Luuta ja lihasta on vaikea tulostaa samasta aukosta

Jonain päivänä bioprintteri tulostaa ihmiselle uuden maksan tai haiman. Tai tähän kuumana käyvä 3D-biotulostuksen tutkimus ainakin pyrkii.

Kokonaisia elimiä odottaessa tulostetaan pieniä paloja kudosta, kuten ihokudosta ja maksakudosta. Tällä haavaa näitä kudoksia käytetään kudosteknologian tutkimuksessa sekä erilaisten kemikaalien ja lääkkeiden testauksessa.

”Niiden avulla voidaan vähentää tehokkaasti eläinkokeita”, sanoo biolääketieteen tekniikan tohtori Sanna Turunen.

Tutkija Sanna Turunen kehittää 3d-bioprintteriä, jossa on monta tulostuspäätä.

Hän työskentelee asiantuntijana pienessä suomalaisessa 3DTech-startupissa ja auttaa sitä suunnittelemaan biotulostinta, jossa yhdistyy monta erilaista tulostustekniikkaa ja tulostuspäätä.

”Kudokset koostuvat erityyppisistä soluista ja niitä ympäröivästä soluväliaineesta. Soluväliaineen koostumus määrää kudoksen mekaaniset ominaisuudet, kuten joustavuuden ja vetolujuuden”, Turunen selittää.

”Luukudos on verraten kovaa ja kestävää, lihaskudos on joustavaa ja pehmeää. Siksi niitä jäljittelevät materiaalit eli biomusteet pitää tulostaa eri tavoin.”

Etenkin solut ovat herkkiä ja pehmeitä. Osa kuolee tulostusprosessissa, jos ne puristetaan liian suurella paineella hyvin pienen suutinkärjen läpi.

Turunen yrittää selvittää, millaisen hydrogeelin sisällä solut säilyvät parhaiten elossa ja millä tulostustekniikalla ne olisi parasta pursottaa paikoilleen: paineilman, mekaanisen ruuvin vai jotenkin  muuten.

Tulostuksen jälkeen kudosta viljellään laboratoriossa. Vähitellen se kypsyy ja alkaa toimia yhtenä elävänä kokonaisuutena.

Turunen tutustui 3DTechin perustajiin vuosi sitten bioprinttereitä käsittelevässä palaverissa. Hän teki tuolloin väitöskirjaa  mikrorakenteiden valmistuksesta laserpohjaisella 3D-tulostusmenetelmällä.

Tapaamisen jälkeen Turuselle syntyi ajatus, että PostDocs in Companies (PoDoCo) -apurahan turvin hän voisi järjestää itsensä tutkijaksi 3DTechin leipiin. PoDoCo-apurahan idea on avata vastavalmistuneille tohtoreille työuria yrityksiin.

Haku onnistui. Kahden vuoden projektissa ensimmäisen vuoden rahoitus tulee Suomen Kulttuurirahastolta, toisen vuoden palkka 3DTechiltä. Tämän jälkeen Turunen näillä näkymin jatkaa yrityksessä tutkijana ihan tavallisessa työsuhteessa.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Rami Marjamäki

Lisätietoa PoDoCo-apurahoista löytyy osoitteesta www.podoco.fi/

Tekniikan tohtori Sanna Turunen sai 28 000 euron PoDoCo-apurahan 3D-biotulostustekniikoiden yhdistämistä käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen vuonna 2017.
, Anna Bui.

Fysiikan lakeja uhmaavaa musiikkia Taidekoti Kirpilässä

Vaikka Taidekoti Kirpilä on ensisijaisesti tunnettu mittavasta taidekokoelmastaan, toimii kotimuseo myös upeana taustana suomalaiselle musiikille. Kirpilässä järjestetään taas syksyn mittaan useita inspiroivia konsertteja, joiden ohjelmisto vaihtelee folkista liediin.

Konserttien taiteellisena johtajana toimii Harri Kuusijärvi, Helsingissä vaikuttava lappilainen harmonikkataiteilija. Oman Koutus-yhtyeensä lisäksi hän on vaikuttanut muun muassa Kansallisteatterin, Helsingin kaupunginteatterin sekä YLE Radioteatterin produktioissa.

”Kuusijärvi palkattiin tehtävään, kun taidekodin ohjelmistoa haluttiin laajentaa siten, ettei se määrittyisi vahvasti minkään genren kautta”, kertoo museonjohtaja Johanna Ruohonen.

Kuusijärvelle musiikillisten rajojen rikkominen onkin ominaista. ”Toimin itse muusikkona ja säveltäjänä uuden musiikin parissa hyvin vaihtelevissa ympäristöissä. Musiikillinen kotikenttäni on jossain nykymusiikin, kansanmusiikin, jazzin ja improvisoidun musiikin rajapinnoilla”, taiteilija toteaa. ”Konserttisarjan taidemusiikki ei tunne genrerajoja, vaan luvassa on ennakkoluulottomia, rohkeita ja oivaltavia esityksiä niin klassisen musiikin, jazzin kuin maailmanmusiikin taitajilta. Keikoille on saatu osaajia eri puolilta suomalaisen musiikin hiekkalaatikkoa.”

Uuden taidemusiikin ja sen tekijöiden kirjo on Suomessa valtava. Kuusijärven tavoitteena on, että konserttisarja toisi tätä monimuotoisuutta esiin mahdollisimman laajasti. ”Olisi ihanaa, jos sarja pystyisi avaamaan kuulijoille ovia sellaisiin musiikillisiin maailmoihin, joista he eivät ole aiemmin olleet tietoisia”, Kuusijärvi toteaa toiveikkaana.

Syksyn konserttisarjassa kuullaan mm. fysiikan lakeja uhmaavia sovituksia 1900-luvun alun orkesterimusiikista, sekä runoudesta inspiraationsa saanutta sanatonta laulua ja improvisaatiota.

”Vaikka ohjelmistoa on haluttu vahvasti uudistaa, myös pitkään jatkunut lied-konserttisarjamme jatkuu hieman pienimuotoisempana uuden ohjelmiston sisällä”, lohduttaa Ruohonen perinteisten lied-konserttien ystäviä.

