Hiuspäähineestä iloa lapsipotilaille

Hattulalainen Satu Rautalahti sairastui rintasyöpään vuonna 2014.

– Syöpäsairaalle hoitojen aiheuttama hiusten lähteminen voi olla kovempi juttu kuin itse sairaus. Näin kävi myös itselleni, vaikka olin siihenkin mielestäni etukäteen varautunut, Satu muistelee.

Satu kokeili peruukkia, mutta sen käyttäminen tuntui hänestä epämukavalta. Peruukki kiristi ja kutitti, ja sitä oli hankala huoltaa.

”Yllättävä hiustenlähtö vaikuttaa mielialaan, itsetuntoon ja elämänlaatuun”, toteaa hiuspäähineen kehittänyt Satu Rautalahti.

–  Sairastunut toivoo sulautuvansa joukkoon. Kun peruukki ei tuntunut hyvältä, vedin  usein päähäni pipon, joka tuntui pehmeältä ihoa vasten. Ajattelin, että kun päähineen alta pilkottaisi edes muutama hiushaiven, niin näyttäisin taas itseltäni.

Syntyi ajatus hiuspäähineestä, jossa on kaksi osaa: päähine ja sen sisäpuolelle tarranauhalla kiinnitettävä hiusnauha. Saman hiusnauhan voi kiinnittää eri päähineisiin, ja vaihdella näin erilaisia tyylejä. Hiuspäähine on vaihtoehto peruukille tai
pelkälle päähineelle ja sopii myös alopeciaa sairastaville. Päähineiden suunnittelu on toiminut Sadulle keinona käsitellä omaa sairastumista ja purkaa ahdistusta positiivisella tavalla.

Kesällä 2016 Kanta-Hämeen keskussairaalan kirurgi otti Satuun yhteyttä kuultuaan tämän hiuspäähineistä. Hänen ystävänsä 6-vuotias tytär oli sairastunut leukemiaan, ja hoitojen seurauksena hiukset lähtisivät pian.

– Lapselle ja nuorelle hiusten lähteminen voi olla pelottava kokemus ja vaikuttaa itsetuntoon. Halusin suunnitella päähineen myös lapsille. Otin yhteyttä Sylva ry:hyn, jonka kautta sain muutaman perheen testiryhmääni.

Maleena (oik.) ja Fanni malleina. Toisella on omat hiukset, toisella ei. Arvaisitko kummalla? Hiusnauhan voi kiinnittää tarranauhalla eri päähineisiin, ja näin vaihdella tyylejä.

Lasten hiuspäähineissä käytetään aitoa hiusta. Avuksi tulee Tukkaoperaatio-tempauksen äiti Sofia Rautapuro, jonka kanssa on suunnitteilla tempaus, jossa voi lahjoittaa kampaamoissa hiuksensa pikkupotilaiden hyväksi. Luovutetuista hiuksista tehdään hiusnauhoja lapsipotilaiden päähineisiin. Mukana on myös Project liv -yhdistys, joka haluaa luoda enemmän iloa pitkäaikaissairaiden lasten ja heidän vanhempiensa arkeen.

– Lapsi voi piirtää päähineeseen haluamansa kuvan tai kuvion paperille tai vaikka tabletin piirrosohjelmalla. Kuvio toimitetaan meille, ja me teemme siitä hänelle oman hiuspäähineen toivotulla hiusnauhalla.

Yksilöllisesti kuvioituja päähineitä toteutetaan lapsipotilaille kampanjana tänä syksynä.

– Toivon, että voimme tällä projektilla tarjota pienille lapsipotilaille toivoa ja piristystä sairauden kanssa elämiseen sekä lohtua hiusten menettämiseen. Suunnittelutyöhön osallistuminen antaa myös vähän mielekästä ja luovaa tekemistä tylsiinkin sairaalapäiviin.

Satu on hankkinut hiuspäähineelle Patentti- ja rekisterihallitukselta hyödyllisyysmallisuojan sekä tavaramerkkisuojan EU-maissa. Tuote on myös yksi Suomi 100 -juhlavuoden tuotteista.

Lisätietoja: bravehair.fi

Teksti: Jenni Hietala
Kuvat: Panu Mäkelä, DropInMedia

Tradenomi, yrittäjä Satu Rautalahti sai 12.5.2017 Hämeen rahastolta 5 000 euron apurahan hiuspäähinemalliston toteuttamiseen yhdessä syöpää sairastavien lasten kanssa.
, Jenni Hietala.

