Julkinen kaupunkitila – tilaa ihmisille ja luovuudelle

Tuore turkulainen tohtori Riina-Mari Lundman tutki väitöskirjassaan kaupunkitaidetta ja -suunnittelua, sekä julkisen kaupunkitilan ja taiteen ja kulttuurin välistä suhdetta.

– Väitöskirjani tavoitteena oli tuoda esille kaupunkitilan monipuolisuutta ja monitahoisuutta. Erinäisistä säännöistä, laeista ja vastuista puhutaan paljon, mutta tutkimusta niistä on vähemmän. Olen halunnut väitöskirjassani tarkastella, miten taide ja kulttuuri, leikki ja anarkismi yhdistyvät erilaisiin lakeihin ja jopa millimetrin tarkkoihin EU-standardeihin.

Lundman esitteli väitöskirjassaan neljä tapaustutkimusta, joiden avulla hän tarkasteli, miten säännöt osaltaan luovat julkista tilaa sellaiseksi kuin se on. Ensimmäinen tapaustutkimus koski Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuulunutta Turku365-taidehanketta. Toinen tutkimuskohde oli Taideslummi-tapahtuma, joka oli samalla sekä mielenosoitus että anarkistinen kulttuuritapahtuma. Kolmas tapaus käsitteli Turun Kupittaanpuistossa sijaitsevaa PAPU-patsaspuistoa.

– Luin aikoinaan uutisen, jossa kerrottiin taloyhtiöiden purkavan leikkipaikkoja sen takia, etteivät ne täytä EU-standardeja. PAPU ja muut leikkipuistot ovat hyvin rajattuja leikkitiloja. Minua alkoi kiinnostaa, miten on mahdollista tehdä taiteellinen tai luova leikkipuisto standardien määritellessä millimetrin tarkasti esimerkiksi keinun etäisyyden maasta, Lundman kertoo.

– Säännöt ja lait ovat totta kai tärkeitä, mutta joskus nimenomaan lapsiin kohdistetut pilkuntarkat säännökset tuntuvat hieman kohtuuttomilta. On hirveän tärkeää, että lapset oppivat myös riskejä kokeilemalla ja testaamalla rajojaan, eivätkä elä pehmustetussa kuplassa.

Neljännessä tapaustutkimuksessa Lundman halusi osoittaa, miten osallistumisen kynnystä voidaan madaltaa taiteen avulla. Tiede, taide ja teknologia asuinalueen kehittämisessä -hankkeen aikana tuotettiin ammattitaiteilijoiden kanssa lyhyitä videoita esittämään turkulaisen asuinalueen julkisten tilojen mahdollisia tulevaisuuden käyttöjä (voit katsoa videot täältä).

Yksi keskeinen asia tutkimuksessa liittyy tilallisuuteen ja tilallisen vastuun käsitteeseen. Tilallisen vastuun käsitteen tutkija jakoi väitöskirjassaan kolmeen kategoriaan.

Rajoittava vastuu liittyy lakeihin ja sääntöihin, joita pitää noudattaa. Kenen vastuulla esimerkiksi on, jos lapselle sattuu puistossa jotain? Rajoittavat vastuut voivat osittain sulkea tilojen avoimuutta ja vapautta, mutta säännöt ja lait ovat tärkeitä nimenomaan vastuukysymyksien selvittelyssä.

Rakentava vastuu koskee välittämistä ja huolenpitoa. Sen mukaan kaupunkilaisten pitäisi jollain tavalla pyrkiä parantamaan yhteisiä kaupunkitiloja. Radikaali vastuu taas on poliittisempaa toimintaa, ja liittyy ihmisryhmiin, jotka eivät ihan mene kummankaan kategorian alle. Kun kaikki nämä vastuut yhdistetään, johtaa se julkiseen kaupunkitilaan, joka voi olla sekä avoin että poliittinen.

– Suunnittelijoille ja päättäjille olisi hyvä viestiä, että kaupunkeihin pitäisi jättää tilaa, jotta ihmisillä olisi vapaus tehdä erilaisia asioita. Itse koen, ettei kaupunkeja voi tehdä vain kauniiksi alueiksi turisteille, vaan siellä pitää olla tilaa myös ihmisille ja luovuudelle. Kaupunkisuunnittelun ja taiteen ei pitäisi missään nimessä olla vain julkisen tilan kaunistamista. Ja vaikka kaupunkitaiteeseen totta kai liittyy myös rajoituksia, ei puistoon tuleva hieno taideteos saa estää tilassa leikkimistä ja olemista. Älä astu nurmikolle -kyltit pitäisi ehdottomasti kieltää!