”Syksyn ohjelma on vasta pieni raapaisu suomalaisen musiikin monimuotoisuuteen. Mielenkiintoisia projekteja ja tekijöitä on niin valtavasti, että pulaa hienoista esityksistä ei varmasti ole tulevaisuudessakaan”, lupaa Kuusijärvi selvästi jo uudet kuviot mielessään.

Koko syksyn konserttiohjelmisto löytyy osoitteesta: taidekotikirpila.fi/tapahtumat/

Teksti: Anna Bui
Kuva: Juho Aittokallio

Taidekoti Kirpilä on lääkäri Juhani Kirpilän (1931-1988) Kulttuurirahastolle lahjoittama koti, jossa on esillä hänen keräämänsä suomalaisen taiteen kokoelma.
, Anna Bui.

Ennen niitettiin mitä kylvettiin – nyt saa mitä tilaa

– On mielenkiintoista, että Raamatun sananlaskut – kuten ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” – ovat edelleen käytössä arkipuheessa. Kenties ne ovat asettuneet arkikieleen niin itsestäänselvyyksinä, että harva edes tiedostaa käyttävänsä Raamatusta peräisin olevia ilmauksia, pohtii Liisa Granbom-Herranen, joka tutki väitöskirjassaan suomalaisten sananlaskujen nykykäyttöä. Kävi ilmi, että sananlaskuilla on edelleen paikkansa arkikielisessä keskustelussa, mutta niiden tulkinnat muuttuvat.

Granbom-Herrasen tutkimusaineistona olivat Salon Seudun Sanomiin julkaistavaksi tarkoitettuina mielipidekirjoituksina lähetetyt tekstiviestit. Viiden vuoden aikana lähetettyjä viestejä oli noin 70 000. Ne sisälsivät yli 7 000 sananlaskua tai viittausta sananlaskuun.

”Sananlaskun käyttö tai viittaus sananlaskuun mielipiteenilmauksissa sisältää oletuksen, että lukijat tunnistavat sen. Salon Seudun Sanomiin lähetettyjen tekstiviestien sisältämät sananlaskut kertovatkin sananlaskujen aktiivisesta roolista mielipiteen idean vahvistajina. Sananlaskuilla on edelleen varteenotettava osansa vakuuttavassa kielenkäytössä”, Granbom-Herranen toteaa.

Liisa Granbom-Herranen tarkasteli sananlaskuja niiden käyttöyhteyden näkökulmasta. Selvisi, että sananlaskun käyttö on harkittua, ja käyttö palvelee yleensä yhtä tai useampaa tarkoitusperää.

”Sananlaskujen, kuten muunkin suullisen perinteen käytön ja tulkinnan, perusta on aina ollut arkielämässä. Niiden käyttöyhteys liittyy tavalla tai toisella käyttäjän omaan elämään.

Tekstiviestien sisältämien sananlaskujen käyttöyhteyden tarkastelussa selvisi, että perinteiset sananlaskut esiintyvät yhdessä modernien sananlaskujen kanssa. ”Vanhat tunnetut sananlaskut tunnistuvat luotettavammin kuin modernit sananlaskut tai mahdollisesti sananlaskuiksi kehittyvät ilmaisut”, Granbom-Herranen toteaa.

Granbom-Herranen havaitsi, että nykykäyttäjä saattaa lyhentää sananlaskuja tai yhdistää niitä toisiin sanalaskuihin. Aina sananlaskuja ei edes haluta käyttää kokonaisina, vaan käyttäjälle saattaa riittää pelkkä viittaus niihin: ”Mikäs se olikaan se ahneen loppu”.

Nykyaikana sananlaskuja käytetään varsin mielenkiintoisissakin yhteyksissä, jos ajatellaan niiden oletettua perusmerkitystä. Sananlaskut ovat lyhentyneet, niistä voidaan jättää loppu pois kuten usein käy esimerkiksi ”Oma maa mansikka” tai ”Moni kakku päältä kaunis” sananlaskuille, Liisa Granbom-Herranen kertoo.

Väitöstutkimuksen mukaan nykypäivän sananlasku voi olla yhdistelmä useammasta eri aikakauden sananlaskusta tai vaikkapa sananlaskusta ja fraasista. Traditionaaliset sananlaskut samoin kuin Raamatusta peräisin olevat sananlaskut muuttavat muotoaan.

”Sananlaskun asettuessa uuteen kulttuuriseen käyttöyhteyteen sen muoto ja tarkoite usein muuttuvat. Tutkimus osoitti, että sananlaskut ovat varsin muuttumattomia ilmauksia ja traditionaalisiin sananlaskuihin sisältyy edelleen agraaritalouden termejä, mutta sananlaskuja käytetään uusissa ympäristöissä ja niiden tulkinnat muuttuvat”, Granbom-Herranen toteaa. ”Sananlaskut saavat uusia tulkintoja – ja mielestäni niiden tuleekin saada. Onhan koko elinympäristömme muuttunut.”

Teksti: Turun yliopisto
Kuva: Robert Seger

Kasvatust. tohtori, fil. maisteri Liisa Granbom-Herranen on saanut apurahoja vuonna 2010 ja 2014 Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahastolta sananlaskuja tekstiviesteinä koskevaan tutkimukseensa.
, Anna Bui.

Kunnioitusta, antirasismia ja yhdenvertaisuutta vaihtoehtolajien parissa

Vaihtoehtolajien arvot kertovat siitä, mitä valtavirtakulttuurista puuttuu. Perinteisen urheilumaailman järjestykset eivät vallitse skeittauksen kaltaisten vaihtoehtolajien keskuudessa. Määrittelyvalta on kuitenkin yhä usein valkoisilla heteromiehillä, kertoo aiheesta väitellyt tutkija Anni Rannikko Itä-Suomen yliopistosta.

Tutkija Anni Rannikko kiinnostui skeittauksesta, scoottauksesta ja roller derbystä, kun hän työskenteli aihetta koskevassa tutkimushankkeessa.

“Esimerkiksi skeittaus kiehtoi minua, koska siinä on vahva arvomaailma. Skeittaajat karsastavat kilpailua ja autoritäärisyyttä. He vastustavat rasismia jopa siinä määrin, että skeittaajien ja uusnatsien välillä oli 90-luvulla konflikteja”, Rannikko kertoo.

