikaan paljon julkista porua. En todennäköisesti ole yksin, kun väitän, että miehillekin samankaltainen, pieni kasvojenkohotus tekisi terää. Onhan tämän päivän miehisyyskin vastaavasti paljon muutakin, kuin henkistä lujuutta ja fyysistä voimaa.

Teksti: Aino Isojärvi
Kuvat: Malin Axtell

Aino Isojärvi sai 12 000 euron apurahan keskusrahastosta Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön. Apuraha myönnettiin 27.2.2018.
, Anna Bui.

Tytötkin kuvaavat!

Elokuva-ala on perinteisesti leimautunut vahvasti miesten maailmaksi, jossa vielä 2010-luvullakaan naisten rooli ei ole itsestään selvä.

– Useita elokuva-alalla tapahtuneita ahdistelutapauksia nousi päivänvaloon syksyllä 2017 kautta maailman. On ollut järkyttävää lukea, kuinka moni naispuolinen alan ammattilainen on joutunut miespuolisen kollegansa tai esimiehensä seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, kauhistelee Girls Film! -lyhytelokuvatyöpajan tuottaja Riitta Ryhtä.

– Ahdistelusyytteet tekevät alasta jopa naisia vahvasti sortavan ja alistavan. Näin ei missään nimessä saisi olla!

Euphoria Borealis ry järjesti kesäkuussa 2017 viisipäiväisen, 14–18-vuotiaille tytöille suunnatun lyhytelokuvatyöpajan, johon osallistui 22 tyttöä. Pajan tarkoituksena oli auttaa tyttöjä löytämään omia vahvuuksiaan ja ymmärtämään, että nainen ei ole altavastaaja miesvaltaisella elokuva-alalla. Girls Film! -työpajan periaatteena oli, että kaikki syrjintä, arvostelu ja rasismi jätettiin pajan ulkopuolelle.

4.–8.6.2018 Nuorten toimintakeskus Hapen tiloissa Sörnäisissä järjestetään uusi työpaja, jossa tytöt pääsevät opettelemaan elokuvantekoa. Työpajassa harjoitellaan elokuvakäsikirjoittamisen perusteita ja saadaan ammattilaisten opastusta kameroiden, äänityskaluston ja editointiohjelmien käyttöön. Luentojen ja käytännönläheisen opetuksen avulla tytöt tekevät lyhytelokuvan ideointivaiheesta valmiiksi elokuvaksi. Työpajassa syntyneet elokuvat esitetään 8.6. elokuvateatteri Orionissa, tai jossain muussa Helsingin elokuvateatterissa.

Tytöt kuvaamassa kohtausta lyhytelokuvaan vuoden 2017 työpajassa.

Tavoitteena korjata vääristyneitä näkemyksiä

Girls Film! -työpajan tavoitteena on luoda nuorille turvallinen ympäristö, jossa jokainen voi olla oma itsensä ja jossa jokaisen ideoita ja ajatuksia arvostetaan. Työpajaan haetaan avoimella haulla 25 elokuvanteosta kiinnostunutta pääkaupunkiseutulaista nuorta, jotka ovat fyysisestä sukupuolesta riippumatta tyttöjä.

Vuoden 2017 ilmoittautumisen yhteydessä tytöt kirjoittivat lyhyet perustelut sille, miksi haluaisivat osallistua työpajaan. Eräs 17-vuotias hakija mainitsi perusteluissaan muun muassa, että hän ei ole uskaltanut hakeutua koulunsa AV-tiimiin, koska siellä on ainoastaan poikia.

Työpajan edetessä kävi myös ilmi, että monessa yhteydessä tytöistä välittyy vääristynyt naiskuva. He eivät välttämättä itse tiedostaneet sitä, vaan ovat omaksuneet sen olennaisena osana ilmaisuaan.

– On jo todistettu, että virheettömien kauneusihanteiden ihannointi ja tavoittelu vääristävät minäkuvaa ja edesauttavat monenlaisten ongelmien, kuten syömishäiriöiden syntymistä. Yksi Girls Film! -työpajan tavoitteista onkin korjata näitä näkemyksiä, Ryhtä toteaa.