Inspiraatiota residenssistä

O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssi Portugalin lämmössä sijaitsee historiallisessa Montemor-o-Novon kaupungissa, noin 100 kilometriä Lissabonista. Korkealle kukkulalle vanhaan dominikaaniluostariin perustetusta residenssistä avautuvat henkeäsalpaavat maisemat alas laaksoon. Rappioromanttisen kuoren alta paljastuvat kuitenkin modernit työskentelytilat tanssi- ja näyttämötaiteiden tekijöille.

O Espaço do Tempo (kuva: www.skr.fi)

O Espaço do Tempo on yksi Kulttuurirahaston viidestä residenssikohteesta ulkomailla. Sinne myönnetään vuosittain neljä 2–3 viikon työskentelyjaksoa, joihin sisältyy täyshoito. Taiteilijat saavat käyttöönsä oman työskentelytilan, ja teoksia voi harjoitella vastikään Lissaboniin avatussa teatteritilassa.

Täällä teostaan työstivät myös tanssija-koreografi Janina Rajakangas ja hänen työryhmänsä toukokuussa 2017.

Janina Rajakangas (kuva: Jenni Pystynen)

– Olen käynyt tässä residenssissä aiemmin esiintymässä, ja tiesin kohteen upeaksi. Siksi hain apurahaa juuri tänne. Työryhmämme koostui kolmesta tanssijasta, äänisuunnittelijasta ja ohjaaja/koreografista. Meistä kolme oli suomalaisia, yksi Puolasta ja yksi Irlannista, kertoo Rajakangas.

Apurahahakemusta varten Rajakangas oli valmistellut teoksen aiheen sekä tietyt tavoitteet.

– Halusin projektissani käsitellä yliherkkyyden lisääntymistä ja sen vaikutusta ihmisiin, oli kyse sitten vaikkapa ADHD:stä, allergioista tai ääniherkkyydestä. Teoksen keskeinen kysymys työryhmällemme oli, miten yliherkkyyttä voi ilmaista näyttämöllä. Onko yliherkkyyksiä mahdollista ruumiillistaa niin, että se kävisi nykytanssista.

Rajakankaan mielestä residenssityöskentelyn suurimpia hyötyjä taiteilijalle on mahdollisuus intensiiviseen keskittymiseen.

– Tutussa kotiympäristössä mielessä pyörivät helposti kaikki arjen asiat, rutiinit ja aikataulut. Residenssissä saa puolestaan keskittyä tekeillä olevaan työhön, ja jokainen työryhmän jäsen pystyy antamaan täyden panoksensa. Kotona olen tarkka siitä, että työ ja vapaa-aika ovat erillään.

– Residenssissä arkea jaetaan yhdessä aamusta iltaan. Tällaisessa vuorovaikutuksessa teoskin kasvaa kuin itsestään ilman, että siitä tarvitsee edes keskustella, Rajakangas sanoo.

Päivä rannalla (kuva: Rea-Liina Brunou)

Vaikka päivät kuluvat pitkälti oman työryhmän kanssa, tapaavat asukkaat toisiaan usein iltaisin terassilla keskustellen ja ajatuksia vaihtaen.

– Uudenlainen ympäristö ja keskustelut muiden asukkaiden kanssa tuovat inspiraatiota omaan työhön. Samalla voi syntyä avauksia uusille teoksille ja tarjoutua yhteistyömahdollisuuksia maailmalla.

Avoimissa harjoituksissa omasta teoksesta voi halutessaan esittää otteita muille asukkaille.

– Esityksen jälkeen käytävä palautekeskustelu on hurjan hyödyllistä ja arvokasta. On hyvä saada esittää omaa teostaan muille ja nähdä sekä kuulla, millaisia reaktioita se heissä herättää.

Rajakankaan teos esitetään ainakin The Place -teatterissa Lontoossa ja Helsingin Kiasmassa syksyllä 2018.

Teksti: Jenni Hietala
Kansikuva: Janina Rajakangas

Tanssija-koreografi Janina Rajakangas ja työryhmä sai 5 000 euron apurahan 27.2.2017 taiteelliseen työskentelyyn O Espaço do Tempon taiteilijaresidenssissä Portugalissa.
, Jenni Hietala.