Myös skeittaajilta itseltään voi kuulla saman tyyppistä palautetta: “Monen skeittaajan mielestä perinteiset kilpaurheilun piirteet eivät kuulu skeittaamiseen. Jopa ammattilaistasolla ilmapiiri on lähes päinvastainen, kuin jonkun toisen yksilöurheilulajin huipputasolla. Taitavaksi skeittaajaksi tuleminen ei myöskään edellytä kilpailemista. Koska skeittauksessa ei ole sääntöjä tai rajoitteita, sen arvosteleminen ja pisteytys on joidenkin mielestä ongelmallista, tai jopa turhaa”, eräs skeittari toteaa.

Rannikko on tehnyt tutkimusta etnografisesti havainnoimalla ja haastattelemalla lajin harrastajia. 15-29 -vuotiaat harrastajat suhtautuivat tutkijaan avoimen suopeasti, koska tutkimus lisää lajien legitimiteettiä. Katulajit ovat perinteisesti esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta altavastaajan asemassa.

“Akateeminen kiinnostus tuo lajeille uskottavuutta ja edesauttaa esimerkiksi uusien liikuntapaikkojen rakennuttamista.”

Yhdenvertaisista periaatteista huolimatta harrastajien välillä vallitsee hierarkioita. Roller derbyä lukuunottamatta Rannikon tutkimat lajit ovat miesvaltaisia ja harrastajien keskuudessa vallitsee hetero-oletus. Kaatuvaa skeittaria saatetaan yhä haukkua homoksi.

“Kun kysyin haastateltavilta, miten he suhtautuisivat skeittaavaan homoon, moni sanoi, että homous ei olisi tietenkään ongelma. Kukaan ei kuitenkaan sanonut tuntevansa yhtään skeittaavaa homoa.”

Naisharrastajien homoseksuaalisuutta ei koettu yhtä uhkaavana, pikemminkin “lesbous” yhdistettiin urheilulliseen kyvykkyyteen. Toisaalta sateenkaarevuus ja queer ovat oleellinen osa roller derby -kulttuuria.

Rannikko huomasi sukupuoliroolien vanhakantaisuuden naisoletettuja skeittaajia haastatellessaan. Skeittipaikalla liikkuvien naisten ei lähtökohtaisesti oleteta skeittaavan. Miespuoliset skeittaajat ajattelevat, että tytöt ovat saapuneet paikalle heidän takiaan.

“Naisskeittarit kertoivat, että ‘skeittityttöystävän’ roolista voi päästä irti vain silloin, jos on taitava. Monilla naisilla on skeittipaikalla niin kovia suorituspaineita, että he menevät harjoittelemaan aikoina, jolloin siellä on mahdollisimman tyhjää. Tämä johtuu siitä, että naisskeittarit kokevat, että heitä arvioidaan koko sukupuolensa edustajana. Kun naisskeittari on taitava, häneen saatetaan yhä suhtautua niin, että vitsi, että olet hyvä…tytöksi.”

Skeittarit ajattelevat, että skeittaus kuuluu kaikille. Ideaali, oletusarvoinen skeittari on kuitenkin edelleen hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nuori mies. Yleisesti ottaen tämän kaltaiset henkilöt saavat määrittää sen, mitä skeittaus on ja vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisia liikuntapaikkoja rakennetaan.

Määrittelyvalta on alakulttuurien hierarkkisuuden ytimessä. Se, kuka saa ja uskaltaa kertoa, mitä skeittaus on, “hallitsee” lajia.

Katulajeissa tehdään tilapolitiikkaa. Scoottaajat eli potkulautailijat ovat tyypillisesti skeittaajia nuorempia, joten he ottavat tilan haltuunsa menemällä paikalle isolla porukalla. Tällainen tilapolitiikka ei ole kuitenkaan yhtä arvostettua kun rauhallinen argumentointi.

Vaihtoehtolajien harrastajat pyrkivät siihen, että kaikki ovat tervetulleita mukaan yhteisöihin. Aina he eivät tasavertaisten rakenteiden muodostamisessa kuitenkaan onnistu.

Harrastajat viljelevät sanoja ‘kunnioitus’ ja ‘yhdenvertaisuus’. Lajit halutaan pitää tyypillisestä kilpailusta vapaina alueina.

“Kertoo jotain uusliberalistisesta ajastamme, jos kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta pitää erikseen vaalia alakulttuureissa. Käytäntöjä voidaan muuttaa vasta sitten kun ne tunnetaan. Joku viisas sanoi jossain, että utopia ei ole ‘tila’, johon voitaisiin päästä vaan prosessi,” Rannikko sanoo.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuvat: Heikki Tuuli
Kuvien skeittarit eivät liity tutkimukseen.

Anni Rannikko sai 22 000 euron apurahan Pohjois-Karjalan rahastosta vuonna 2014 vaihtoehtoisia liikuntalajeja ja niiden sisällä muotoutuvia moraalisia järjestyksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Anna Bui.

Maailman kulttuurit Tammerkosken rannalla

Filosofian maisteri Marjo-Riitta Saloniemi toi tuolinsa ja puhelimensa raakaan teollisuustilaan vuonna 1991. Paikka oli Tampereen keskustassa talousvaikeuksien seurauksena hiljalleen tyhjentyvän Tampellan tehdashalli, josta viimeisiä koneita kannettiin pois. Uusia tiloja oli etsitty aktiivisesti pari vuotta, Teknillisen museon tuhoisasta palosta saakka.

– Esineistöä piti saada turvaan, ja kun lisäksi muut museot sijaitsivat hajallaan ympäri kaupunkia, aloimme ajaa museokeskuksen perustamista tähän tilaan. Asiat etenivät, ja vuonna 1996 nykyinen sisääntulotila ja 25 metriä teollisuushallia avattiin museona, kertoo Saloniemi.

EU-puheenjohtajavuoden ohjelma ajoi museoväen vielä kuukausiksi väistötiloihin, mutta hyvityksenä kaupunki rakensi museokeskus Vapriikin tilat nopeutetusti valmiiksi vuonna 2000. Viime vuonna Suomen ensimmäinen museokeskus saavutti ennätykselliset 206 000 kävijää. Suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat lapsiperheet ja yläkouluikäiset pojat, pieni ihme museovieraiden joukossa. Heitä houkuttelee Suomen pelimuseon perjantai-iltapäivien ilmainen sisäänpääsy.

Seitsemän museota yhdellä lipulla -konsepti toi Vapriikille toukokuussa 2018 Euroopan Vuoden museo -kilpailun kunniamaininnan. Vuonna 2017 se valittiin Vuosisadan museoksi.

Innovatiivisen ja iloisen edelläkävijän maine on saavutettu kovalla työllä ja kymmenien vuosien aikana rakennetuilla verkostoilla, haistelemalla maailman tuulia, pitämällä yhteyttä muihin museoihin ja tutustumalla aina uusiin ihmisiin. Niiden ansiosta Tampereella on nähty muiden muassa suurnäyttelyt Kielletty kaupunki – elämää Kiinan keisarien hovissa, Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Fabergén aika, Samurai, Samaanit, Tiibet, Sitting Bull, Jadeprinsessa – elämää Han-keisarien Kiinassa ja agitaatioposliinia esitellyt Luokaamme uusi maailma, kaikki Saloniemen käsikirjoittamina ja tuottamina.

Vapriikin museoyhteisö on kasvanut alun kymmenestä nykyiseen noin sataan ammattilaiseen. ”Meidän pitää olla tarkkana, että säilytämme tason ja pysymme mielenkiintoisena edelläkävijänä. Käy työstä keksiä asioita ennen muita”, sanoo Marjo-Riitta Saloniemi.

Suuritöisin Saloniemen näyttelyistä on ollut terrakotta-armeija.

– Sitä varten ostettiin työtä, asiantuntemusta ja palveluja 130 ihmiseltä neljästä eri maasta. Näyttely oli pakattuna kolmeen lentokoneeseen. Savihevosen tarvitsema rahtikone oli liian iso laskeutuakseen Helsinkiin, joten matkustin patsaan kanssa ensin Amsterdamiin ja sieltä Travemünden kautta laivalla Suomeen.

Sisällöllisesti hienoimpana näyttelynään Saloniemi pitää Eremitaasista Pietarista tuodun Lomonosovin posliinitehtaan kokoelmaa ja näyttelyä, joka valotti 1920-luvun alun kuohuvia vuosia.

– Neuvosto-Venäjällä elettiin silloin käsittämättömän kokeellista aikaa ja uskottiin kaiken olevan mahdollista.

Fabergé taas liittyi tutkimuksellisesti juuri siihen aikaan, johon Saloniemi perehtyi omissa yliopisto-opinnoissaan: vuosikymmeniin ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä, aikakauteen jolloin Helsinki ja Pietari olivat samaa kulttuurialuetta.

– Muuten en ole asiantuntija missään, vaikka tässä työssä oppii ihan valtavasti. Asiantuntemus löytyy verkostojen avulla muista museoista ja yliopistoista. Ja jokaisen näyttelyn kohdalla hämmästyttää sama ilmiö: se että varsinaisten asiantuntijoiden lisäksi Suomesta löytyy valtavasti vakavia ja osaavia harrastajia, samuraita suunnitellessa esimerkiksi ikebanan, budolajien tai maalaustaiteen.

Saloniemi työskenteli 2000-luvun alussa pitkään UNESCOn alaisessa Kansainvälisessä museoneuvostossa (ICOM). Kenttätyömatkat ovat vieneet ”suomalaisen museoihmisen ja kaupungin virkamiehen” niin Venezuelan intiaanien pariin kuin Uralin taakse. Etuoikeutetuksi ja nöyräksi hän on tuntenut itsensä Kielletyssä kaupungissa ja Pietari Suuren perustamassa maailman vanhimmassa museossa Kunstkamerassa Pietarissa.

– Muinaiskulttuurien kanssa yhtä tärkeää on populaarikulttuuri, ja kaikki projektit vievät mukanaan. Laajojen suurnäyttelyjen välillä on mukava tehdä sellaisia, joissa asioita voi katsoa läheltä ja tehdä yksityiskohtia näkyviksi.

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Mikko Ovaska

Näyttelypäällikkö Marjo-Riitta Saloniemen rakas elämäntyö on museokeskus Vapriikki, sen näyttelytoiminnan ohjaaminen ja konseptin kehittäminen. Pirkanmaan rahaston palkinto myönnettiin hänelle vuonna 2018 maailmankuvan avartamisesta, historiantajun rikastamisesta.
, Anna Bui.

Julkinen kaupunkitila – tilaa ihmisille ja luovuudelle

Tuore turkulainen tohtori Riina-Mari Lundman tutki väitöskirjassaan kaupunkitaidetta ja -suunnittelua, sekä julkisen kaupunkitilan ja taiteen ja kulttuurin välistä suhdetta.

– Väitöskirjani tavoitteena oli tuoda esille kaupunkitilan monipuolisuutta ja monitahoisuutta. Erinäisistä säännöistä, laeista ja vastuista puhutaan paljon, mutta tutkimusta niistä on vähemmän. Olen halunnut väitöskirjassani tarkastella, miten taide ja kulttuuri, leikki ja anarkismi yhdistyvät erilaisiin lakeihin ja jopa millimetrin tarkkoihin EU-standardeihin.

Lundman esitteli väitöskirjassaan neljä tapaustutkimusta, joiden avulla hän tarkasteli, miten säännöt osaltaan luovat julkista tilaa sellaiseksi kuin se on. Ensimmäinen tapaustutkimus koski Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuulunutta Turku365-taidehanketta. Toinen tutkimuskohde oli Taideslummi-tapahtuma, joka oli samalla sekä mielenosoitus että anarkistinen kulttuuritapahtuma. Kolmas tapaus käsitteli Turun Kupittaanpuistossa sijaitsevaa PAPU-patsaspuistoa.

– Luin aikoinaan uutisen, jossa kerrottiin taloyhtiöiden purkavan leikkipaikkoja sen takia, etteivät ne täytä EU-standardeja. PAPU ja muut leikkipuistot ovat hyvin rajattuja leikkitiloja. Minua alkoi kiinnostaa, miten on mahdollista tehdä taiteellinen tai luova leikkipuisto standardien määritellessä millimetrin tarkasti esimerkiksi keinun etäisyyden maasta, Lundman kertoo.