Kuvat: Robert Seger
Teksti: Anna Bui

FT Riina-Mari Lundman sai Varsinais-Suomen rahastolta 21 000 euron apurahan julkista kaupunkitilaa käsittelevään väitöskirjatyöhön vuonna 2012. Väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa 3.4.2018.
, Anna Bui.

Totta vai valhetta?

Tiedon tulvassa on välillä vaikea arvioida, onko uutinen totta vai valhetta, ja millaiseen tietoon voi luottaa. Sosiaalisessa mediassa opettavainen mallitarina, kokemuspuhe ja trollaus vaikeuttavat arviointia. Mikkelin kesäyliopiston ja Etelä-Savon rahaston akateeminen seminaari lukiolaisille tarjosi paljon ajateltavaa ja uusia näkökulmia.

Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari totesi, että uutisten ja kaupallisen viestinnän rajat ovat hämärtyneet, ja mainokset puetaan yhä useammin uutisten muotoon. Sosiaalisessa mediassa kaikki lähteet sekoittuvat ja tietoa jaetaan ilman kritiikkiä. Valeuutinen on käsitteenä noussut esille viime vuosina erityisesti Brexitin ja pakolaiskysymyksen yhteydessä. ”Valeuutisen keskeisiä motiiveita on hämmennyksen ja epävarmuuden luominen. Tätä hyödynnetään tehokkaasti politiikassa. Donald Trump on nostanut asian uusiin svääreihin”, Laitakari luonnehti.

Jaakko Stenros (oik.), Timo Laitakari, Inkeri Koskinen ja Maria Mäkelä puhuivat Mikkelissä nuoremmalle kuulijakunnalle kuin yleensä.

Tutkijatohtori Jaakko Stenros on roolipelitutkija, joka tarkastelee trollausta leikin ja pelin näkökulmasta. Ihmisiä yritetään johtaa harhaan siksi, että se on hauskaa. ”Kiusapelaaminen ja trollaaminen tulevat ehkä ymmärrettävämmiksi, jos niitä tarkastellaan leikin viitekehyksessä. Silloin on kuitenkin muistettava, että leikin kenttä on laaja. Siihen kuuluu muutakin kuin mitä me perinteisesti, positiivisesti ja kulttuurisesti ymmärrämme. Leikki voi olla vaarallista, laitonta ja vastenmielistä.”

Tutkijatohtori Inkeri Koskinen totesi, että viimeisimmän tiedebarometrin (2016) mukaan suomalaiset luottavat edelleen vahvasti tieteelliseen tietoon. Ei ehkä aina kannattaisi. Myös tutkijat erehtyvät, huijaavat ja väärentävät tutkimustuloksia erilaisista syistä. ”Meillä on tieteessä tosi paljon isoja rakenteellisia ongelmia, jotka liittyvät mm. rahoitukseen ja kaupallistumiseen. Toisaalta tiede kuitenkin tuottaa parasta tietoa, mitä meillä on. Voimme luottaa tähän siksi, että tiede tarkkailee ja korjaa jatkuvasti itse itseään. Tutkijat ovat tuoneet julkisuuteen ongelmia ja epäkohtia, ja niihin on puututtu. ”

Yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä vetää parhaillaan Kertomuksen vaarat -projektia, jossa tutkitaan sosiaalisessa mediassa leviävien tarinoiden kokemuksellisuutta, edustuksellisuutta ja normatiivisutta. Miksi ja miten kertomuksesta on tullut hyvinvointia ja yhteiskunnallista osallistumista määrittävä muoto ja mitä riskejä tähän liittyy? ”Kannattaa kysyä, miksi tarina on kerrottu ja miettiä sen seurauksia. Yhden ihmisen sinänsä liikuttavasta kokemustarinasta voi tulla edustuksellinen eli esim. yhden koulukiusatun tarina alkaa edustaa kaikkia koulukiusattuja. Jos tämän tarinan perusteella tehdään vaikkapa poliittisia päätöksiä ja hyväntekeväisyyttä, mitkä ovat seuraukset, jos tarina osoittautuu sepitetyksi? ”

Artikkelikuvan teksti: Mikkelin lukion oppilaat Lotta Rahikainen (vas.) ja Noora Hakulinen kertoivat oppineensa kriittistä ajattelua äidinkielen tunneilla. Seminaari antoi lisää ajatuksia ja näkökulmia. Samalla se loi mieleen myös hämmennystä. Päätoimittaja Timo Laitakari kehotti lukemaan vain luotettavan, vakiintuneen median sisältöjä ja suhtautumaan myös niihin kriittisesti.