Miten muotokuva syntyy

Kulttuurirahasto on perinteisesti teettänyt maalauksen hallituksensa puheenjohtajasta. Kevättalvella 2017 maalattavaksi asettautui professori Pirjo Ståhle. Hän valitsi muotokuvansa maalaajaksi Olga Malytchevan.

Katso videolta, miten muotokuva syntyy. Video on tekstitetty, joten sen voi katsoa ilman ääntä. Jos tekstitys ei näy videolla automaattisesti, sen voi ottaa käyttöön videon alla olevista asetuksista.

Ståhle kertoi ihastuneensa Malytchevan maalausten tyyliin. Hän suhtautui koko maalausprosessiin innostuneesti.

– Tämä on mielenkiintoinen kokemus. On upeaa nähdä
taiteilija työssään ja saada tutustua häneen, kertoo Ståhle.

Malytchevalle muotokuvan teossa on tärkeää tutustua maalattavaan titteleiden ja saavutusten takana.

– Maalauksen ei kuulu olla kuin valokuva, vaan jotain muuta. Hyvässä muotokuvassa tavoitetaan jotain oleellista ihmisen persoonasta.

Kulttuurirahasto on tukenut muotokuvamaalausta myös muun muassa järjestämällä muotokuvamaalauksen kursseja.
Vuosina 2007–2011 eri puolilla Suomea järjestetyillä kursseilla haluttiin innostaa ammattitaiteilijoita tutkimaan muotokuvamaalauksen perinnettä ja kehittämään sitä nykytaiteen kentässä. Historiansa aikana Kulttuurirahasto on rahoittanut myös lukuisia muita maalauskursseja ja kuvataiteilijoille suunnattuja koulutuksia.

Teksti ja video:
Jenni Heikkinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

, Jenni Hietala.

Mitä taiteilijoiden taivaat kertovat?

Meteorologi Seija Paasonen valmistelee ainutlaatuista tietokirjaa, joka vie lukijan meteorologiselle löytöretkelle maalausten maisemiin. Paasonen ei halua tehdä taidehistoriallisia johtopäätöksiä. Hän analysoi sitä, mitä ilmatieteilijänä maalauksissa näkee: sääilmiöitä.

– Ajatus meteorologin taidekirjasta syntyi jo 1981, ensimmäisen meteorologian opiskeluvuoden pilvikurssilla. Olin kiinnostunut kuvataiteista, harrastin piirustusta ja kuvanveistoa. Impulssin tutkimustyöhön sain kolme vuotta sitten, kun minut kutsuttiin Järvenpään taidemuseoon luennoimaan Eero Järnefeltin pilvistä, Seija Paasonen kertoo.

– Kuulijoiden innostus kannusti jatkamaan. Aloin tutkia Suomen taidemuseoiden maisemamaalauksia. Seurasin Järnefeltin jalanjälkiä Kolille, ja keräsin aineistoa Euroopan taidemuseoista ja taiteilijoiden kotiseuduilta. Katsoin maalauksia kuin turisti maisemia. Kuljin Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa, valokuvasin ja kirjoitin matkapäiväkirjaa. Aistin ateljeiden tunnelmia. Luxembourgin puistossa asemoin itseni täsmälleen siihen paikkaan, jossa Albert Edelfelt maalasi.

Analysoitavaksi kertyi 1863 maalausta eri aikakausilta. Niistä 870 on suomalaisten taiteilijoiden töitä. Vanhin, Filippino Lippin maalaama Kristus-lapsen palvonta, on 1480-luvulta. Pääosa 535 taiteilijan teoksista on 1800-luvulta. Taivas oli silloin tärkeä osa maisemamaalausta, ja säätilat haluttiin kuvata todenmukaisesti.

– Järnefelt maalasi kauniita iltataivaita ja auringonlaskuja. Suvirannan edestä näkyykin länsitaivas. Myös Fanny Churberg tarkkaili luontoa. Hän maalasi korkeita taivaita ja pilvikerroksia, meteorologin unelmamaalauksia.