– On myös tärkeää tehdä työtä sen eteen, että alalle pääsisi tekijöiksi enemmän naisia. Mitä enemmän käsikirjoittajina, ohjaajina tai muissa rooleissa kameran takana on naisia, sitä enemmän myös valkokankaalla näkyy naisrooleja.

Ryhmäytyminen ja pelkojen kartoittaminen tärkeää

Vuoden 2017 pajan alussa kartoitettiin harjoituksen avulla osallistujien ajatuksia, toiveita ja pelkoja tulevasta viikosta. Useampi tytöistä mainitsi, että pelottavinta olivat tutustuminen ja kavereiden saaminen; entä jos kavereita ei saisikaan. Ryhmäläiset keskustelivat peloistaan, ja yhdessä sovittiin, että toisten huomioonottamiseen täytyy panostaa. Työpajan aikana tytöt olivatkin hyvin solidaarisia toisiaan kohtaan. Myös tulevassa työpajassa huomiota kiinnitetään erityisesti siihen, ettei kenellekään tule ulkopuolisuuden tunnetta, vaan kaikki otetaan mukaan tekemiseen.

Kohtaus 14, dramaattista kuvamateriaalia tulossa!

Mikä työpajassa sitten oli parasta? Palautteen perusteella tyttöjen suurin pelko ainakin lienee osoittautunut turhaksi, sillä parasta olivat ”ystävät ja elokuvanteko”, ”ystävät ja kuvaaminen” sekä ”ystävät ja näytteleminen”. Oli myös hienoa ”saada tehdä itselle mielenkiintoista ja rakasta asiaa mahtavien uusien ihmisten kanssa”.

Annetaan siis tytöille ystäviä ympärille ja kamera käteen, niin kyllä tytötkin kuvaavat!

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Riitta Ryhtä

Euphoria Borealis ry sai 14 000 euron apurahan 27.2.2018 Girls Film! -elokuvatyöpajan järjestämiseen.
, Anna Bui.

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2018

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2.2018 yhteensä 1090 apurahaa. 30 000 euron palkinnon merkittävistä kulttuuriteoista saivat professori, emerita Kaisa Nyberg, tekstiilitaiteilija, muotoilija Markku Piri ja elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen.

Professori, emerita Kaisa Nyberg

Kaisa Nybergin ala on kryptologia eli tiede, joka tutkii matemaattisin menetelmin tiedon turvallista varastointia ja siirtämistä. Tavallisille kansalaisille kryptologia voi olla vierasta, vaikka käytämme sen sovelluksia sujuvasti esimerkiksi verkkokaupassa asioidessamme tai älypuhelimella kommunikoidessamme.

Kaisa Nyberg toimi Aalto-yliopiston kryptologian professorina vuosina 2005-2016, eläkkeelle jäämiseensä asti. Tieteellisten saavutustensa ohella hän sai aikaan kryptologian opetuksen kehittymisen ja vakiintumisen Suomessa. Hän on myös pyrkinyt vaikuttamaan sen puolesta, että nykyistä useampi nuori nainen löytäisi oman alansa matemaattisten ja teknisten tieteiden parista.

Kaisa Nyberg palkittiin tiedon tehokkaasta salaamisesta, turvallisista viestien valtateistä.

Muotoilija, tekstiilitaiteilija Markku Piri

Markku Piri on taiteellinen monilahjakkuus, jonka identiteettiä tai erikoisosaamista on mahdoton kuvata yhdellä sanalla, ellei se ole renessanssi-ihminen. Piri on muotoilija, kuvataiteilija, tekstiilitaiteilija, kirjoittaja, tuottaja, luennoitsija, leipuri ja ooppera- ja laulumusiikin ekspertti – joitain mainitaksemme. Opinnot Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Italiassa kasvattivat hänet kosmopoliitiksi, ja laaja-alainen kiinnostus ilmiöihin ja materiaaleihin ovat sen jälkeen taanneet äärimmäisen monipuolisen suhteen taiteeseen.

Markku Pirin intohimo ja pitkäjänteisyys näkyvät kaikessa, oli sitten kyse taidelasista, kaakeleiden suunnittelusta, kansainvälisten urheilukisojen kokonaisilmeestä toimitsijoiden asuineen ja mitaleineen, messuosaston tai konsertin visualisoinnista, kaupunki-ilmeen kokonaissuunnittelusta, moderneista kristallikruunuista tai täydellisestä täytekakusta. Pirin luennot ovat innostavia performansseja ja hänen kynänsä vuolas, usein myös pistävän terävä, mistä aihepiiristä hän sitten kirjoittaakin.

Muotoilija, tekstiilitaiteilija Markku Piri vastaanotti palkinnon muotoilun maailmankansalaiselle, visuaalisten ihmeiden toteuttajalle.

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen

Selma Vilhunen on monipuolinen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Uransa alkuvaiheessa Vilhunen teki käsikirjoituksia, jotka liikkuivat nuorten maailmassa ja käsittelivät mm. syrjäytymistä ja mielenterveyttä. Näitä teemoja hän on myöhemmin syventänyt ohjauksissaan.

Vuonna 2012 Vilhunen ohjasi lyhytelokuvan “Pitääkö mun kaikki hoitaa?”, kertomuksen lapsiperheen kiireisestä aamusta. Elokuva valittiin ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana Oscar-palkintoehdokkaaksi vuonna 2014.

Vilhusella on elokuvissaan taito tunkeutua nuorten ja lasten ajatusmaailmaan ja jättää se silti koskemattomaksi. Henkilöohjaajana hän on taitava.

Selma Vilhunen haluaa käsikirjoituksissaan ja ohjauksissaan ravistella lokeroivia käsityksiä esimerkiksi köyhyydestä, yksinhuoltajuudesta ja sukupuolesta. Hän vastustaa ajattelua, jossa ihmisestä nähdään vain yksi puoli, vaikka jokaisella meistä on tarve olla kokonainen henkilö. Hän on elokuvissaan kuin unilukkari, joka herättelee meitä viihteen turruttamia katsojia näkemään monipuolisen, todellisen maailman ympärillämme.

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen sai palkinnon koskettavista tarinoista, elävistä nuorten kuvista.

, Anna Bui.

Avoimuutta ja yhteisöllisyyttä taidemaailmaan

Kulttuurirahaston vuoden 2018 suurimman apurahan, 240 000 euroa, sai Globe Art Point ry.

Yhdistys on perustettu syksyllä 2016 edistämään taide- ja kulttuurialan kehittymistä avoimemmaksi. Se tukee kansainvälisten taiteilijoiden yhteistyötä paikallisten taiteilijoiden ja taidelaitosten kanssa. Globe Art Point (G.A.P.) -toimitilassa Helsingissä järjestetään neuvontaa ja työpajoja, luentoja, keskusteluja ja sidosryhmätapaamisia. Tila toimii myös taiteilijoiden ja työryhmien vapaana työ- ja kokoustilana.

GAP LAB & GAB INFO. Uuden suomalaisen taiteen ja kulttuurin laboratorio ja tietopankki on hanke, jonka tarkoituksena on edistää suomalaisen taide- ja kulttuurialan monimuotoistumista vahvasti kansainvälistyvässä Suomessa. Hanke koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen, GAP LAB, tuottaa sekä esittävän että visuaalisen taiteen projekteja. Tuotokset ovat yleisön nähtävissä osana kumppanitaidelaitosten omaa ohjelmistoa.

Hankkeen toisen osan, GAP INFO:n tarkoituksena taas on parantaa taidealan avoimuutta ja saavutettavuutta ulkomaalaissyntyisten taiteilijoiden näkökulmasta.

– Tavoitteena on lisätä eritaustaisten taiteilijoiden, yleisöjen ja taidelaitosten välistä ymmärrystä ja yhteistyötä, kertoo yhdistyksen toiminnanjohtaja Tomi Purovaara.

GAP INFO:ssa kootaan ja levitetään englanninkielistä tietoa suomalaisen taide- ja kulttuurialan toimijoista, prosesseista, lainsäädännöstä ja rahoituksesta.

–Kokoamme nettipohjaisen Artist´s Welcome Package:n, jonka avulla ulkomaalaissyntyisellä taiteilijalla on mahdollisuus onnistuneesti suunnistaa omalla ammatillisella polullaan, Purovaara kertoo.

GAP LAB:issa syntyvä Artist´s Welcome Program taas sisältää työpajoja, opastusta sekä taidelaitosvierailuja, joilla syvennetään tietopaketin jakamaa tietoa.