Teksti & kuvat: Marika Aspila

Totta vai valhetta -seminaari pidettiin 22.3.2018. Alustajina puhuivat Länsi-Savon päätoimittaja Timo Laitakari, tutkijatohtorit Jaakko Stenros ja Inkeri Koskinen sekä dosentti Maria Mäkelä. Seminaarin teemoina oli oikeiden uutisten erottaminen valeuutisista, trollauksen huvittavuus ja karmeus, tieteellisen tiedon luotettavuus sekä kertomusten vaarat.
, Anna Bui.

Hyvä, paha Disney-isä

Olen Aino Isojärvi, 27-vuotias rovaniemeläislähtöinen nykytaiteiden maisteri, kulttuuritoimittaja, kriitikko ja tutkija. Työstän Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä tarkastelevaa väitöskirjaa Oulun yliopistossa.

Olen ollut Disney-tuotantojen ja käsintehdyn, perinteisen piirrosanimaation ystävä jo pienestä pitäen. Disney-elokuvat edesauttoivat sitä, että minusta tuli jo nuorella iällä animaatioharrastaja sekä -keräilijä. Opin myös lukemaan Aku Ankka -sarjakuvalehden avulla.

Vuonna 2014 opiskelin Kentin yliopistossa Englannissa Master of Arts -tutkintoa ja tein lopputyöni nuorille tytöille suunnatuista hevosanimaatioista. Hämmästelin gradussani sitä, kuinka ratsastaminen ja hevosten kanssa työskentely oli vielä 1900-luvun taitteessa ensisijaisesti miesten karski harrastus. Alle sata vuotta myöhemmin valitsemissani piirretyissä ”hevostelu” esitettiin pehmeiden arvojen kautta feminiinisenä, hyväntahtoisena pikku puuhasteluna. Kuinka ollakaan, tänä päivänä ratsastus mielletään yhä useammin ensisijaisesti naisten ajanvietteeksi.

Tutkimani piirretyt olivat varsin pieniä tuotantoja, ja työni saikin minut pohtimaan, mitä ideologisia viestejä piileskelisi suuremman mittakaavan animaatiotuotannoissa, joilla todistettavasti olisi miljoonia katsojia. On kiusallisen helppoa ajatella, ettei lastenelokuvilla ole vaikutusvaltaa, eikä niihin siksi tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Mutta entäs sitten, kun elokuvien levikkialue kattaa globaalisti koko maailman?

Hallitseva ja vaikutusvaltainen Disney-isä

Lastenviihde on kasvavan tärkeässä asemassa, kun lähdetään pohtimaan, mistä aikuisiän käsitykset elämästä kumpuavat. Lastenviihde voi luoda, ylläpitää ja vahvistaa mitä moninaisempia olettamuksia, koskien esimerkiksi sukupuolirooleja.  Keväällä 2016 aloin kypsytellä ajatusta tohtorintutkinnosta ja suuntasin katseeni rohkeasti suoraan Disney-elokuviin. Luin animaatioiden alkuperäistekstejä, katsoin elokuvia, etsiskelin yhteistä nimittäjää. Yllättäen silmiinpistävä elementti löytyi nopeasti: isähahmot.

Aino ja Kulkuri. Kulkuri on Disney-isähahmo elokuvasta Kaunotar ja Kulkuri.

Disney-isä on usein näkyvä ja merkittävä, hallitseva ja vaikutusvaltainen. Tuntui hurjalta, ettei isän hahmosta oltu päästetty irti edes 2000-lukua lähestyttäessä: sen sijaan isästä oli tullut ikään kuin itsestään selvä osa narratiivia. Pocahontasin isä Powhatan valitsee tälle puolison (1995). Soturineito Mulan pelastaa Kiinan, mutta ei osaa iloita saavutuksestaan, ennen kuin on saanut isänsä hyväksynnän (1998). Vuonna 2010 julkaistussa Liisa ihmemaassa -elokuvassa Liisa onnistuu vapauttamaan itsensä epämieluisan pakkoavioliiton ikeestä ainoastaan loikkaamalla isänsä saappaisiin ja jatkamalla tämän liiketoimintaa: ojasta allikkoon.