Paasonen on luetteloinut maalaukset Excel-ohjelmaan ja taulukoinut 80 sarakkeeseen muun muassa maalauksien pilviluokat ja liikesuunnat, sateet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä jää- ja lumipeitteet. Hän analysoi myös tuulen voimakkuutta, lämpötiloja ja säätilojen muutoksia. Vaikeaa oli muun muassa määritellä vuodenajat Etelä-Euroopassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa maalatuista teoksista.

Uskonnollinen maalaus kuvaa kalastajia Genesaretinjärvellä. Mihin vuorokaudenaikaan he lähtivät kalaan? Vastaus löytyi Raamatusta. Tietokirjallisuudesta Paasonen tarkentaa tietojaan historiallisten aiheiden tapahtumapaikoista ja ajankohdista. Google Maps ja Street View vievät nykytutkijan samoihin maisemiin.

Kirjan raakatekstiä on jo 400 sivua. Seija Paasonen työstää sitä puolen vuoden virkavapaansa ajan.

– Kirjoitustyö on ollut tauolla viime syyskuusta lähtien. Ehkä saan aineistosta vielä uusia oivalluksia ja näkökulmia.

Teksti:
Mariitta Hämäläinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

Fil. maisteri Seija Paasonen sai 12 000 euron apurahan Uudenmaan rahaston Kauko Kammosen rahastosta 12.5.2017 Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin -tietokirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Hietala.

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2017

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2. yhteensä 1 108 apurahaa. Palkinnon, kukin 30 000 euroa, saivat näyttelijä Anna Paavilainen, filosofi Veikko Rantala ja arkkitehti Jenni Reuter.

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa  työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.

Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.

 

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.

Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

Suomen Kulttuurirahasto on vuodesta 1941 alkaen jakanut hakemuksetta palkintoja tunnustuksena merkittävistä suorituksista suomalaiskansallisen kulttuurin eri aloilla.
, Jenni Heikkinen.

Kuinka apurahahakemuksia arvioidaan

Kulttuurirahaston lokakuisessa haussa jätettiin 9 260 apurahahakemusta. Hakuajan päätyttyä hakemuksia arvioivat asiantuntijat ovat saaneet hakemukset luettavikseen.

Asiantuntijaryhmät saavat luettavikseen jopa satoja hakemuksia, joista heidän on valittava alasta riippuen mutamia kymmeniä apurahan saajiksi.

– Vaikka hakemukset lukisi kuinka huolella, niin isoa tekstimäärää ei voi pitää mielessä. On siis luotava metodi, jolla hakemuksia käy läpi, kertoo professori Eero Vuorio, joka toimi Kulttuurirahaston apurahahakemusten arvioijana yhdeksänä vuonna eri ryhmissä.

Vuorio arvioi muun muassa eri lääketieteen alojen hakemuksia ja toimi asiantuntijaryhmän puheenjohtajana. Luettavana oli vuosittain kolmisensataa hakemusta, yhteensä noin 4000-5000 sivua hakemustekstejä.

– Ensin kävin kaikki hakemukset läpi ja varmistin, ettei siellä ole sellaisia, joita olisin esteellinen käsittelemään. Samalla sain jonkinlaisen käsityksen, millaisia hakemuksia kasassa on. Laskin aina miesten ja naisten suhteen ja miten eri paikkakunnilta hakijoita tulee. Tällaista pohjatyötä tein päivän tai kahden ajan.

Vuorio on uransa aikana arvioinut lukuisten muiden säätiöiden ja julkisten rahoittajien, muun muassa Suomen Akatemian, apurahahakemuksia.
– Kokemuksen mukana työmäärästä tulee koko ajan pienempi, prosessi rationalisoituu. Jokainen arvioija varmasti pyrkii valitsemaan itselleen niin suuren paperimäärän hallitsemiseen toimivimman tavan.

Kulttuurirahastossa kunkin alan asiantuntuntijaryhmä koostuu puheenjohtajasta sekä kahdesta ulkopuolisesta, vuosittain vaihtuvasta asiantuntijasta.

Tärkeä tiivistelmä

Vuorio kertoo kiinnittäneensä ensin huomion hakijaan.

–  Ansioluettelot luetaan läpi, ja katsotaan, missä työtä aiotaan tehdä ja kuka esimerkiksi väitöskirjatyötä ohjaa. Näiden asioiden kautta pitäisi muodostaa käsitys, että onko työ toteutettavissa.