– GAP LAB on yhteistyöhanke, jossa kuraattoriryhmä valitsee avoimesta hausta saaduista ehdotuksista toteutettavat hankkeet. Kuraattoriryhmä ja taiteelliset produktiot koostuvat sekä ulkomaalaissyntyisistä että suomalaisista tekijöistä, ja kuraattoriryhmässä on edustajia myös eri kulttuurivähemmistöjen omista yhteisöistä, Purovaara kertoo.

Hanketta on ollut suunnittelemassa Globe Art Pointin kaksi työntekijää, seitsenhenkinen, ulkomaalaissyntyisistä taiteilijoista koostuva hallitus sekä muutamia ulkopuolisia asiantuntijoita. Hankkeen projektit toteutetaan yhteistyössä valittujen taidelaitosten kanssa siten, että niiden henkilökunta työskentelee yhdessä GAP LAB -työryhmien kanssa. Taidelaitoksina toimivat esimerkiksi teatterit, galleriat, museot ja festivaalit.

Yhdistyksen päämaja sijaitsee Helsingin Kampissa Malminkadulla ja tuleva GAP LAB -työpajatila vuokrataan Helsingin alueelta. Vaikka hanke sijoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, Globe Art Point ry rakentaa vuoden 2018 aikana pohjoismaista yhteistyökumppaniverkostoa, jonka kanssa on tarkoitus viedä eteenpäin hankkeessa saatuja tuloksia ja hyviä käytäntöjä.

– Seuraavassa vaiheessa suunnittelemme eurooppalaisen verkoston perustamista, kertoo Purovaara yhdistyksen kunnianhimoisesta hankkeesta.

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Kemê Pellicer / Globe Art Point

Globe Art Point ry sai 240 000 euron apurahan GAP LAB & GAP INFO. Uuden suomalaisen taiteen ja kulttuurin elävä laboratorio ja tietopankki -hankkeelleen. Apuraha myönnettiin helmikuussa 2018.
, Anna Bui.

Moottoripyöräjengi pantiin kuriin musikaalissa

Pienen kylän rauha Etelä-Pohjanmaalla on mennyttä, kun moottoripyöräjengi ryhtyy häiritsemään kyläläisten elämää kaikenlaista jäynää tekemällä. Sitten paikalle tulee Robin Hood ja panee porukan järjestykseen.

Ilmajoen toimintatalon, Lappajärven toimintakeskuksen, Eskoon Kaarisillan teatteriryhmien ja Pähkä-orkesterin Moottoripyörämusikaali Pizzaa & moottoripyöriä oli riemastuttava kokemus niin yli 30 esiintyjälle kuin katsojillekin. Maakunnallisen kehitysvammaisten musikaalin toteutti Kulttuuriyhdistys KoHo ohjaaja Laura Kivimäen johdolla. Ensiesitys oli Ilmajoen kunnantalon lavalla 30. tammikuuta.

Näytelmän juoni, roolit ja kohtaukset valmistuivat ryhmälähtöisesti yhdistelemällä ryhmäläisten ajatuksia hyvästä näytelmästä.

– Musikaalin tekemisessä haluttiin painottaa jokaisen toiveita ja unelmia rooleista ja näyttämöllä esiintymisestä, Laura Kivimäki kertoo.

Niiden pohjalta Kivimäki kirjoitti nykyajan Robin Hood -tarinan, jossa oli hyvät ja pahat, jotka näytelmän lopussa pantiin järjestykseen.

Esitystä valmisteltiin ja harjoiteltiin toimintakeskuksissa kerran viikossa viimeiset puoli vuotta. Jokaisen yksikön draamaryhmä toteutti itsenäisesti kolmasosan näytelmästä. Vasta esityspäivänä Ilmajoella kaikki esiintyjät kohtasivat ensimmäisen kerran ja esitys pantiin yhteen. Ilmajokelaiset ja seinäjokelaiset pääsivät harjoittelemaan muutaman kerran yhdessä ennen ensiesitystä. Lappajärveläiset olivat niin kaukana, etteivät yhteisharjoitukset olleet mahdollisia. Ongelma ratkaistiin Skypen avulla.

– Skypen käyttö harjoituksissa oli itsellenikin uusi ja hauska kokemus, Kivimäki kertoo.

Skypen lisäksi ohjaaja kuvasi ja äänitti ryhmien kohtauksia ja näytti niitä toisille ryhmille.

– Ryhmäläisille on ollut hieno kokemus saada uusia tuttuja muualta maakunnasta ja nähdä, miten muut ryhmät toimivat.

Ilmajoen toimintatalon draamaryhmän jäsen Tommi Kivimäki esittää moottoripyöräjengin arvonsa tuntevaa johtajaa. Paikkakuntalaisille tuttu Kivimäki on esiintynyt näytelmissä ennenkin, mutta tämä rooli oli haastavin – vaikka onhan Kivimäki käynyt Idolsissakin.

– Minulla oli kolmisenkymmentä repliikkiä, ja niitä piti harjoitella aika paljon. Mutta tosi kivaa oli, kertoi Tommi esityksen jälkeen.

Niin näytti olevan kaikilla muillakin esityksessä mukana olleilla. Pähkä-orkesterin esittämä rokki soi kovaa ja meno lavalla oli villiä. Sieltä välittyi valtava esittämisen riemu. Kaikki olivat sitä mieltä, että Lappajärvellä 6.2. menee vieläkin paremmin. Laura Kivimäki iloitsi menestyksestä yhdessä esiintyjien kanssa.

– Kulttuuri jättää jäljen, hän totesi tyytyväisenä.

Teksti: Marika Aspila
Kuva: Sari Haapala, Ilmajoki-lehti

Kulttuuriyhdistys KoHo toteutti maakunnallisen kehitysvammaisten musikaalin yhdessä Etelä-Pohjanmaan maakuntarahaston kanssa. Etelä-Pohjanmaan rahasto myönsi hankkeelle 5 000 euron hanketuen vuonna 2017.
, Anna Bui.

G. J. Ramstedtin maailma, ensi-ilta DocPoint-festivaaleilla

DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali järjestetään jälleen 29.1.–4.2.2018. Festivaalilla saa ensi-iltansa 30.1. myös Suomen Kulttuurirahaston rahoittama dokumenttielokuva G. J. Ramstedtin maailma. Sen ovat ohjanneet Niklas Kullström ja Martti Kaartinen sekä tuottanut Hillstream Pictures.

Elokuva kertoo Gustaf John Ramstedtin (1873–1950) tarinan ja perustuu hänen muistelmiinsa matkoiltaan Mongoliaan ja Japaniin 1900-luvun alun taitteessa.

G. J. Ramstedtin maailma on matka syvälle henkien Mongoliaan ja tulevaisuuden Japaniin unohdetun suomalaisen suurmiehen, diplomaatin ja kielitieteilijän, G. J. Ramstedtin johdattamana. Dokumentti kertoo hänen tarinansa rinnakkain nykyaikaa kuvaavan audiovisuaalisen kokonaisuuden kanssa. Kuvat nostavat yhdessä kerronnan kanssa esiin vastinpareja nykykulttuurista ja rakentavat tällä tavalla katsojalle kokemuksen ajallisesta jatkumosta ja muutoksesta: kuinka ihmisten olemus ja heidän tapansa seuraavat sukupolvien jälkeen samaa traditiota, ja kuinka sen päälle on rakentunut uusia kulttuuri-ilmiöitä, Kullström luonnehtii.

– Osana ajan käsitettä ovat myös muistot, jotka jäävät elämään ja maine, jonka jätämme taaksemme. Aika ei ole vain se hetki, jonka me vietämme tässä maailmassa. Uskomusten kuoltua pragmaattisuuden tieltä, ajatus kehityksestä ja erityisesti taloudellisesta kasvusta tuli niiden tilalle. Henkien kätkemä luonto muuttui resursseiksi, aika progressioksi. G. J. Ramstedtin kertomus rinnakkain nykypäivän visuaalisen narratiivin kanssa paljastaa meille tämän näköalattomuuden, joka osoittaa myös käyvän meille kohtalokkaaksi, kuvailee Kaartinen.

Teksti: Jenni Hietala

Fil. ja tait. kand. Niklas Kullström sai 8 000 euron apurahan 27.2.2016 kielitieteilijä ja diplomaatti G. J. Ramstedtin vuosia Mongoliassa ja Japanissa käsittelevän dokumentin tekemiseen.
, Jenni Hietala.