Tiettyyn pisteeseen asti isän merkitystä voi yrittää perustella historiakontekstilla, mutta se tuntuu häiritsevän ontuvalta fantasiamaailman pyörteissä, sillä Disney-elokuviin on kirjoitettu isähahmo usein silloinkin, kun se esiteoksesta sattuu puuttumaan. Näin on esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjan kohdalla. Ryhdyin puntaroimaan, mistä ilmiö johtui. Tutkimuskirjallisuudessa tyydyttiin usein toteamaan, että Disney-elokuvien perhemalli on joko ’stereotyyppinen’, ’konservatiivinen’, ’viktoriaaninen’ tai ’patriarkaalinen’. Pidin luonnehdintaa yksinkertaistettuna ja riittämättömänä, sillä se ei antanut vastausta kysymyksiini.

Tutkimusta löytyi huomattavan paljon Disney-naisista, Disney-markkinoinnista sekä esimerkiksi Disney-luonnosta. Sen sijaan Disney-miehet loistivat poissaolollaan, vaikka useimmiten elokuvat kertoivat juuri heistä. Halusin löytää selityksen Disney-isälle: tahdoin tietää, miten ja miksi niin useassa elokuvassa ympäröivää yhteiskuntaa käsitellään isän hahmon kautta. Miksi isä on edelleen perheen määrittävä ja yhdessä pitävä voimavara? Mikä on isähahmon merkitys näille elokuville, puhumattakaan sitten brändistä itsessään?

Omaa tutkimusaihettaan saa vapaasti vähän fanittaakin. Aino Isojärvi Pariisin Disneylandissa kesällä 2016.

Pois valmiiksi lokeroiduista karsinoista

Tällä hetkellä olen edennyt tutkimuksessani noin puoleen väliin, keskittyen yrityksen vuosikymmeniin ennen Walt Disneyn poismenoa vuonna 1966. Pyrin hahmottamaan sitä, miten studion elokuvien mieskuva on lähtökohtaisesti muodostunut, ja missä määrin voidaan katsoa tämän näkemyksen säilyneen tai muuttuneen nykytuotannoissa.

Se, että elokuva on visuaalisesti miellyttävä, tai että sen tarina on vetävä, ei tarkoita, etteikö sen sanoma voisi silti olla falski ja kehityskelpoinen. Universaaliuteen ja iättömyyteen tahtoisi yhdistää jotain muutakin, kuin valmiiksi lokeroidut karsinat miehille ja naisille. Tutkijana koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun pystyn sijoittamaan kysymyksen laajempaan perspektiiviin ja selittämään vaikuttimia tuotantoprosessin takaa. Ajattelen, että tämä on myös työni perimmäinen tarkoitus. Toivon, että englanninkielinen väitöskirjani lisää tietoisuutta näitä elokuvia kohtaan, ja sitä kautta edistää niiden monimuotoisuutta. Mitä useampi ihminen tulee kriittiseksi katsomaansa kohtaan ja lausuu ääneen haluavansa parempaa katsottavaa, sitä voimakkaampi ääni on.

En itse nauttinut lapsena Disneyn ”prinsessaelokuvien” katselusta, mutta en osannut silloin pukea sanoiksi, miksi. Vasta varttuneempana oivalsin, etten löytänyt elokuvista juurikaan samaistumisen kohteita. Suurin osa klassikkokaanonin prinsessoista siivoaa, laittaa kotia, ryhtyy nukkumaan tai muuten vain yrittää kuluttaa aikaansa odotellessa, että prinssi ilmestyisi jostain. Sittemmin jopa Disneyn kaltainen suuryhtiö on lähtenyt painokkaasti kehittämään naiskuvaansa ja etsimään uusia teemoja, koska tänä päivänä näistä samoista prinsessoista on saatu aikaan paljon julkista porua. En todennäköisesti ole yksin, kun väitän, että miehillekin samankaltainen, pieni kasvojenkohotus tekisi terää. Onhan tämän päivän miehisyyskin vastaavasti paljon muutakin, kuin henkistä lujuutta ja fyysistä voimaa.

Teksti: Aino Isojärvi
Kuvat: Malin Axtell

Aino Isojärvi sai 12 000 euron apurahan keskusrahastosta Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön. Apuraha myönnettiin 27.2.2018.
, Anna Bui.

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2018

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2.2018 yhteensä 1090 apurahaa. 30 000 euron palkinnon merkittävistä kulttuuriteoista saivat professori, emerita Kaisa Nyberg, tekstiilitaiteilija, muotoilija Markku Piri ja elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen.

Professori, emerita Kaisa Nyberg

Kaisa Nybergin ala on kryptologia eli tiede, joka tutkii matemaattisin menetelmin tiedon turvallista varastointia ja siirtämistä. Tavallisille kansalaisille kryptologia voi olla vierasta, vaikka käytämme sen sovelluksia sujuvasti esimerkiksi verkkokaupassa asioidessamme tai älypuhelimella kommunikoidessamme.

Kaisa Nyberg toimi Aalto-yliopiston kryptologian professorina vuosina 2005-2016, eläkkeelle jäämiseensä asti. Tieteellisten saavutustensa ohella hän sai aikaan kryptologian opetuksen kehittymisen ja vakiintumisen Suomessa. Hän on myös pyrkinyt vaikuttamaan sen puolesta, että nykyistä useampi nuori nainen löytäisi oman alansa matemaattisten ja teknisten tieteiden parista.

Kaisa Nyberg palkittiin tiedon tehokkaasta salaamisesta, turvallisista viestien valtateistä.

Muotoilija, tekstiilitaiteilija Markku Piri

Markku Piri on taiteellinen monilahjakkuus, jonka identiteettiä tai erikoisosaamista on mahdoton kuvata yhdellä sanalla, ellei se ole renessanssi-ihminen. Piri on muotoilija, kuvataiteilija, tekstiilitaiteilija, kirjoittaja, tuottaja, luennoitsija, leipuri ja ooppera- ja laulumusiikin ekspertti – joitain mainitaksemme. Opinnot Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Italiassa kasvattivat hänet kosmopoliitiksi, ja laaja-alainen kiinnostus ilmiöihin ja materiaaleihin ovat sen jälkeen taanneet äärimmäisen monipuolisen suhteen taiteeseen.

Markku Pirin intohimo ja pitkäjänteisyys näkyvät kaikessa, oli sitten kyse taidelasista, kaakeleiden suunnittelusta, kansainvälisten urheilukisojen kokonaisilmeestä toimitsijoiden asuineen ja mitaleineen, messuosaston tai konsertin visualisoinnista, kaupunki-ilmeen kokonaissuunnittelusta, moderneista kristallikruunuista tai täydellisestä täytekakusta. Pirin luennot ovat innostavia performansseja ja hänen kynänsä vuolas, usein myös pistävän terävä, mistä aihepiiristä hän sitten kirjoittaakin.

Muotoilija, tekstiilitaiteilija Markku Piri vastaanotti palkinnon muotoilun maailmankansalaiselle, visuaalisten ihmeiden toteuttajalle.

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen

Selma Vilhunen on monipuolinen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Uransa alkuvaiheessa Vilhunen teki käsikirjoituksia, jotka liikkuivat nuorten maailmassa ja käsittelivät mm. syrjäytymistä ja mielenterveyttä. Näitä teemoja hän on myöhemmin syventänyt ohjauksissaan.

Vuonna 2012 Vilhunen ohjasi lyhytelokuvan “Pitääkö mun kaikki hoitaa?”, kertomuksen lapsiperheen kiireisestä aamusta. Elokuva valittiin ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana Oscar-palkintoehdokkaaksi vuonna 2014.

Vilhusella on elokuvissaan taito tunkeutua nuorten ja lasten ajatusmaailmaan ja jättää se silti koskemattomaksi. Henkilöohjaajana hän on taitava.

Selma Vilhunen haluaa käsikirjoituksissaan ja ohjauksissaan ravistella lokeroivia käsityksiä esimerkiksi köyhyydestä, yksinhuoltajuudesta ja sukupuolesta. Hän vastustaa ajattelua, jossa ihmisestä nähdään vain yksi puoli, vaikka jokaisella meistä on tarve olla kokonainen henkilö. Hän on elokuvissaan kuin unilukkari, joka herättelee meitä viihteen turruttamia katsojia näkemään monipuolisen, todellisen maailman ympärillämme.

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen sai palkinnon koskettavista tarinoista, elävistä nuorten kuvista.

, Anna Bui.

Hae apurahaa maakuntarahastosta

Uuden vuoden alussa ilmassa on aina muutoksen henki. Arkielämään tuovat ryhtiä monet lupaukset: syön vähemmän, juon vähemmän, liikun enemmän, aloitan uuden harrastuksen. Vuoden alku on merkkipaalu myös kulttuurielämälle, jonka katse tähyää tammikuun tarmolla uuden vuoden uusiin haasteisiin. Kuin tilauksesta starttaa myös Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen hakukierros 10.1.2018 kaikissa 17 maakuntarahastossa.