Tärkein asia on Vuorion mielestä kuitenkin tutkimussuunnitelman yhteenveto. Sen pitäisi olla ymmärrettävä arvioijalle, joka ei välttämättä ole juuri sen erityisalan ekspertti ja vakuuttaa asiantuntija siitä, että hakijalla on rahkeet ja toimintaedellytykset toteuttaa suunnitelmansa.

– Jos  vielä pystyy sanomaan jonkun virkkeen siitä, miksi työ on tärkeä ja miten se tulee auttamaan maailmaa eteenpäin, sen jälkeen lukijalla on elävä kiinnostus aiheeseen.

Vuorio arvelee, etteivät monet hakijat ymmärrä tiivistelmän merkitystä. Hän suositteleekin tiivistelmän luetuttamista muilla.
– Jollei tiivistelmästä käy selväksi mitä tässä oikein aiotaan tehdä, niin ei siitä hyvää voi seurata jatkossakaan. Tiivistelmä asettaa lukijan tiettyyn vireystilaan, joka usein säilyy.

Arvioijat ovat oman alansa asiantuntijoita, mutta eivät voi tietenkään tuntea jokaikistä alan suuntausta. Työssä auttaa se, että asiantuntijat ovat kokeneita ja jokaisella on oma näkökulmansa tarkastella aihetta. Vuorion mukaan arvioijat ovat yleensä kriittismpiä oman erityisalansa hakemuksille.

– Monet hakijat alkavat liikaa esitellä oman alansa metodia ja erityispiirteitä vakuuttaakseen, että osaavat kaiken vaikean. Lukijahan haluaa nähdä isomman kuvan.

– Lääketieteen alat ovat siinä mielessä helppoja, että esimerkiksi hakijoiden ansioluetteloiden vertailu on melko helppoa. Muilla tieteenaloilla tilanne voi olla erilainen ja taide on jo kokonaan oma lukunsa.

Vaikeita päätöksiä

Asiantuntijat lajittelevat hakemukset erinomaisiin, keskusteltaviin ja hylättäviin ja kokoontuvat sitten tekemään Kulttuurirahaston hallitukselle ehdotuksen apurahojen jaosta. Ennen kokousta Kulttuurirahaston henkilökunta tarkastaa mahdollisimman huolellisesti mitä muuta rahoitusta hakijat ovat saaneet.

Päätöskokousessa asiantuntijat käyvät läpi kaikki hakemukset ja sen, haluaako joku nostaa ne rahoitettavien joukkoon. Jokainen asiantuntija tuo kokoukseen omat suosikkinsa. Vuorio kertoo, että hakemusten joukosta löytyi aina niitä, jotka olivat jokaisen listalla.
– Laadun kyllä tunnistaa ja aina löytyi myös ne hakemukset, jotka kaikki laittoivat syrjään.

Hyviä hakemuksia riittää.

– Kolmesta sadasta hakemuksesta satakunta oli yleensä sellaisia, joille apurahan olisi voinut hyvin myöntää, mutta meidän piti valita kolmisenkymmentä. Ei niitä apurahoja siis huonoille hakijoille mene, Vuorio sanoo.

Kun asiantuntijat ovat tehneet työnsä, heidän esittämänsä lista apurahansaajista menee Kulttuurirahaston hallituksen kokoukseen lopullista päätöstä varten. Hallituksen tehtyä päätökset niistä ilmoitetaan hakijoille.

Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen apurahat ovat haettavissa 10.1.-10.2.2017. Maakuntarahastojen apurahojen jakoa koskevat samat periaatteet kuin keskusrahastossakin.
, Jenni Heikkinen.

Hae apurahaa lokakuussa!

Suomen Kulttuurirahaston keskusrahaston apurahat vuodelle 2017 ovat haettavana 1.−31.10.2016. Uusimmalla videollaan Säätiösetä opastaa kaikkia hakijoita paperittomassa haussa, sillä tänä vuonna Kulttuurirahasto ei enää vaadi tulostettuja hakemuksia vaan haku tapahtuu kokonaan verkossa.

Taiteen aloilla tuetaan työskentelyä ja erilaisia hankkeita, tieteen apurahat on suunnattu erityisesti väitöskirjatöihin ja niiden jälkeiseen tieteelliseen työskentelyyn. Yhteisöt voivat hakea apurahoja erilaisten kulttuurihankkeiden toteuttamiseen.

Lisätietoa: www.skr.fi/apurahat

Keskusrahaston apurahat jaetaan perinteisesti vuosijuhlassa 27.2.2017.

Kaikille avoin Kulttuurirahaston apurahainfo pidetään Helsingin Vanhan ylioppilastalon Musiikkisalissa keskiviikkona 12.10. klo 16.30 alkaen.

 

 

, Jenni Heikkinen.

Urheilutapahtumien musiikki on uhoa, kansallistunnetta ja tunnelmointia

Sandstorm, We will rock you ja Get ready for this. Jos katsot jääkiekon MM-kisoja televisiosta, saat hyvin todennäköisesti kuulla pätkiä näistä kappaleista, arvelee Åbo Akademin tutkija Kaj Ahlsved.

Ahlsved tutkii, miten nauhoitettua musiikkia käytetään urheilutapahtumissa ja niiden yhteydessä esimerkiksi tv-lähetyksissä. Ahlsved on tarkastellut musiikin käyttöä jääkiekko-, jalkapallo- ja pesäpallopeleissä.

Siinä missä jääkiekko-otteluissa nauhoitettu musiikki soi jatkuvasti, jalkapallossa huutosakki ja pelin omat äänet saavat pitkälti luoda stadionin äänimaailman. Pesäpallossa käytännöt taas vaihtelevat joukkueiden kesken ja jos musiikki soi, se voi olla esimerkiksi iskelmää.

Jääkiekkopeleissä musiikin avulla pyritään muokkaamaan ottelun tunnelmaa halutunlaiseksi. Yleisö odottaa, että pelissä on melua, ja musiikki auttaa sen luomiseen.

Musiikin pitäisi pitää yllä hyvää tunnelmaa ja auttaa kannustamaan, mutta Ahlsved ei ole aivan varma, toimiiko se siinä.

– Yleensä suomalainen yleisö on varsin maltillista eikä reagoi kovin vahvasti musiikkiin. Suuri yleisö seuraa enemmänkin huutosakin laulua ja taputuksia. Toki esimerkiksi finaaleissa tilanne voi olla erilainen.

Vaikka yleisö ei automaattisesti seuraakaan musiikkia, tutut, ”omat” kappaleet saavat innostumaan.

– Vaikkapa Tepsi tekee kohta maalin -laulu herättää yleisön, mutta radiohitti ei paljon innosta.

Yleisesti ottaen musiikin on oltava sellaista, johon on helppo tarttua: riittävän nopeatempoista ja tuttua musiikkia, jonka tahdissa on helppo taputtaa.

jaakiekko1

Musiikki luo paikallistunnelman

Ahlsvedin mukaan eri joukkueiden kotihalleissa soiva musiikki luo paikallistunnetta. Suomessa esimerkiksi HIFK:n pelissä soi aina rock, Jokerit taas soittavat paljon dancea.

– Jokereiden peleissä ei todennäköisesti soisi Live is life tai Whatever you want, Ahlsved kuvaa. Tapparalle taas Live is life on oma kappale, joka saa yleisönkin innostumaan.

Eri joukkueiden välisiä eroja voi olla vaikea huomata, jos käy vain yhden joukkueen kotipeleissä. Ahlsvedin mukaan fanit kuitenkin tunnistavat, että eri hallit soivat eri tavoin. Itse hän on tutkimustaan varten käynyt paljon HIFK:n ja Jokereiden peleissä, ja siksi niiden erot tuntuvat korostuneen.

– Jokereiden peleissä soitetaan NHL:n tapaan paljon kansainvälistä, modernia, elektronista musiikkia. HIFK:n peleissä soivat jo aiemmin mainitun Whatever you wantin ohella esimerkiksi AC/DC ja ZZ Top, sekä uusi rock, Ahlsved kuvaa.

Median ja tv-pelien kautta musiikki on muuttunut samankaltaisemmaksi.

– Dj:t seuraavat esimerkiksi NHL:n pelejä ja poimivat niistä musiikkia. Tietyt biisit soivat kaikkialla.

KajAhlsved

Leijona-lauluissa uhotaan

Oma lukunsa on maajoukkueisiin, kuten jääkiekon maajoukkueeseen Leijoniin liitetty musiikki. Esimerkiksi MM-kisoja varten tehdään kisakappale, joka soi radiossa ja televisiossa ja josta keskustellaan.

