Ennen ei ”suvaittu” mutta siedettiinpä silti

Vihapuhe on nykyisin paljon käytetty sana, jolla tarkoitetaan tiettyyn ihmisryhmään tai kansanryhmään kohdistuvaa kielteistä puhetta. Kuitenkin itse ilmiö tuntuu olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse.

Vihan pitkät jäljet -Argumenta-hankkeessa antiikin, vanhan ajan ja keskiajan tutkijat yrittävät asettaa vihapuheen historialliseen kehykseen. Kunnianhimoisena tavoitteena on löytää, josko historiasta olisi jotain myönteistäkin opittavaa.

”Huonoja esimerkkejä on tietenkin valtavasti. Yleensä vihantekoja ja kansanmurhia ovat pohjustaneet kovat puheet. Menneisyydessä on kuitenkin myös pystytty tekemään ratkaisuja, jotka ovat olleet ihmiskunnalle hyväksi”, sanoo Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen.

Etelä-Walesissa sijaitseva Raglanin linna oli 1640-luvulla yksi Englannin sisällissodan taistelupaikoista. Nykyisin se on turistikohde.

Kun muussa Euroopassa kiivailtiin ja sodittiin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen leireissä, Puola-Liettuassa julistettiin uskonvapaus. Mikään lintukoto maa ei ollut, mutta katoliset, protestantit, juutalaiset ja muslimit (tataarit) elivät jotakuinkin rauhallista rinnakkaineloa tai ainakin uskonkiivailuissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin muualla.

Varsinaisesta suvaitsevaisuudesta ei Kaartisen mukaan voikaan puhua, kun puhutaan kaukaisesta menneisyydestä. Suvaitsevaisuus on hankkeen tutkijoiden keskusteluissa todettu anakronistiseksi käsitteeksi. Anakronia tarkoittaa sitä, että historiaa katsotaan nykyihmisten perspektiivistä; ikään kuin historian ihmiset ajattelisivat samoin kuin me.

Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat puhuvat historiassa mieluummin sietämisestä.
”Sekään ei ole täydellinen sana, mutta kuvaa menneisyyden olosuhteita paremmin”, Kaartinen sanoo. ”Keskiajalla usein vihattiin vääräuskoisia tai muuten vain sopimattomia naapureita. Olennainen juttu oli se, että kun vastustajia ei kaikkia mitenkään olisi saatu hengiltä, heitä oli siedettävä.”

Vuonna 1999 valmistuneessa väitöskirjassaan Kaartinen tarkasteli ”vihapuhetta” 1500-luvun Englannissa. Mannermaiset uskonpuhdistuksen aatteet levisivät Englannin kanaalin yli ja sekoittuivat kotoperäisiin, ja protestantit ja katoliset olivat kovin sanakääntein toistensa kimpussa.

Sotilaan kypärä 1400-luvulta.

Uskonpuhdistuksen kannattajat purkivat vihaansa solvaamalla luostareiden munkkeja ja nunnia. Katolilaiset antoivat takaisin samanlaisella armottomalla pilkalla.

”Puheessa vilisivät solvaukset. Vastapuolta haukuttiin mielellään huoripukeiksi ja eläinten nimillä, koiriksi erityisen mielellään.”

Kaiken myllerryksen ja kiihkoilun jälkeen kuitenkin syntyi ja vakiintui lopulta anglikaaninen kirkko eli katolisuuteen painottuva kompromissi katolisuuden ja protestanttisuuden välillä.

”Tosin tuon ajan anglikaanit tuskin itse kutsuivat uskontoaan kompromissiksi. Pikemminkin he pitivät sitä ainoana oikeana ratkaisuna korjata katolisen kirkon virheitä.”

Vaikka sopuisahko lopputulos syntyi ilman suurta suunnittelua, se tarjoaa Kaartisen mukaan vahvan opin nykypäivään: kompromissiin pyrkiminen voi olla hedelmällistä ja toimivaa. ”Tosiasioiden kanssa on elettävä, ja vastapuolta pitää oppia sietämään”, hän tiivistää.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Raglanin linna/Annakaisa Tavast, kuvituskuvat/Metropolitan Museum of Art

Marjo Kaartinen ja työryhmä sai 140 000 euron Argumenta-apurahan vuonna 2017 Vihan pitkät jäljet -seminaarisarjan järjestämiseen.
, Anna Bui.

Kunnioitusta, antirasismia ja yhdenvertaisuutta vaihtoehtolajien parissa

Vaihtoehtolajien arvot kertovat siitä, mitä valtavirtakulttuurista puuttuu. Perinteisen urheilumaailman järjestykset eivät vallitse skeittauksen kaltaisten vaihtoehtolajien keskuudessa. Määrittelyvalta on kuitenkin yhä usein valkoisilla heteromiehillä, kertoo aiheesta väitellyt tutkija Anni Rannikko Itä-Suomen yliopistosta.

Tutkija Anni Rannikko kiinnostui skeittauksesta, scoottauksesta ja roller derbystä, kun hän työskenteli aihetta koskevassa tutkimushankkeessa.

“Esimerkiksi skeittaus kiehtoi minua, koska siinä on vahva arvomaailma. Skeittaajat karsastavat kilpailua ja autoritäärisyyttä. He vastustavat rasismia jopa siinä määrin, että skeittaajien ja uusnatsien välillä oli 90-luvulla konflikteja”, Rannikko kertoo.

Myös skeittaajilta itseltään voi kuulla saman tyyppistä palautetta: “Monen skeittaajan mielestä perinteiset kilpaurheilun piirteet eivät kuulu skeittaamiseen. Jopa ammattilaistasolla ilmapiiri on lähes päinvastainen, kuin jonkun toisen yksilöurheilulajin huipputasolla. Taitavaksi skeittaajaksi tuleminen ei myöskään edellytä kilpailemista. Koska skeittauksessa ei ole sääntöjä tai rajoitteita, sen arvosteleminen ja pisteytys on joidenkin mielestä ongelmallista, tai jopa turhaa”, eräs skeittari toteaa.

Rannikko on tehnyt tutkimusta etnografisesti havainnoimalla ja haastattelemalla lajin harrastajia. 15-29 -vuotiaat harrastajat suhtautuivat tutkijaan avoimen suopeasti, koska tutkimus lisää lajien legitimiteettiä. Katulajit ovat perinteisesti esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta altavastaajan asemassa.

“Akateeminen kiinnostus tuo lajeille uskottavuutta ja edesauttaa esimerkiksi uusien liikuntapaikkojen rakennuttamista.”

Yhdenvertaisista periaatteista huolimatta harrastajien välillä vallitsee hierarkioita. Roller derbyä lukuunottamatta Rannikon tutkimat lajit ovat miesvaltaisia ja harrastajien keskuudessa vallitsee hetero-oletus. Kaatuvaa skeittaria saatetaan yhä haukkua homoksi.

“Kun kysyin haastateltavilta, miten he suhtautuisivat skeittaavaan homoon, moni sanoi, että homous ei olisi tietenkään ongelma. Kukaan ei kuitenkaan sanonut tuntevansa yhtään skeittaavaa homoa.”

Naisharrastajien homoseksuaalisuutta ei koettu yhtä uhkaavana, pikemminkin “lesbous” yhdistettiin urheilulliseen kyvykkyyteen. Toisaalta sateenkaarevuus ja queer ovat oleellinen osa roller derby -kulttuuria.

Rannikko huomasi sukupuoliroolien vanhakantaisuuden naisoletettuja skeittaajia haastatellessaan. Skeittipaikalla liikkuvien naisten ei lähtökohtaisesti oleteta skeittaavan. Miespuoliset skeittaajat ajattelevat, että tytöt ovat saapuneet paikalle heidän takiaan.

“Naisskeittarit kertoivat, että ‘skeittityttöystävän’ roolista voi päästä irti vain silloin, jos on taitava. Monilla naisilla on skeittipaikalla niin kovia suorituspaineita, että he menevät harjoittelemaan aikoina, jolloin siellä on mahdollisimman tyhjää. Tämä johtuu siitä, että naisskeittarit kokevat, että heitä arvioidaan koko sukupuolensa edustajana. Kun naisskeittari on taitava, häneen saatetaan yhä suhtautua niin, että vitsi, että olet hyvä…tytöksi.”

Skeittarit ajattelevat, että skeittaus kuuluu kaikille. Ideaali, oletusarvoinen skeittari on kuitenkin edelleen hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nuori mies. Yleisesti ottaen tämän kaltaiset henkilöt saavat määrittää sen, mitä skeittaus on ja vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisia liikuntapaikkoja rakennetaan.

Määrittelyvalta on alakulttuurien hierarkkisuuden ytimessä. Se, kuka saa ja uskaltaa kertoa, mitä skeittaus on, “hallitsee” lajia.

Katulajeissa tehdään tilapolitiikkaa. Scoottaajat eli potkulautailijat ovat tyypillisesti skeittaajia nuorempia, joten he ottavat tilan haltuunsa menemällä paikalle isolla porukalla. Tällainen tilapolitiikka ei ole kuitenkaan yhtä arvostettua kun rauhallinen argumentointi.

Vaihtoehtolajien harrastajat pyrkivät siihen, että kaikki ovat tervetulleita mukaan yhteisöihin. Aina he eivät tasavertaisten rakenteiden muodostamisessa kuitenkaan onnistu.

Harrastajat viljelevät sanoja ‘kunnioitus’ ja ‘yhdenvertaisuus’. Lajit halutaan pitää tyypillisestä kilpailusta vapaina alueina.

“Kertoo jotain uusliberalistisesta ajastamme, jos kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta pitää erikseen vaalia alakulttuureissa. Käytäntöjä voidaan muuttaa vasta sitten kun ne tunnetaan. Joku viisas sanoi jossain, että utopia ei ole ‘tila’, johon voitaisiin päästä vaan prosessi,” Rannikko sanoo.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuvat: Heikki Tuuli
Kuvien skeittarit eivät liity tutkimukseen.

Anni Rannikko sai 22 000 euron apurahan Pohjois-Karjalan rahastosta vuonna 2014 vaihtoehtoisia liikuntalajeja ja niiden sisällä muotoutuvia moraalisia järjestyksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Anna Bui.

Yhteisymmärrystä pehmeän diplomatian keinoin

Kulttuuridiplomatia on pehmeää, taiteeseen ja kulttuuriin perustuvaa diplomatiaa, joka pyrkii luomaan yhteisymmärrystä ja luottamusta eri kansojen ja kulttuurien välille. Se on keino selvittää konflikteja ja edistää demokratiaa, osallistumista, ihmisoikeuksia ja sananvapautta.

– Kulttuuridiplomatian tavoitteena on antaa tavallisille kansalaisille mahdollisuus tutustua toiseen kulttuuriin antaen samalla viestin, että heidän kulttuurinsa on arvokas, kuvailee oululainen yhteiskuntatieteiden maisteri Siru Törnroos.

Suomessa kulttuuridiplomatia on käsitteenä melko tuore, eikä Suomessa järjestetä kulttuuridiplomatian opintoja. Sen vuoksi Törnroos lähti opiskelemaan Saksaan ja Italiaan, joissa on tehty kulttuuridiplomatiaa menestyksekkäästi jo pidempään. Vuosina 2016–2017 hän suoritti kulttuuridiplomatian maisteriopinnot yliopistoissa Berliinissä ja Sienassa. Törnroos on opiskellut aiemmin muun muassa yhteiskuntafilosofiaa ja etiikkaa, joista oli hyötyä kulttuuridiplomatian opinnoissa.

Italian Sienan opintojaksolla paino oli teoriaopinnoissa, kuten kurssit kulttuuriperinnöstä, ihmisoikeuksista, populismista, organisoidusta rikollisuudesta, konfliktien sovittelusta ja tutkimusmetodeista sekä eri alueiden poliittisesta kehityksestä esimerkiksi Tunisiassa, Egyptissä ja Lähi-Idässä.

Siru Törnroos opiskeli kulttuuridiplomatiaa Sienan ja Berliinin yliopistoissa.

– Sain paljon tietoa ja ymmärrystä tämän päivän yhteiskunnallisista haasteista ja teemoista, kuten Euroopan pakolaiskriisistä, poliittisesta islamista, erilaisesta vallankäytöstä kriisitilanteissa sekä Italian organisoidun rikollisuuden leviämisestä muualle maailmassa ja sen vaikutuksista demokratiaan.

Berliinin yliopistossa opintoihin puolestaan sisältyi paljon alan konferensseja ja tapahtumia.

– Vierailimme muun muassa Euroopan Komissiossa, josta sain paljon uusia kontakteja alan erilaisiin EU-hankkeisiin liittyen.

– Pro gradu -työni kirjoitin palattuani Suomeen, ja se käsitteli Euroopan Unionin demokratian turvallisuutta suhteessa Italian ja Turkin organisoituun rikollisuuteen. Gradutyöni johdatti minut yhteistyöhön Prahan Kansainvälisten suhteiden tutkimusinstituutin kanssa, johon alan seuraavaksi tehdä töitä tutkijaharjoittelijana. Sain myös mahdollisuuden hakea yhteiskuntatieteelliseen tutkijakouluun ulkomailla.

– Uskon, että kulttuuridiplomatia on kasvavassa asemassa, ja sen osaamista tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän myös Suomessa. Ulkomailla opin erityisesti sen, että pienetkin hankkeet ovat arvokkaita ja merkityksellisiä.

Törnroosin mielestä myös hänen kotikaupungissaan Oulussa olisi hyvä hyödyntää kulttuuridiplomatiaa.

– Ouluun, kuten muuallekin Suomeen, on viime vuosina saapunut paljon muiden kulttuurien edustajia, ja olisi hyvä pystyä nopeasti rakentamaan luottamusta ja yhteisymmärrystä heidän ja oululaisten välille. Tähän voitaisiin vaikuttaa juuri kulttuuridiplomatian keinoin.

Pidemmällä aikavälillä kulttuuridiplomatia tukee myös alueen matkailua, liiketoimintaa, maakuvaa, mielikuvia muista kansoista ja kulttuureista sekä turvallisuutta ja menestystä.

– Toivoisin voivani vaikuttaa Oulun näkyvyyteen ja linjauksiin näissä asioissa. Tällä voisi olla merkittävää vaikutusta myös seudun asenneilmapiiriin ja talouden kehitykselle.

Teksti: Jenni Hietala
Kuvat: Sienan yliopisto, Siru Törnroosin kuva-arkisto

Yhteiskuntatieteiden maisteri Siru Törnroos sai 20.5.2016 Pohjois-Pohjanmaan rahastolta 6 000 euron apurahan kulttuuridiplomatian maisteriopintoihin Saksassa ja Italiassa.
, Jenni Hietala.

Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskustelyissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Elina Aaltola, Saara Kupsala ja Birgitta Wahlberg saivat vuonna 2016 Suomen Kulttuurirahastolta apurahan tutkimukseensa "Ristiriitaiset eläinkuvat: Suomalainen eläinkeskustelu 2010-luvulla".
, Jenni Heikkinen.

Tukiperhetoiminta suurennuslasin alla

Tukiperhetoiminta on vapaaehtoistyötä, jonka merkitys lastensuojelussa on ollut tärkeä sen käyttöönotosta, vuodesta 1983, asti. Tukiperhetoiminnassa lasta ja lapsen perhettä tuetaan vahvistamalla väliaikaisesti heidän sosiaalista verkostoaan. Lähtökohtana on, että tukiperhe tapaa lasta säännöllisesti ennalta sovittuina ajankohtina, yleensä viikonlopun ajan kerran kuussa.

Anu-Riina Svenlin valmistelee tukiperhetoimintaa käsittelevää väitöskirjaa, joka on Suomen ensimmäinen laaja tutkimus aiheesta. Motivaatio aiheen tutkimiseen tuli Svenlinin työskennellessä sosiaalityöntekijänä. Hän etsi ja rekrytoi tukiperheitä asiakkaille, mutta huomasi usein pohtivansa kysymystä, mistä tukiperhetoiminnassa oikeastaan on kyse ja miten se vaikuttaa lapsen ja vanhemman tilanteeseen.

svenlin

– Toimintaa on pyöritetty yli 30 vuotta, mutta hyvin vähän on keskusteltu ja kirjattu ylös sitä, mikä on toiminnan perusta, millaiseen käyttöteoriaan se perustuu jne. Tukiperhettä pidetään hyvänä ja tarpeellisena toimintamuotona, mutta sitä on tutkittu lähinnä opinnäytetöissä ja tutkimus on jäänyt pinnalliseksi, Svenlin kertoo.

Tutkimuksessaan Svenlin on tarkastellut tukiperhetoiminnan käyttämistä tukitoimena yhdessä kunnassa. Hän on haastatellut niin sosiaalitoimen työntekijöitä, tukiperheitä kuin tuettavia lapsia ja heidän vanhempiaan. Työntekijät ovat pohtineet yhdessä, mihin toiminta ja sen toimivuus perustuu ja millaisiin ongelmiin sillä voidaan pyrkiä vaikuttamaan. Tukiperheet, lapset ja näiden vanhemmat puolestaan kertoivat, millaisia asioita he viikonloppujen aikana tekevät, mikä tukiperheessä on heidän mielestään tärkeää ja millaisia muutoksia he ovat sen myötä huomanneet.

Svenlinin havainto on, että toimintaa määriteltäessä korostuvat ajatukset arkisesta yhdessäolosta, vuorovaikutuksesta ja siitä, että sekä lapsi että aikuinen saavat myönteistä palautetta tukiperheeltä.

– Tukiperheen avulla halutaan saada aikaan positiivinen kierre lapsen ja vanhemman elämässä. Keskeistä on myös tukiviikonloppujen säännöllisyys ja toisenlaisen ympäristön tarjoamat virikkeet.

Vahvuudet ja kriittiset kohdat

Tutkimuksen tavoitteena on rakentaa mahdollisimman kokonaisvaltainen jäsennys tukiperhetoiminnasta: mistä siinä on kyse, miten se toimii ja mihin asioihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Yksi esimerkki tästä on tukisuhteen päättäminen ja siihen liittyvät asiat. Toinen tutkimuksessa näyttäytyvä jännite on, että tukiperheen ajatellaan olevan ensisijaisesti lasta varten, mutta samaan aikaan myös vanhempi kaipaa usein keskustelukumppania.

– Havaintojeni perusteella tukisuhde näyttäisi toimivan parhaiten, kun tukiperhe pystyy luomaan sekä lapseen että vanhempaan luottamuksellisen suhteen.

Tukea saavien perheiden omat turvaverkostot ovat usein heikkoja ja Svenlin kertoo pohtineensa paljon, missä määrin tukiperhetoimintaa voi ratkaista tätä ongelmaa.

– Kenties meidän pitäisi miettiä enemmän, miten tukisimme vanhempia rakentamaan omia, pysyviä läheisverkostoja? Se on tukiperhetoiminnan kehittämisen kannalta oleellinen kysymys.

Svenlinin tutkimuksen myötä kuva tukiperheestä lastensuojelun tukitoimen tarkentuu: miten tukiperhe voi vaikuttaa lapsen ja perheen tilanteeseen, mihin asioihin on syytä kiinnittää huomiota ja missä tilanteessa tukiperhetoiminnan käyttö on erityisen perusteltua.

– Tutkimus antaa tietoon perustavan pohjan, johon toimintaa voi peilata. Kun meillä on vahvempi, auki kirjoitettu käyttöteoria, toimintaa on helpompi kehittää. Silloin on myös helpompi seurata, että tukiperhe on yksittäisessä tapauksessa juuri se mitä tarvitaan.

Kuvat: Harri Tahvanainen, Anu-Riina Svenlin

Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston myönsi vuosijuhlassaan 10.4.2016 Anu-Riina Svenlinille apurahan tukiperhettä lastensuojelun avohuollon tukitoimena käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Kallio houkuttelee luovia yrittäjiä

Helsingin Kalliosta on kehittynyt monen luovan alan yrittäjän työpaikka ja suuri osa heistä myös asuu alueella. Itsekin Kalliossa asuva tutkija Olga Gurova huomasi alueelle ilmestyneen paljon pieniä työhuoneita ja halusi selvittää, keitä niissä työskentelee. Hän ryhtyi haastattelemaan yrittäjiä ja päätyi tekemään heistä dokumenttia yhteistyössä assistenttinsa Daria Morozovan ja taiteilija Alissa Javitsin kanssa.

– Halusimme näyttää, mitä Kalliossa on tällä hetkellä meneillään, Gurova kertoo.

kallio05

Kallion muotialan yrittäjistä useimpien konsepti on kestävä muoti: on kierrätystä, vanhan uudistamista ja erikoisia materiaaleja. Suunnittelijoiden lisäksi alueelle on keskittynyt ompelimoja, vintage-liikkeitä ja kirpputoreja.

Putiikit sijaitsevat usein pienissä ryppäissä lähekkäin. Useat yrittäjät myös työskentelevät jaetuissa tiloissa, esimerkiksi Made in Kallio -työhuoneella työskentelee noin kymmenen yrittäjää. Työtilojen jakaminen on edullista ja lisäksi suunnittelijat saavat kaipaamaansa seuraa.

– Saman alan yrittäjät eivät niinkään kilpaile keskenään vaan auttavat toisiaan ja hyötyvät toisistaan, Gurova kertoo.

kallio04

Ei liian keskiluokkaista

Kallion imago houkuttelee luovia ihmisiä niin yrittäjiksi kuin asukkaiksikin. Alue on muuttunut kovasti viime vuosina, mutta Gurova ei usko Kallion muuttuvan yläluokkaiseksi, vaikka se onkin siistiytynyt.

– En usko että Kallio koskaan kokonaan keskiluokkaistuisi. Täällä toimivat Hursti, Pelastusarmeija, vastaanottokeskus ja monet muut toimijat, jotka tuovat alueelle monenlaisia ihmisiä.

Tällainen moniarvoisuus ja erilaisuuden hyväksyvä ilmapiiri on monelle alueen yrittäjälle mieleen.

– Suunnittelijoita ei pelota, että alueella on köyhiä ja juoppoja, mutta liika keskiluokkaistuminen ehkä vähän pelottaa.

kallio06

Gurovan mukaan Kalliota on tutkittu yllättävänkin vähän, vaikka aiheita riittäisi.

– Olen pohtinut esimerkiksi miksi vintage on täällä niin suosittua. Voisiko se liittyä historiaan työläisalueena?

Tutkija tekemässä elokuvaa

Gurovan tutkimus yhdistää sosiaalitieteitä ja taidetta. Videot ovat usein osa sosiaalitieteiden tutkimusta, mutta laajemmalle yleisölle tehty dokumentti vaati uudenlaista lähestymistapaa. Gurova kertoo tuskailleensa tieteellisen kielen kanssa.

– Selostuksistani tuli jatkuvasti liian akateemisia.

kallio03

Tieteen ja taiteen yhdistäminen oli kuitenkin Gurovalle mieleen.

– Toinen tapa ilmaista ajatuksia, uusi kieli, avaa uudenlaisia mahdollisuuksia ja inspiroi.

Gurova suositteleekin videon tekemistä muillekin tutkijoille, sillä hänen mielestään video tuo tieteen lähemmäs ihmisiä.

– Akateemiset ihmiset ovat joustavia ja haluaisivat kertoa tutkimuksistaan ihmisille, mutta eivät aina löydä oikeita tapoja tai kanavia. Videot voisivat olla yksi uusi tapa.

Gurovan, Morozovan ja Javitsin elokuva esitetään 5.2.2016 Arkadia International Bookshopissa Helsingissä. Suunnitteilla on myös näytös Kallion kirjastossa tammikuussa 2016.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto myönsi vuonna 2015 apurahan Olga Gurovalle, Daria Morozovalle ja M.A. Alissa Javitsille nuorten vaatesuunnittelijoiden toimintaa Helsingin Kalliossa käsittelevään tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.