Kuluneen syksyn aikana olen osallistunut eri puolilla Suomea Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen tapaamisiin, joissa olen saanut kuulla maakuntien ajankohtaisia asioita ja kuulumisia. Tilaisuuksissa on myös esitelty maakuntarahastojen rahoittamia oivaltavia ja innovatiivisia hankkeita, jotka ovat luoneet uutta vireyttä ja tarmoa paitsi tekijöilleen myös ympäristölleen. Todellisia helmiä, jotka innoittavat esimerkillään myös muita tekijöitä. Vilkkaissa keskusteluissa on pohdittu kulttuurin tämänhetkistä tilaa ja tulevaisuutta, nostettu näkyville yleisiä tai paikallisia ongelmakohtia ja mietitty ratkaisuja niihin.

Meneillään olevat uudistukset ovat heijastuneet moniin keskusteluihin. Miten tulevaisuuden maakunnan ja kunnan roolit muuttuvat maakuntauudistuksen myötä, entä mitä muutoksia kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistus tuo tullessaan? Miten elämä maakunnassa muuten sujuu – voimmeko jotenkin auttaa syrjäytymässä olevia, miten lapset ja nuoret saadaan ohjattua oikeille raiteille? Äänenpainot ovat olleet jossain huolestuneita, toisaalla aprikoivia. Sävyjä on ollut yhtä monia kuin on ollut tilaisuuksiakin.

Jatkuvasta muutoksesta ja myllerryksestä huolimatta maakunnissa ei ole missään tapauksessa vaivuttu synkkyyteen. Tämän todistaa tapaamisten hyvä henki ja aktiivinen keskustelu, jossa on katsottu viisaasti ongelmien taakse sekä yli ja sitten etsitty luovasti ja monipuolisesti ratkaisuja niiden selättämiseen. Luovista ja villeistä visioistakaan ei ole ollut pulaa. Paikallisissa hankkeissa ja niiden tekijöissä piilee uskomaton voima, joka pitää kulttuurin liekkiä ja tulevaisuudenuskoa elossa kaikissa Suomen kolkissa.

Suomen Kulttuurirahaston perustamiseen 1930-luvulla osallistuivat kulttuurin voimaan uskovat kansalaiset kaikkialta maastamme. He halusivat muutosta, ja he myös tekivät sen. Kulttuurirahastosta kasvoi menestystarina, ja nyt se puolestaan antaa takaisin – luo mahdollisuuksia tämän päivän ja tulevaisuuden tekijöille, jotka tuntevat omakseen säätiön tehtävän ”vaalia ja kehittää suomalaiskansallista henkistä ja taloudellista viljelyä”. Maakuntarahastot tukevat juuri oman alueensa kulttuurityötä ja siihen kohdistuvaa taiteellista tai tieteellistä työtä. Ne kattavat koko Suomen – kukaan ei siis jää katveeseen, vaan kaikilla on mahdollisuus, vieläpä lähellä.

Sinä siellä, tartu toimeen nyt. Sinulla on jo hyvä idea, tee siitä vielä huolellisesti hakemus ja jätä se helmikuun 9. päivään mennessä sähköisen hakujärjestelmän kautta käsiteltäväksi. Hakemuksesi saa reilun kohtelun. Jokainen jätetty hakemus tulee luetuksi ja sen tarpeellisuus tarkoin punnituksi monesta näkökulmasta. Arvioinnissa hoitokuntien jäsenten laajaa paikallistuntemusta täydentää runsas joukko eri alojen asiantuntijoita. Meillä kaikilla on yhteinen tavoite, maakuntiemme menestys.

Muutos alkaa nyt. Odotamme hakemustasi.

Teksti: Siru Ahopelto
Kuva: Anna-Liisa Suntio

Siru Ahopelto on Kymenlaakson rahaston hoitokunnan puheenjohtaja ja Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistys ry:n johtokunnan varapuheenjohtaja.
, Jenni Hietala.

Supernovat – avaruuden energeettiset räjähdykset

Supernova on räjähdys, joka päättää massiivisen tähden ydinfuusioon perustuvan elinvaiheen.

– Supernovien tutkimus on kehittynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Aihe on kansainvälisesti kuuma, sillä supernovien avulla voidaan tutkia muun muassa tähtien evoluutiota ja maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä eli kosmologiaa, toteaa tähtitieteilijä Jussi Harmanen, joka tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa erikoislaatuisista supernovista.

Räjähtäessään supernovat tuottavat raskaita alkuaineita ja levittävät myös tähden sisuksissa muodostuneita alkuaineita, kuten hiiltä, happea ja rautaa ympäröivään avaruuteen.