– Säännöt ja lait ovat totta kai tärkeitä, mutta joskus nimenomaan lapsiin kohdistetut pilkuntarkat säännökset tuntuvat hieman kohtuuttomilta. On hirveän tärkeää, että lapset oppivat myös riskejä kokeilemalla ja testaamalla rajojaan, eivätkä elä pehmustetussa kuplassa.

Neljännessä tapaustutkimuksessa Lundman halusi osoittaa, miten osallistumisen kynnystä voidaan madaltaa taiteen avulla. Tiede, taide ja teknologia asuinalueen kehittämisessä -hankkeen aikana tuotettiin ammattitaiteilijoiden kanssa lyhyitä videoita esittämään turkulaisen asuinalueen julkisten tilojen mahdollisia tulevaisuuden käyttöjä (voit katsoa videot täältä).

Yksi keskeinen asia tutkimuksessa liittyy tilallisuuteen ja tilallisen vastuun käsitteeseen. Tilallisen vastuun käsitteen tutkija jakoi väitöskirjassaan kolmeen kategoriaan.

Rajoittava vastuu liittyy lakeihin ja sääntöihin, joita pitää noudattaa. Kenen vastuulla esimerkiksi on, jos lapselle sattuu puistossa jotain? Rajoittavat vastuut voivat osittain sulkea tilojen avoimuutta ja vapautta, mutta säännöt ja lait ovat tärkeitä nimenomaan vastuukysymyksien selvittelyssä.

Rakentava vastuu koskee välittämistä ja huolenpitoa. Sen mukaan kaupunkilaisten pitäisi jollain tavalla pyrkiä parantamaan yhteisiä kaupunkitiloja. Radikaali vastuu taas on poliittisempaa toimintaa, ja liittyy ihmisryhmiin, jotka eivät ihan mene kummankaan kategorian alle. Kun kaikki nämä vastuut yhdistetään, johtaa se julkiseen kaupunkitilaan, joka voi olla sekä avoin että poliittinen.

– Suunnittelijoille ja päättäjille olisi hyvä viestiä, että kaupunkeihin pitäisi jättää tilaa, jotta ihmisillä olisi vapaus tehdä erilaisia asioita. Itse koen, ettei kaupunkeja voi tehdä vain kauniiksi alueiksi turisteille, vaan siellä pitää olla tilaa myös ihmisille ja luovuudelle. Kaupunkisuunnittelun ja taiteen ei pitäisi missään nimessä olla vain julkisen tilan kaunistamista. Ja vaikka kaupunkitaiteeseen totta kai liittyy myös rajoituksia, ei puistoon tuleva hieno taideteos saa estää tilassa leikkimistä ja olemista. Älä astu nurmikolle -kyltit pitäisi ehdottomasti kieltää!

Kuvat: Robert Seger
Teksti: Anna Bui

FT Riina-Mari Lundman sai Varsinais-Suomen rahastolta 21 000 euron apurahan julkista kaupunkitilaa käsittelevään väitöskirjatyöhön vuonna 2012. Väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa 3.4.2018.
, Anna Bui.

Indie-pelejä Kaisaniemen kattojen yllä

Pienen huoneen seinät ovat täynnä muistilappuja ja piirrosluonnoksia. Kolmella työpöydällä on toimistotarvikkeiden lisäksi ainakin kaksi suurta tietokoneen näyttöä, kuulokkeet ja peliohjain. Huoneesta löytyy myös syntetisaattori ja maalausteline. Ikkunasta aukeava urbaani kaupunkimaisema inspiroi Nolla Gamesin Arvi Teikaria, Olli Harjolaa ja Petri Purhoa, jotka tekevät pelejä Kaisaniemen kattojen yllä pienessä ullakkotoimistossa.

Kolmikon työstämää Noita-peliä voi visuaalisesti kutsua taiteeksi. Noita on kunnianhimoinen indie-peliprojekti, jossa yhdistetään pikselitaidetta, pelaajalähtöisyyttä sekä peliympäristön kokonaisvaltaista fysiikkamallinnusta. Pelissä pelaaja ohjaa hahmoa, noitaa, joka seikkailee maanalaisessa maailmassa.

Arvin Alttari-ideoita Noita-peliin.

Ajatus Noidasta lähti alun perin liikkeelle Petrin tietokoneelle tekemästä nestesimulaatiokokeilusta, jossa jokainen pikseli oli laskettu tarkkaan.

– Teimme Arvin kanssa pelistä kokeiluversion, jossa velho  pystyi tekemään loitsuja ja muuttamaan eri materiaaleja muiksi materiaaleiksi, Petri kertoo.

– Sen tyylistä simulaatiota mitä Petri teki ei ole ihan samalla mittakaavalla tehty aikaisemmin, joten halusimme hyödyntää sitä laajasti. Peli kävi läpi monia vaiheita, Arvi täydentää.

– Välillä pelaaja oli jumalhahmo, joka ohjasi omia seuraajiaan. Välillä oltiin dystooppisessa maailmanlopun maailmassa ja loppujen lopuksi päädyttiin tämän hetkiseen tilanteeseen. Magia on tärkeässä osassa, joten päädyimme nimeämään pelin Noidaksi.

1980-luvun pelit näyttivät pitkälti samalta kuin Noita. Suurin ero vanhoihin peleihin löytyykin taustalta, pelin teknisestä puolesta. Noidassa jokaiselle pikselille on määritelty fyysinen olomuoto, minkä vuoksi nimenomaan pikseligrafiikka toimii pelissä harkittuna tyylikeinona. Vanhoissa peleissä hahmo on vain yksinkertainen animaatio, kun taas Noidan hahmo koostuu ”lihasta”, kankaasta ja muista ”oikeista” aineksista.

Maalattu luonnos liittyy Petrin ja Arvin vanhaan, julkaisemattomaan lautapeliin.

Kun 80-luvulla peligrafiikka oli yksinkertaista ja kuva pikselöitynyttä tietokoneiden heikon kapasiteetin vuoksi, on tämän päivän pikseligrafiikka yleisesti hyväksytty tyylilaji, puhtaasti valintakysymys, johon myös Noidassa päädyttiin.

– Kun jokainen pikseli on simuloitu, se asettaa tietyllä tavalla teknisen haasteen, jossa yksi ratkaisu on se että yksi pikseli on ruudulla aika iso ja resoluutio on suhteellisen pieni, Arvi selittää.

– Tämä yhdistettynä siihen, että olen harjaantuneempi pikselitaiteessa kuin muissa digitaalisen taiteen muodoissa, johti tähän lopputulokseen.

– Periaatteessahan me tehdään asiat ihan typerän monimutkaisesti, Olli tokaisee.

– Toisaalta tässä pelissä oikeastaan tapahtuu se, mitä lapsena kuvitteli että peleissä tapahtuu. Aiemmin pelit toimivat tavallaan liian yksinkertaisesti.

Noita julkaistaan aikanaan Steam-alustalla peliyhteisöä osallistavalla Early Access -mallilla. Näin tosifanit pääsevät mukaan pelin kehittämiseen, ja lopullisessa valmiissa pelissä on mahdolliset virheet ja epäloogisuudet karsittu minimiin.

Indie-pelit ovat markkinoista vähemmän riippuvaisten tahojen ja pienempien tiimien tekemiä ”omia unelmapelejä”. Vaikkeivät ne suinkaan aina ole kaupalliseen tarkoitukseen kehiteltyjä, niidenkin markkinat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvaneet valtavasti.

Kolmikolla on yhteensä kymmenien vuosien peliura takanaan, sillä kaikki aloittivat pelien tekemisen jo alakouluikäisinä. Arvi Teikari voitti juuri San Franciscossa pidetyssä pelinkehittäjien suurimmassa vuotuisessa tapahtumassa Game Developers Conferencessä arvostetun Independent Games Festivaalin Game Design ja Student -palkinnot. Pelejä työkseen tekevät Arvi, Olli ja Petri saattavat hyvinkin olla omassa unelma-ammatissaan.

-Täällä me vaan pelataan päivät pitkät, tekijät nauravat.

Teksti, kuvat ja video: Anna Bui

Olli Harjola ja työryhmä sai 24 000 euron apurahan 27.2.2018 indie-peliprojektin toteuttamiseen. Apuraha myönnettiin digitaalisen taiteen alalta. Lokakuusta 2018 alkaen pelit ovat Kulttuurirahaston apurahahaussa mukana omana hakualanaan.
, Anna Bui.

Totta vai valhetta?

Tiedon tulvassa on välillä vaikea arvioida, onko uutinen totta vai valhetta, ja millaiseen tietoon voi luottaa. Sosiaalisessa mediassa opettavainen mallitarina, kokemuspuhe ja trollaus vaikeuttavat arviointia. Mikkelin kesäyliopiston ja Etelä-Savon rahaston akateeminen seminaari lukiolaisille tarjosi paljon ajateltavaa ja uusia näkökulmia.

Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari totesi, että uutisten ja kaupallisen viestinnän rajat ovat hämärtyneet, ja mainokset puetaan yhä useammin uutisten muotoon. Sosiaalisessa mediassa kaikki lähteet sekoittuvat ja tietoa jaetaan ilman kritiikkiä. Valeuutinen on käsitteenä noussut esille viime vuosina erityisesti Brexitin ja pakolaiskysymyksen yhteydessä. ”Valeuutisen keskeisiä motiiveita on hämmennyksen ja epävarmuuden luominen. Tätä hyödynnetään tehokkaasti politiikassa. Donald Trump on nostanut asian uusiin svääreihin”, Laitakari luonnehti.

Jaakko Stenros (oik.), Timo Laitakari, Inkeri Koskinen ja Maria Mäkelä puhuivat Mikkelissä nuoremmalle kuulijakunnalle kuin yleensä.

Tutkijatohtori Jaakko Stenros on roolipelitutkija, joka tarkastelee trollausta leikin ja pelin näkökulmasta. Ihmisiä yritetään johtaa harhaan siksi, että se on hauskaa. ”Kiusapelaaminen ja trollaaminen tulevat ehkä ymmärrettävämmiksi, jos niitä tarkastellaan leikin viitekehyksessä. Silloin on kuitenkin muistettava, että leikin kenttä on laaja. Siihen kuuluu muutakin kuin mitä me perinteisesti, positiivisesti ja kulttuurisesti ymmärrämme. Leikki voi olla vaarallista, laitonta ja vastenmielistä.”

Tutkijatohtori Inkeri Koskinen totesi, että viimeisimmän tiedebarometrin (2016) mukaan suomalaiset luottavat edelleen vahvasti tieteelliseen tietoon. Ei ehkä aina kannattaisi. Myös tutkijat erehtyvät, huijaavat ja väärentävät tutkimustuloksia erilaisista syistä. ”Meillä on tieteessä tosi paljon isoja rakenteellisia ongelmia, jotka liittyvät mm. rahoitukseen ja kaupallistumiseen. Toisaalta tiede kuitenkin tuottaa parasta tietoa, mitä meillä on. Voimme luottaa tähän siksi, että tiede tarkkailee ja korjaa jatkuvasti itse itseään. Tutkijat ovat tuoneet julkisuuteen ongelmia ja epäkohtia, ja niihin on puututtu. ”

Yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä vetää parhaillaan Kertomuksen vaarat -projektia, jossa tutkitaan sosiaalisessa mediassa leviävien tarinoiden kokemuksellisuutta, edustuksellisuutta ja normatiivisutta. Miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto ja mitä riskejä tähän liittyy? ”Kannattaa kysyä, miksi tarina on kerrottu ja miettiä sen seurauksia. Yhden ihmisen sinänsä liikuttavasta kokemustarinasta voi tulla edustuksellinen eli esim. yhden koulukiusatun tarina alkaa edustaa kaikkia koulukiusattuja. Jos tämän tarinan perusteella tehdään vaikkapa poliittisia päätöksiä ja hyväntekeväisyyttä, mitkä ovat seuraukset, jos tarina osoittautuu sepitetyksi? ”

Artikkelikuvan teksti: Mikkelin lukion oppilaat Lotta Rahikainen (vas.) ja Noora Hakulinen kertoivat oppineensa kriittistä ajattelua äidinkielen tunneilla. Seminaari antoi lisää ajatuksia ja näkökulmia. Samalla se loi mieleen myös hämmennystä. Päätoimittaja Timo Laitakari kehotti lukemaan vain luotettavan, vakiintuneen median sisältöjä ja suhtautumaan myös niihin kriittisesti.

Teksti & kuvat: Marika Aspila

Totta vai valhetta -seminaari pidettiin 22.3.2018. Alustajina puhuivat Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari, tutkijatohtorit Jaakko Stenros ja Inkeri Koskinen sekä dosentti Maria Mäkelä. Seminaarin teemoina oli oikeiden uutisten erottaminen valeuutisista, trollauksen huvittavuus ja karmeus, tieteellisen tiedon luotettavuus sekä kertomusten vaarat.
, Anna Bui.

Vaatteet pois ja lauteille

Ovi avataan usein pyyhe päällä, kun Heli ja Ville Blåfield tulevat tekemään kuvareportaasia. ”Olemme sattuneet saapumaan aina juuri, kun sauna on alkamassa. Kätellään ja hypätään lauteille”, valokuvaaja Heli Blåfield sanoo.

Viimeisten kymmenen kuukauden aikana hän ja toimittaja Ville Blåfield ovat kiertäneet maakuntia selvittämässä, millainen on arkisauna nyky-Suomessa. Sisaruksilta ilmestyy aiheesta kirja Teoksen kustantamana vuonna 2019. Yksittäisiä juttuja voi jo lukea verkkopalvelu Rapportissa.

Sauna-Suomi -reportaasisarjassa vieraillaan kaikissa Suomen maakunnissa 2017-2018 aikana. Kuva Kymenlaaksosta: ystävykset Kouvolassa Haukkajärven rannalla mökkisaunassa marraskuussa 2017.

Metodi ”vaatteet pois ja saunaan” vaatii tekijöiltä herkkyyttä ja tilannetajua. Vaikka paikalle olisi ajettu kiireellä, lauteilla ei voi hötkyillä ja suorittaa, sanoo Heli.

”Olen huomannut, että tilanteen jännitystä laukaisee se, että osaa olla mahdollisimman läsnä, kuunnella kuvattavia ja kunkin saunan tunnelmaa.”

Blåfieldejä kiinnostaa nimenomaan arkisauna, eivät erikoiset saunat tai ”rustiikkinen wanhan ajan sauna”, kuten Ville muotoilee.

Projekti on vienyt sisarukset muun muassa perheen taloyhtiön saunavuoroon Riihimäelle, divarifutisjengin kuplahallisaunaan Seinäjoelle, opiskelijakylän unisex-viikkosaunaan Jyväskylään ja lastentarhanopettajien mökkisaunaan Kouvolaan.

He ovat huomanneet, että vaikka miljöö olisi tuiki tavallinen taloyhtiön sauna ritilämuovimattoineen ja kaakeliseinineen, saunahetki kohoaa arjen yläpuolelle. Esimerkiksi riihimäkeläisperheelle viikoittaisesta saunavuorosta oli muodostunut tärkeä rituaali.

Kuva Kanta-Hämeestä: Riihimäellä perheen perjantaisaunassa taloyhtiön saunavuorolla, syyskuussa 2017.

”Perheen kolme lasta olivat aika vilkkaita, joten isä oli tehnyt tunnin mittaisen rauhoittavan musiikin soittolistan lempikappaleistaan. Hän oli ostanut Clas Ohlsonilta vedenkestävän kaiuttimen, jonka viritti suihkuhuoneeseen joka kerta”, Ville kertoo.

Perhesauna muistutti Blåfieldejä heidän omasta lapsuudestaan Helsingin Töölössä. Taloyhtiön saunaan hipsittiin sisäpihan kautta kylpytakit päällä, pakkasellakin.

”Monet vahvat lapsuusmuistoni liittyvät saunaan”, kertoo Heli. Häntä kiehtoo saunojen kuvaamisessa juuri aiheen tuttuus. ”On tärkeää kuvata myös arkisia asioita, eikä aina etsiä sitä kummallisinta.”

Vaikka vasta on toisten mielestä vihta, suomalaisessa saunakulttuurissa on Blåfieldien havaintojen mukaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”Saatan tuntea toiseutta inarilaisessa baarissa helsinkiläisenä, mutta saunassa ollaan jotenkin samassa koodistossa. Ei ole titteleitä eikä statuksia”, sanoo Ville.

Heli on samaa mieltä. ”Kun olen selannut kuvia läpi, minulle on tullut tunne, että suomalaiset eivät olekaan niin kaukana toisistaan.”

Teksti: Tiiamari Pennanen
Kuvat: Heli Blåfield

Yhteiskuntatieteiden maisteri Heli Blåfield sai 9 500 euron apurahan 27.2.2018 kuvajournalistisen Sauna-Suomi-projektin kuluihin.
, Anna Bui.

Hyvä, paha Disney-isä

Olen Aino Isojärvi, 27-vuotias rovaniemeläislähtöinen nykytaiteiden maisteri, kulttuuritoimittaja, kriitikko ja tutkija. Työstän Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä tarkastelevaa väitöskirjaa Oulun yliopistossa.

Olen ollut Disney-tuotantojen ja käsintehdyn, perinteisen piirrosanimaation ystävä jo pienestä pitäen. Disney-elokuvat edesauttoivat sitä, että minusta tuli jo nuorella iällä animaatioharrastaja sekä -keräilijä. Opin myös lukemaan Aku Ankka -sarjakuvalehden avulla.

Vuonna 2014 opiskelin Kentin yliopistossa Englannissa Master of Arts -tutkintoa ja tein lopputyöni nuorille tytöille suunnatuista hevosanimaatioista. Hämmästelin gradussani sitä, kuinka ratsastaminen ja hevosten kanssa työskentely oli vielä 1900-luvun taitteessa ensisijaisesti miesten karski harrastus. Alle sata vuotta myöhemmin valitsemissani piirretyissä ”hevostelu” esitettiin pehmeiden arvojen kautta feminiinisenä, hyväntahtoisena pikku puuhasteluna. Kuinka ollakaan, tänä päivänä ratsastus mielletään yhä useammin ensisijaisesti naisten ajanvietteeksi.

