Ennen ei ”suvaittu” mutta siedettiinpä silti

Vihapuhe on nykyisin paljon käytetty sana, jolla tarkoitetaan tiettyyn ihmisryhmään tai kansanryhmään kohdistuvaa kielteistä puhetta. Kuitenkin itse ilmiö tuntuu olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse.

Vihan pitkät jäljet -Argumenta-hankkeessa antiikin, vanhan ajan ja keskiajan tutkijat yrittävät asettaa vihapuheen historialliseen kehykseen. Kunnianhimoisena tavoitteena on löytää, josko historiasta olisi jotain myönteistäkin opittavaa.

”Huonoja esimerkkejä on tietenkin valtavasti. Yleensä vihantekoja ja kansanmurhia ovat pohjustaneet kovat puheet. Menneisyydessä on kuitenkin myös pystytty tekemään ratkaisuja, jotka ovat olleet ihmiskunnalle hyväksi”, sanoo Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen.

Etelä-Walesissa sijaitseva Raglanin linna oli 1640-luvulla yksi Englannin sisällissodan taistelupaikoista. Nykyisin se on turistikohde.

Kun muussa Euroopassa kiivailtiin ja sodittiin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen leireissä, Puola-Liettuassa julistettiin uskonvapaus. Mikään lintukoto maa ei ollut, mutta katoliset, protestantit, juutalaiset ja muslimit (tataarit) elivät jotakuinkin rauhallista rinnakkaineloa tai ainakin uskonkiivailuissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin muualla.

Varsinaisesta suvaitsevaisuudesta ei Kaartisen mukaan voikaan puhua, kun puhutaan kaukaisesta menneisyydestä. Suvaitsevaisuus on hankkeen tutkijoiden keskusteluissa todettu anakronistiseksi käsitteeksi. Anakronia tarkoittaa sitä, että historiaa katsotaan nykyihmisten perspektiivistä; ikään kuin historian ihmiset ajattelisivat samoin kuin me.

Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat puhuvat historiassa mieluummin sietämisestä.
”Sekään ei ole täydellinen sana, mutta kuvaa menneisyyden olosuhteita paremmin”, Kaartinen sanoo. ”Keskiajalla usein vihattiin vääräuskoisia tai muuten vain sopimattomia naapureita. Olennainen juttu oli se, että kun vastustajia ei kaikkia mitenkään olisi saatu hengiltä, heitä oli siedettävä.”

Vuonna 1999 valmistuneessa väitöskirjassaan Kaartinen tarkasteli ”vihapuhetta” 1500-luvun Englannissa. Mannermaiset uskonpuhdistuksen aatteet levisivät Englannin kanaalin yli ja sekoittuivat kotoperäisiin, ja protestantit ja katoliset olivat kovin sanakääntein toistensa kimpussa.

Sotilaan kypärä 1400-luvulta.

Uskonpuhdistuksen kannattajat purkivat vihaansa solvaamalla luostareiden munkkeja ja nunnia. Katolilaiset antoivat takaisin samanlaisella armottomalla pilkalla.

”Puheessa vilisivät solvaukset. Vastapuolta haukuttiin mielellään huoripukeiksi ja eläinten nimillä, koiriksi erityisen mielellään.”

Kaiken myllerryksen ja kiihkoilun jälkeen kuitenkin syntyi ja vakiintui lopulta anglikaaninen kirkko eli katolisuuteen painottuva kompromissi katolisuuden ja protestanttisuuden välillä.

”Tosin tuon ajan anglikaanit tuskin itse kutsuivat uskontoaan kompromissiksi. Pikemminkin he pitivät sitä ainoana oikeana ratkaisuna korjata katolisen kirkon virheitä.”

Vaikka sopuisahko lopputulos syntyi ilman suurta suunnittelua, se tarjoaa Kaartisen mukaan vahvan opin nykypäivään: kompromissiin pyrkiminen voi olla hedelmällistä ja toimivaa. ”Tosiasioiden kanssa on elettävä, ja vastapuolta pitää oppia sietämään”, hän tiivistää.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Raglanin linna/Annakaisa Tavast, kuvituskuvat/Metropolitan Museum of Art

Marjo Kaartinen ja työryhmä sai 140 000 euron Argumenta-apurahan vuonna 2017 Vihan pitkät jäljet -seminaarisarjan järjestämiseen.
, Anna Bui.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *