Neulonnan arkinen perinne

– Neulonta on ollut niin arkinen asia, ettei sitä ole juurikaan dokumentoitu, tutkija Anna Rauhala kertoo. Rauhala tekee väitöskirjaa neulonnasta Suomessa 1800-luvun lopulta nykypäivään. Häntä kiinnostaa, miten neulonta on kehittynyt perinteenä ja mitä se on merkinnyt.

Tutkimuksessaan Rauhala tarkastelee Kansallismuseon kokoelmista löytyneitä lapasia. Arkisia neuleita on vähän jäljellä, sillä käyttövaatteet käytettiin loppuun ja vielä rikkinäisinäkin kierrätettiin esimerkiksi pannunalusiksi. Museoista löytyvät lapaset ovatkin usein värikkäitä tai muuten poikkeuksellisia, erityisiä taidonnäytteitä.

Rauhalaa kiinnostaa myös, miten neulontaa on opetettu koulussa ja miten opetus on muokannut perinnettä. Edelleen useimmat käsityönopettajat opettavat neulontaa oppilailleen ja hyvin suurella osalla suomalaisista on siis ainakin jonkinlainen kokemus neulomisesta.

– Neulominen on vahvasti kulttuurissamme, Rauhala sanoo.
kudonta04
Osana tutkimustaan Rauhala neuloo vanhojen mallien mukaisia lapasia ja pitää kirjaa neulomisestaan.

– Tuntui, että hiljaisen tiedon jäljille pääsee vain neulojan kokemuksen kautta ja että taitoa on vaikea sanallistaa ilman tekemistä.

Myös Rauhalan Kansallismuseossa järjestämät neulekahvilat toivat tietoa neulojien kokemuksista.

– Heti kun alkaa jutella toisen neulojan kanssa, huomaa että heillä on monia samanlaisia kokemuksia.

kudonta01

Pakollinen taito

Nyt, osana laajempaa käsityöilmiötä, myös neulonnan suosio on kasvanut. On blogeja, internetin opetusvideoita ja mitä erilaisimpia lankoja.

– Ennen neulominen oli pakko, ei se ollut kaikille mitään nautintoa, Rauhala sanoo. Lämpimiä varusteita kuitenkin tarvittiin, joten neulominen oli välttämätön taito.

– Eikä vain tyttöjen, vaan esimerkiksi leskimiesten ja poikavaltaisten perheiden poikien piti neuloa, jos perheellä ei ollut varaa ostaa neuleita.

Nyt neulomisesta nautitaan ja omaa taitoa halutaan esitellä esimerkiksi neulontablogeissa. Esitelty neule saattaa olla hyvinkin yksinkertainen, mutta silti taidosta ja aikaansaannoksesta iloitaan.

kudonta02

Hyvinvointia neuleista

Neulonta on ollut ja on edelleen myös hyvinvoinnin tuoja. Aiemmin se oli tapa luoda perheelle edullisesti lämmikettä ja ehkä myös lisävaroja, jos neuleita teki myyntiin. Neulonta oli myös monesti se askare, jota toipilaatkin pystyivät tekemään, eli eräänlaista taideterapiaa. Osaavimmille neuleet antoivat mahdollisuuden esitellä omia taitoja.

Nykyään tärkeitä asioita ovat neulonnan rytmi, meditatiivisuus ja luovuus. Itse tuotekin voi tuoda hyvinvointia, ja lahjaksi tehtävät neuleet ovat tapa osoittaa välittämistä.

Sosiaalinen puolikin neulonnalla on ollut jo pitkään.

– Ennen kokoonnuttiin kujille neulomaan ja juttelemaan, nykyisin on neulekahviloita, joissa neuleet ovat keskiössä.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2014 ja 2015 Anna Rauhalalle apurahat neulontaperinnettä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään käsittelevään väitöskirjatutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

3 thoughts on “Neulonnan arkinen perinne

  1. Ilahduttavaa Anna, että olet keskittymässä neulontaan tutkimustyössäsi!

    Tuo hieno taito nuupahti välillä muodin muuttuessa ja käsityönä tehtyjen neuletöiden inflaation seurauksena. Olen oppinut kutomaan neljä-viisivuotiaana 1950-luvulla, äitini ja sisareni kutoivat ja minäkin seuraavat pari vuosikymmentä. Pitkän tauon jälkeen olen palannut kutomiseen. Se alkoi vähitellen alpakanvillaisista torkkupeitoista, jotka ovat tuoneet iloa ja lämpöä saajilleen. Eniten iloa ja rauhoittumista olen kuitenkin saanut itse. Ohut alpakkalanka ja -neulos käsissäni rentouttaa ja lämmittää ja kaipaan nyt noita meditatiivisia hetkiä joka ilta. Joka kierroksella oikeaa, tulee kaunista ja pehmoista. Työpäivän rasitukset ja paineet hellittävät kerros kerrokselta ja useinkin tuo ihana tuntuma ja tunnelma on katkaistava väen väkisin nukkumaanmenoa varten. Olen jäämässä vuoden sisällä eläkkeelle ja päällimmäisin haaveeni on hankkia neulekone, opetella sen käyttö ja jos innostun, kartuttaa vaikkapa matkakassaa pienimuotoisesti.

    Toivon paljon iloa väitöskirjatyöstä ja käytännön neuletöistäkin!

  2. Minulla oli 15-vuotiaana lammas ja opettelin kehraamaan lampaanivillasta lankaa. Opettajana oli eras 1912 syntynyt vanharouva, joka oli perinyt tiedot ja taidot omalta aidiltaan.
    Ihan alkuun opin koulussa kutomaan muutaman tyon vuonna 1970. Ajan mittaan olen tehnyt enemmankin erilaisia toita kehraamastani villalangasta. Olen vetanyt homman niin pitkalle, etta myos suunnittelen mallini itse. Villani olen kerannyt pitkin maatiloja Ruotsista ja Suomesta ja olen sitten kehrannyt ne langaksi ollessani Ruotsissa. Kutominen on sitten tapahtunut kotona Yhdysvalloissa, jossa olen asunut jo 25 vuotta.
    Kutominen ja kehraaminen on sujunut ihan luonnostaan ja olen tyota jatkanut sen takia, etta se kay niin vaivatta ja uusia ideoita syntyy ihan itsestaan. Itsensa toteuttaminen ja visioiden saaminen valmiiksi toiksi on aivan mahtavaa.

  3. Onpa hyvä, että neuleista tehdään väitöskirja. Itse en ole kutoja, mutta äiti oli Lavansaarelta, missä naiset aina kävellessään kutoivat. Rippikoukun käynyt tyttö pääsi naistenkirjoihin ja sai näin luvan kantaa käsityöpussia. Naiset tekivät omia malleja, jotka nimettiin tekijän mukaan. Näin ollen on mm: Jantkan Lienan kirjat = naisen nimi on Leena ja mistä sanottiin Jantka, Lääkärin Siirin kirjat = Siiri oli lääkärin piika, Jeren laulukirjat = Jere ei joko osannut lukea tai oli sokea, joten lauloi kirkossa lapsista, Suunankirjat = Suuna on isoäiti, Pienet tähtikirjat = tähtimalli. Ainakin 24 eri nimistä kirjaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *