Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskustelyissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Elina Aaltola, Saara Kupsala ja Birgitta Wahlberg saivat vuonna 2016 Suomen Kulttuurirahastolta apurahan tutkimukseensa "Ristiriitaiset eläinkuvat: Suomalainen eläinkeskustelu 2010-luvulla".
, Jenni Heikkinen.

Tukiperhetoiminta suurennuslasin alla

Tukiperhetoiminta on vapaaehtoistyötä, jonka merkitys lastensuojelussa on ollut tärkeä sen käyttöönotosta, vuodesta 1983, asti. Tukiperhetoiminnassa lasta ja lapsen perhettä tuetaan vahvistamalla väliaikaisesti heidän sosiaalista verkostoaan. Lähtökohtana on, että tukiperhe tapaa lasta säännöllisesti ennalta sovittuina ajankohtina, yleensä viikonlopun ajan kerran kuussa.

Anu-Riina Svenlin valmistelee tukiperhetoimintaa käsittelevää väitöskirjaa, joka on Suomen ensimmäinen laaja tutkimus aiheesta. Motivaatio aiheen tutkimiseen tuli Svenlinin työskennellessä sosiaalityöntekijänä. Hän etsi ja rekrytoi tukiperheitä asiakkaille, mutta huomasi usein pohtivansa kysymystä, mistä tukiperhetoiminnassa oikeastaan on kyse ja miten se vaikuttaa lapsen ja vanhemman tilanteeseen.

svenlin

– Toimintaa on pyöritetty yli 30 vuotta, mutta hyvin vähän on keskusteltu ja kirjattu ylös sitä, mikä on toiminnan perusta, millaiseen käyttöteoriaan se perustuu jne. Tukiperhettä pidetään hyvänä ja tarpeellisena toimintamuotona, mutta sitä on tutkittu lähinnä opinnäytetöissä ja tutkimus on jäänyt pinnalliseksi, Svenlin kertoo.

Tutkimuksessaan Svenlin on tarkastellut tukiperhetoiminnan käyttämistä tukitoimena yhdessä kunnassa. Hän on haastatellut niin sosiaalitoimen työntekijöitä, tukiperheitä kuin tuettavia lapsia ja heidän vanhempiaan. Työntekijät ovat pohtineet yhdessä, mihin toiminta ja sen toimivuus perustuu ja millaisiin ongelmiin sillä voidaan pyrkiä vaikuttamaan. Tukiperheet, lapset ja näiden vanhemmat puolestaan kertoivat, millaisia asioita he viikonloppujen aikana tekevät, mikä tukiperheessä on heidän mielestään tärkeää ja millaisia muutoksia he ovat sen myötä huomanneet.

Svenlinin havainto on, että toimintaa määriteltäessä korostuvat ajatukset arkisesta yhdessäolosta, vuorovaikutuksesta ja siitä, että sekä lapsi että aikuinen saavat myönteistä palautetta tukiperheeltä.

– Tukiperheen avulla halutaan saada aikaan positiivinen kierre lapsen ja vanhemman elämässä. Keskeistä on myös tukiviikonloppujen säännöllisyys ja toisenlaisen ympäristön tarjoamat virikkeet.

Vahvuudet ja kriittiset kohdat

Tutkimuksen tavoitteena on rakentaa mahdollisimman kokonaisvaltainen jäsennys tukiperhetoiminnasta: mistä siinä on kyse, miten se toimii ja mihin asioihin pitää kiinnittää erityistä huomiota. Yksi esimerkki tästä on tukisuhteen päättäminen ja siihen liittyvät asiat. Toinen tutkimuksessa näyttäytyvä jännite on, että tukiperheen ajatellaan olevan ensisijaisesti lasta varten, mutta samaan aikaan myös vanhempi kaipaa usein keskustelukumppania.

– Havaintojeni perusteella tukisuhde näyttäisi toimivan parhaiten, kun tukiperhe pystyy luomaan sekä lapseen että vanhempaan luottamuksellisen suhteen.

Tukea saavien perheiden omat turvaverkostot ovat usein heikkoja ja Svenlin kertoo pohtineensa paljon, missä määrin tukiperhetoimintaa voi ratkaista tätä ongelmaa.

– Kenties meidän pitäisi miettiä enemmän, miten tukisimme vanhempia rakentamaan omia, pysyviä läheisverkostoja? Se on tukiperhetoiminnan kehittämisen kannalta oleellinen kysymys.

Svenlinin tutkimuksen myötä kuva tukiperheestä lastensuojelun tukitoimen tarkentuu: miten tukiperhe voi vaikuttaa lapsen ja perheen tilanteeseen, mihin asioihin on syytä kiinnittää huomiota ja missä tilanteessa tukiperhetoiminnan käyttö on erityisen perusteltua.

– Tutkimus antaa tietoon perustavan pohjan, johon toimintaa voi peilata. Kun meillä on vahvempi, auki kirjoitettu käyttöteoria, toimintaa on helpompi kehittää. Silloin on myös helpompi seurata, että tukiperhe on yksittäisessä tapauksessa juuri se mitä tarvitaan.

Kuvat: Harri Tahvanainen, Anu-Riina Svenlin

Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston myönsi vuosijuhlassaan 10.4.2016 Anu-Riina Svenlinille apurahan tukiperhettä lastensuojelun avohuollon tukitoimena käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Kallio houkuttelee luovia yrittäjiä

Helsingin Kalliosta on kehittynyt monen luovan alan yrittäjän työpaikka ja suuri osa heistä myös asuu alueella. Itsekin Kalliossa asuva tutkija Olga Gurova huomasi alueelle ilmestyneen paljon pieniä työhuoneita ja halusi selvittää, keitä niissä työskentelee. Hän ryhtyi haastattelemaan yrittäjiä ja päätyi tekemään heistä dokumenttia yhteistyössä assistenttinsa Daria Morozovan ja taiteilija Alissa Javitsin kanssa.

– Halusimme näyttää, mitä Kalliossa on tällä hetkellä meneillään, Gurova kertoo.

kallio05

Kallion muotialan yrittäjistä useimpien konsepti on kestävä muoti: on kierrätystä, vanhan uudistamista ja erikoisia materiaaleja. Suunnittelijoiden lisäksi alueelle on keskittynyt ompelimoja, vintage-liikkeitä ja kirpputoreja.

Putiikit sijaitsevat usein pienissä ryppäissä lähekkäin. Useat yrittäjät myös työskentelevät jaetuissa tiloissa, esimerkiksi Made in Kallio -työhuoneella työskentelee noin kymmenen yrittäjää. Työtilojen jakaminen on edullista ja lisäksi suunnittelijat saavat kaipaamaansa seuraa.

– Saman alan yrittäjät eivät niinkään kilpaile keskenään vaan auttavat toisiaan ja hyötyvät toisistaan, Gurova kertoo.

kallio04

Ei liian keskiluokkaista

Kallion imago houkuttelee luovia ihmisiä niin yrittäjiksi kuin asukkaiksikin. Alue on muuttunut kovasti viime vuosina, mutta Gurova ei usko Kallion muuttuvan yläluokkaiseksi, vaikka se onkin siistiytynyt.

– En usko että Kallio koskaan kokonaan keskiluokkaistuisi. Täällä toimivat Hursti, Pelastusarmeija, vastaanottokeskus ja monet muut toimijat, jotka tuovat alueelle monenlaisia ihmisiä.

Tällainen moniarvoisuus ja erilaisuuden hyväksyvä ilmapiiri on monelle alueen yrittäjälle mieleen.

– Suunnittelijoita ei pelota, että alueella on köyhiä ja juoppoja, mutta liika keskiluokkaistuminen ehkä vähän pelottaa.

kallio06

Gurovan mukaan Kalliota on tutkittu yllättävänkin vähän, vaikka aiheita riittäisi.

– Olen pohtinut esimerkiksi miksi vintage on täällä niin suosittua. Voisiko se liittyä historiaan työläisalueena?

Tutkija tekemässä elokuvaa

Gurovan tutkimus yhdistää sosiaalitieteitä ja taidetta. Videot ovat usein osa sosiaalitieteiden tutkimusta, mutta laajemmalle yleisölle tehty dokumentti vaati uudenlaista lähestymistapaa. Gurova kertoo tuskailleensa tieteellisen kielen kanssa.

– Selostuksistani tuli jatkuvasti liian akateemisia.

kallio03

Tieteen ja taiteen yhdistäminen oli kuitenkin Gurovalle mieleen.

– Toinen tapa ilmaista ajatuksia, uusi kieli, avaa uudenlaisia mahdollisuuksia ja inspiroi.

Gurova suositteleekin videon tekemistä muillekin tutkijoille, sillä hänen mielestään video tuo tieteen lähemmäs ihmisiä.

– Akateemiset ihmiset ovat joustavia ja haluaisivat kertoa tutkimuksistaan ihmisille, mutta eivät aina löydä oikeita tapoja tai kanavia. Videot voisivat olla yksi uusi tapa.

Gurovan, Morozovan ja Javitsin elokuva esitetään 5.2.2016 Arkadia International Bookshopissa Helsingissä. Suunnitteilla on myös näytös Kallion kirjastossa tammikuussa 2016.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto myönsi vuonna 2015 apurahan Olga Gurovalle, Daria Morozovalle ja M.A. Alissa Javitsille nuorten vaatesuunnittelijoiden toimintaa Helsingin Kalliossa käsittelevään tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.