Tähtitieteilijä Jussi Harmanen kuuluu Tuorlan observatorion supernovaryhmään

– Supernovat ovat mahdollistaneet nykyisten planeettakuntien muodostumisen, sillä alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeus koostui pääasiassa vedystä ja heliumista. Maapallon ja sittemmin elämän muodostuminen ei olisi ollut mahdollista ilman supernovia, Harmanen kuvailee.

Erikoislaatuiseksi supernovan tekee joko sen kirkkaus tai spektri eli säteilyn kirkkausjakauma aallonpituuden mukaan. Harmanen tutkii erityisesti tyypin II supernovia.

– Harvinaisissa tyypin IIn supernovissa havaitaan kapeat ja voimakkaat vedyn emissioviivat, jotka ovat seurausta laajenevan supernovan vuorovaikutuksesta tähteä ympäröivän aineen kanssa. Yleensä ympäröivää ainetta ei ole riittävästi, joten kapeita viivoja ei havaita. Tyypin IIn supernovana räjähtäneellä tähdellä on ollut voimakas tähtituuli tai massapurkauksia lyhyen ajan sisällä ennen räjähdystä. Jo pelkästään tästä voidaan vetää johtopäätöksiä räjähtäneestä tähdestä vertaamalla havaintoja esimerkiksi läheisten massiivisten tähtien ominaisuuksiin, kertoo Harmanen.

Pro gradu -tutkielmaansa varten Harmanen analysoi SN2011ap:ksi nimetyn supernovan laajan havaintoaineiston.

– Havaintojen huolellisella analyysillä voidaan tutkia supernovina räjähtävien tähtien elinkaarten viimeisiä vaiheita. Tutkimuksessani arvioin muun muassa räjähdyksessä muodostuneen radioaktiivisen nikkelin määrän, joka lopuksi hajoaa stabiiliksi raudaksi. Määrittelin myös supernovan räjähdysmallin sekä tähden ominaisuuksia mahdollisimman tarkasti.

Tuorlan observatorion teleskooppi

Väitöskirjatyössään hän jatkaa SN2011ap:n kaltaisten harvinaisten supernovien tutkimusta.

– Turun yliopisto on mukana muun muassa laajassa kansainvälisessä ePESSTO-ohjelmassa (extended Public ESO Spectroscopic Survey of Transient Object), jossa alun perin tavoitteena oli luokitella 2 000 supernovaa. Näistä 150 kohdetta valittaisiin perusteelliseen seurantaan. Tulen hyödyntämään myös tätä aineistoa tutkimuksessani.

Supernovien tutkimuksesta haastavaa tekee se, että lähiavaruudessa ne ovat melko harvinaisia: Linnunradassa supernovia räjähtää arviolta noin kerran sadassa vuodessa. Muissa galakseissa supernovia havaitaan vuosittain yhteensä tuhansia, mutta pääasiassa pelkkinä valopisteinä kaukaisen etäisyyden takia.

– Haasteena on ymmärtää supernovia pelkästään havaitun valon ja sen muutoksen perusteella. Lisäksi osa kiinnostavista räjähdyksistä tapahtuu niin etäällä, että niitä voidaan havaita vain kohteen ollessa kirkkaimmillaan. Tyypillisesti supernovien himmenemistä tulisi seurata vähintään muutamia kuukausia kattavan kokonaiskuvan saamiseksi.

Kansikuva: Supernova SN2011ap:n kenttä, havainto Nordic Optical Telescopella 8.7.2012
Teksti ja muut kuvat: Jenni Hietala

Fil. maisteri Jussi Harmanen sai 24 000 euron apurahan 27.2.2015 erikoislaatuisten supernovien tutkimukseen näkyvässä valossa ja infrapunassa.
, Jenni Hietala.

Suuren muurahaisyhteisön umpikuja

Koko Etelä-Euroopan rannikon kattaa yksi ainoa muurahaisyhteiskunta. Itseasiassa myös Japanista ja Yhdysvalloista voi löytää muurahaisia, jotka kokevat olevansa osa samaa yhteiskuntaa.

– Ne edustavat sosiaalisuutta uudella tasolla, paljon isommassa mittakaavassa. Sellaista esiintyy vain muurahaisilla ja niistäkin vain muutamilla lajeilla, selittää väitöskirjatutkija Sanja Hakala.