Ahlsvedin mukaan kisakappaleet ovat arkipäivän nationalismia, ne luovat kuvaa kansakunnasta arkisissa tilanteissa.

– Lähtökohtani on ollut että Suomi on kuvitteellinen yhteisö, ja musiikin avulla luodaan yhteinen ”me”. Selostajan käyttäminen musikaalisena elementtinä on tässä hyvin mielenkiintoista, koska selostajaa puhuttelee tätä kuvitteellista ja hänelle näkymätöntä yhteisöä.

Siinä missä Finlandiaa soitetaan esimerkiksi pelaajien paitojen jäädytyksen yhteydessä ja Maamme-laulua voiton symbolina, kisakappaleisiin ei liity tällaista vakavaa rituaalia, vaikka niissä käytetäänkin sotaretoriikkaa.

Kisakappaleetkin ovat muuttuneet vuosien varrella. Vuonna 1995 kisakappaleena oli Sankarit, joka kertoo, että kaikki ovat sankareita, nekin joilla menee huonosti. Nykyisin kappaleiden pitää korostaa enemmän voittoa ja sitä että suomalaiset ovat erityisen hyviä.

– Ennen vuotta 1995 ja ensimmäistä mestaruutta kisabiisit olivat nöyrempiä eikä niissä ollut uhoa. Nyt kun meillä on kaksi kultaa, pitää laulaa että tietysti voitetaan.

Ahlsved puhuu Leijona-lauluista, joihin hän laskee virallisten kisakappaleiden lisäksi esimerkiksi kappaleet Ihanaa Leijonat, ihanaa ja Den glider in. Niiden tutkiminen on hänen mielestään mielenkiintoista, sillä se kertoo myös mediamaiseman muutoksesta.

– Nykyisin kuka vain voi ladata Leijona-laulun nettiin. Virallisen kisabiisin ohella onkin paljon epävirallisia. Virallinen kappale tulee kuitenkin yhä median kautta, joten medialla on siinä valtaa.

 

Kuvat Hartwall-areenasta: Susanna Välimäki

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Kaj Ahlsvedille apurahan musiikin käyttöä ja merkitystä urheilupahtumien osana käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Tyttökuoro Kaliforniassa

Sibelius-lukion tyttökuoro matkusti huhtikuussa San Franciscoon konsertoimaan ja tekemään yhteistyötä paikallisen Girls Chorus -kuoron kanssa.

– Musiikillisesti matkan anti oli poskettoman hyvää. Ei tämä kuoro ole koskaan laulanut niin hyvin kuin San Franciscossa, kuoron johtaja Reijo Aittakumpu kertoo.

Yhteistyö sanfranciscolaisen Girls Chorusin kanssa alkoi kaksi vuotta sitten sen johtajan vieraillessa Suomessa. Pian vierailun jälkeen aloi myös Kalifornian matkan valmistelu.

Kaliforniassa Sibelius-lukion tyttökuorolla oli neljä konserttia: koulukonsertti University High Schoolissa, kirkkokonsertit Montereyssä ja San Franciscon Grace Cathedralissa sekä yhteiskonsertti Girls Chorusin kanssa. Konserttien ohessa ehdittiin tutustua kaupunkiin ja sen ympäristöön sekä laulaa Finlandiaa muun muassa Golden Gate -sillalla ja punapuun sisällä.

Uutta oppia matkalta

Mukana matkalla oli 56 kuorolaista ja neljä opettajaa. Matkan järjestämisessä oli paljon työtä, mutta Aittakummin mielestä matkustaminen on kuitenkin paras tapa kehittää kuoroa.  Matka motivoi.

– Nyt kaikki ymmärsivät, miksi teimme vaikeita biisejä ja jaksoivat treenata.

Myös yhteistyö Girls Chorusin kanssa oli opettavaista.

– Kuoron johtajilta oppi uutta tekniikkaa, kuorolainen Janna Koskipää kertoo.

– Olemme edistyneet paljon kevään aikana. Nyt pitää vain jatkaa tätä samaa Suomessa, toinen kuorolainen Molly Rosenström sanoo.