Tutkimani piirretyt olivat varsin pieniä tuotantoja, ja työni saikin minut pohtimaan, mitä ideologisia viestejä piileskelisi suuremman mittakaavan animaatiotuotannoissa, joilla todistettavasti olisi miljoonia katsojia. On kiusallisen helppoa ajatella, ettei lastenelokuvilla ole vaikutusvaltaa, eikä niihin siksi tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Mutta entäs sitten, kun elokuvien levikkialue kattaa globaalisti koko maailman?

Hallitseva ja vaikutusvaltainen Disney-isä

Lastenviihde on kasvavan tärkeässä asemassa, kun lähdetään pohtimaan, mistä aikuisiän käsitykset elämästä kumpuavat. Lastenviihde voi luoda, ylläpitää ja vahvistaa mitä moninaisempia olettamuksia, koskien esimerkiksi sukupuolirooleja.  Keväällä 2016 aloin kypsytellä ajatusta tohtorintutkinnosta ja suuntasin katseeni rohkeasti suoraan Disney-elokuviin. Luin animaatioiden alkuperäistekstejä, katsoin elokuvia, etsiskelin yhteistä nimittäjää. Yllättäen silmiinpistävä elementti löytyi nopeasti: isähahmot.

Aino ja Kulkuri. Kulkuri on Disney-isähahmo elokuvasta Kaunotar ja Kulkuri.

Disney-isä on usein näkyvä ja merkittävä, hallitseva ja vaikutusvaltainen. Tuntui hurjalta, ettei isän hahmosta oltu päästetty irti edes 2000-lukua lähestyttäessä: sen sijaan isästä oli tullut ikään kuin itsestään selvä osa narratiivia. Pocahontasin isä Powhatan valitsee tälle puolison (1995). Soturineito Mulan pelastaa Kiinan, mutta ei osaa iloita saavutuksestaan, ennen kuin on saanut isänsä hyväksynnän (1998). Vuonna 2010 julkaistussa Liisa ihmemaassa -elokuvassa Liisa onnistuu vapauttamaan itsensä epämieluisan pakkoavioliiton ikeestä ainoastaan loikkaamalla isänsä saappaisiin ja jatkamalla tämän liiketoimintaa: ojasta allikkoon.

Tiettyyn pisteeseen asti isän merkitystä voi yrittää perustella historiakontekstilla, mutta se tuntuu häiritsevän ontuvalta fantasiamaailman pyörteissä, sillä Disney-elokuviin on kirjoitettu isähahmo usein silloinkin, kun se esiteoksesta sattuu puuttumaan. Näin on esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjan kohdalla. Ryhdyin puntaroimaan, mistä ilmiö johtui. Tutkimuskirjallisuudessa tyydyttiin usein toteamaan, että Disney-elokuvien perhemalli on joko ’stereotyyppinen’, ’konservatiivinen’, ’viktoriaaninen’ tai ’patriarkaalinen’. Pidin luonnehdintaa yksinkertaistettuna ja riittämättömänä, sillä se ei antanut vastausta kysymyksiini.

Tutkimusta löytyi huomattavan paljon Disney-naisista, Disney-markkinoinnista sekä esimerkiksi Disney-luonnosta. Sen sijaan Disney-miehet loistivat poissaolollaan, vaikka useimmiten elokuvat kertoivat juuri heistä. Halusin löytää selityksen Disney-isälle: tahdoin tietää, miten ja miksi niin useassa elokuvassa ympäröivää yhteiskuntaa käsitellään isän hahmon kautta. Miksi isä on edelleen perheen määrittävä ja yhdessä pitävä voimavara? Mikä on isähahmon merkitys näille elokuville, puhumattakaan sitten brändistä itsessään?

Omaa tutkimusaihettaan saa vapaasti vähän fanittaakin. Aino Isojärvi Pariisin Disneylandissa kesällä 2016.

Pois valmiiksi lokeroiduista karsinoista

Tällä hetkellä olen edennyt tutkimuksessani noin puoleen väliin, keskittyen yrityksen vuosikymmeniin ennen Walt Disneyn poismenoa vuonna 1966. Pyrin hahmottamaan sitä, miten studion elokuvien mieskuva on lähtökohtaisesti muodostunut, ja missä määrin voidaan katsoa tämän näkemyksen säilyneen tai muuttuneen nykytuotannoissa.

Se, että elokuva on visuaalisesti miellyttävä, tai että sen tarina on vetävä, ei tarkoita, etteikö sen sanoma voisi silti olla falski ja kehityskelpoinen. Universaaliuteen ja iättömyyteen tahtoisi yhdistää jotain muutakin, kuin valmiiksi lokeroidut karsinat miehille ja naisille. Tutkijana koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun pystyn sijoittamaan kysymyksen laajempaan perspektiiviin ja selittämään vaikuttimia tuotantoprosessin takaa. Ajattelen, että tämä on myös työni perimmäinen tarkoitus. Toivon, että englanninkielinen väitöskirjani lisää tietoisuutta näitä elokuvia kohtaan, ja sitä kautta edistää niiden monimuotoisuutta. Mitä useampi ihminen tulee kriittiseksi katsomaansa kohtaan ja lausuu ääneen haluavansa parempaa katsottavaa, sitä voimakkaampi ääni on.

En itse nauttinut lapsena Disneyn ”prinsessaelokuvien” katselusta, mutta en osannut silloin pukea sanoiksi, miksi. Vasta varttuneempana oivalsin, etten löytänyt elokuvista juurikaan samaistumisen kohteita. Suurin osa klassikkokaanonin prinsessoista siivoaa, laittaa kotia, ryhtyy nukkumaan tai muuten vain yrittää kuluttaa aikaansa odotellessa, että prinssi ilmestyisi jostain. Sittemmin jopa Disneyn kaltainen suuryhtiö on lähtenyt painokkaasti kehittämään naiskuvaansa ja etsimään uusia teemoja, koska tänä päivänä näistä samoista prinsessoista on saatu aikaan paljon julkista porua. En todennäköisesti ole yksin, kun väitän, että miehillekin samankaltainen, pieni kasvojenkohotus tekisi terää. Onhan tämän päivän miehisyyskin vastaavasti paljon muutakin, kuin henkistä lujuutta ja fyysistä voimaa.

Teksti: Aino Isojärvi
Kuvat: Malin Axtell

Aino Isojärvi sai 12 000 euron apurahan keskusrahastosta Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön. Apuraha myönnettiin 27.2.2018.
, Anna Bui.