Aittakummun mukaan Gilrs Chorusin toiminta on hyvin erilaista kuin suomalaisen koulukuoron: sanfranciscolaiset harjoittelevat paljon enemmän, ja toiminta on todella vakavaa ja kunnianhimoista.  Vertailukohde sai Aittakummun pohdiskelemaan, mikä olisi oikea vaatimustaso, jotta kuorolaiset oppivat, mutta eivät pala loppuun.

– Heihin verrattuna oma toimintamme tuntuu aika kotikutoiselta, mutta toisaalta yhteiskonsertissa tuntui, ettemme jääneet heistä yhtään jälkeen.

Musiikillisen annin lisäksi matka tarjosi tietysti paljon muutakin. Kuorolaiset olivat erityisen vaikuttuneita isäntäperheissä asumisesta.

– Perheissä asuessa pääsi näkemään enemmän paikallista kulttuuria, oppi kieltä ja huomasi että onhan sieltä englannintunneilta jotain jäänyt mieleen, Janna Koskipää sanoo.

kuoro_treeni

Yleisö hurrasi

San Franciscossa Sibelius-lukion tyttökuoro sai esiintyä varsin valistuneelle yleisölle, joka tuntui arvostavan suomalaisten esityksiä ja amerikkalaiseen tapaan osoitti sen.

– Yleisö selvästi tajusi, mitkä kappaleet olivat haastavia ja oli innoissaan myös kansanmusiikista, Aittakumpu kertoo. Myös kuorolaiset itse vaikuttuivat vastaanotosta.

– Viimeisen esityksen Lemmennosto-kappaleen jälkeen yleisö vain taputti ja taputti. Se oli uskomatonta ja sen jälkeen oli vaikea jatkaa konserttia. Itsekin olin eturivissä, ja yritin siinä hymyillä, vaikka oli itku kurkussa, Koskipää muistelee.

– Yleisö sanoi, että meistä näki, että meillä oli hauskaa ja se tuntui hyvältä, Rosenström kertoo.

Kuvat ja video: Silvia Hosseini

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Sibelius-lukion kuoromusiikin kannatusyhdistys ry:lle apurahan Sibelius-lukion tyttökuoron konserttimatkaan Yhdysvaltoihin.
, Jenni Heikkinen.

Kulttuurirahasto jakaa 25 miljoonaa apurahoina

Suomen Kulttuurirahasto jakaa vuosijuhlassaan 27.2. ennätykselliset 25 miljoonaa apurahoina. Apurahoja myönnettiin 1064 henkilölle, työryhmälle tai yhteisölle.

Määräaikaan mennessä apurahahakemuksia jätettiin 9133 kappaletta. Tieteen hakemusten määrä nousi noin sadalla ja taiteen hakemusten laski noin viidelläsadalla. Kun jaettavaa oli peräti kaksi miljoonaa edellisvuotta enemmän, hakemusten läpimenoprosentti kasvoi sekä tieteessä että taiteessa. Nyt apurahan sai 12 % hakijoista (vuonna 2015 11%).

 

Haetut_apurahat

 

Myös apurahojen keskisuuruus kasvoi, tieteen aloilla se oli 22 700 euroa (21 900) ja taiteessa 16 600 (15 700). Tiede sai apurahoista 54% ja taide 46%. Eniten rahaa myönnettiin taiteelliseen työskentelyyn (33%) ja toiseksi eniten väitöskirjatyöhön (28%). Post doc -tutkimuksen osuus kasvoi edelleen ja oli nyt 14 %. Naisten osuus apurahansaajista laski hieman ja oli nyt 56 % (59 %). Apurahansaajista ulkomaalaisten osuus kasvoi ja oli nyt 10 % (8 %).

Jakaumat

Keskusrahaston vuosijuhlassa jakamien apurahojen lisäksi Kulttuurirahasto rahoittaa sekä säätiöiden Post doc -poolin että Post docs in Companies -ohjelman hakijoita. Näin keskusrahaston kokonaisjako nousee 25 miljoonaan euroon (23 milj. euroa vuonna 2015). Lisäksi maakuntarahastot jakavat kevään vuosijuhlissa 11,5 miljoonaa euroa.

Apurahansaajat julkaistaan lauantaina 27.2.2016 klo 19.00 osoitteessa www.skr.fi/jako2016

, Jenni Heikkinen.