Hakala tutkii samalla tavalla elävien Formica-muurahaisten levittäytymiseen liittyviä konflikteja suurissa muurahaisyhteiskunnissa. Muurahaisten superkoloniat ovat poikkeuksellisen suuria yhteisöjä, joille ei Hakalan mukaan löydy hyvää vertailua muista lajeista. Tällainen superkolonia on niin suuri, ettei muurahainen voi kävellä sen reunasta toiseen ja siinä elää tuhansia kuningattaria. Tehokkaan yhteistyön ansiosta yhteisöt voivat kasvaa valtaviksi ja syrjäyttää muita lajeja.

Evolutiiviselta kannalta tarkasteltuna ne eivät ole kuitenkaan kestäviä.

– Muurahaiset alkavat auttaa yksilöitä, jotka eivät ole niille sukua. Se ei ole evolutiivisesti fiksua, koska silloin ne eivät enää auta omia geenejään leviämään, Hakala selittää.

Superkoloniat ovat menestyksekkäitä yhteiskuntia, mutta niissä muurahaisten itsekkäät piirteet kuten haluttomuus levitä lisääntyvät. Hakalan hypoteesina on, että haluttomuus levittäytyä ei ole ongelma, jos ruokaa on tarjolla rajattomasti, mutta koska näin ei todellisuudessa koskaan ole, alussa yhteisöä hyödyttänyt tilanne karkaa jossain vaiheessa väistämättä käsistä.

Työläiset käyttävät valtavasti resurssejaan kuningattarien kasvattamiseen, mutta kun kuningattaret eivät lennäkään pois, työläiset saattavat jopa alkaa tappaa niitä. Tehty työ menee siis hukkaan.

– Se on paradoksaalista. Massiiviset yhteisöt ovat ekologisesti hyvin menestyviä, mutta evolutiivisessa mittakaavassa eivät. Mutta eihän evoluutiolla ole määränpäätä, Hakala muistuttaa.

Sosiaalisuus karkasi käsistä

Hakalan projektissa on toistaiseksi tutkittu yhden superkolonian geenivirtaa ympäröiviin populaatioihin ja testattu muurahaisten käyttäytymistä. Nyt Hakala itse tarkastelee muurahaisten lentolihaksia. Aiemmin ei ollut tiedossa, kuinka hyvin Formica-lajien kuningattaret ja koiraat pystyvät lentämään, mutta nyt näyttää, että niillä kyllä on toimivat lentolihakset, ne vain valitsevat jäävänsä pesään. Hakala vertailee eri Formica-lajien muurahaisia, jotka ovat lähisukulaisia keskenään ja osa kuuluu superkolonioihin, osa elää yksinkertaisemmissa yhteiskunnissa. Vertailtavina olevat lajit ovat tavallisia suomalaisia muurahaisia, sellasia joihin olemme kaikki törmänneet.

Hakala kuvaa valtavia yhteisöjä ”käsistä karanneena sosiaalisuutena”. Siinä missä muurahaiset normaalisti ovat hyvin aggressiivisia, saman superkolonian muurahaiset eivät taistele toisiaan vastaan.

– Vaikuttaisi siltä, että eri ryhmien muurahaisilla superkolonioita syntyy silloin tällöin evoluution kuluessa, mutta ne eivät selviä pidemmän päälle. Tämä puhuisi sen puolesta, että kyseessä tosiaan on evolutiivinen umpikuja. Formica- suku on ainoa muurahaisryhmä, jossa superkoloniaalisuutta on useammalla lähisukuisella lajilla – mikä tekeekin siitä niin kiinnostavan tutkimuskohteen.

Suomessa tällaiset muurahaisyhteisöt ovat harvinaisia, eikä niitä esiinny kaupungeissa. Jos metsässä on törmännyt alueeseen, jossa on paljon kekoja lähekkäin, kyseessä todennäköisesti on superkolonia. Niissä keot muodostavat selkeän verkoston, ja eri kekojen välillä on reitit. Suomen suurin tunnettu superkolonna sijaitsee Tammisaaren lähettyvillä ja siihen kuuluu yli 1300 pesää.

– Muurahaiset kiinnostavat ihmisiä, sillä ne ovat niin tuttuja. Ne ovat mainio ryhmä sosiaalisen evoluution peruskysymysten tutkimiseen: itsekkyyden ja yhteistyön, konfliktien ja niiden ratkaisujen ymmärtämiseen. Siksi ne ovat myös hauska tutkimuskohde, Hakala sanoo.

Kuvat muurahaisista: Sanja Hakala

Kuva Sanja Hakalasta: Markku Hakala

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2016 ja 2017 Sanja Hakalalle apurahat suurissa muurahaisyhteiskunnissa havaittavaa itsekkyyttä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2017

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2. yhteensä 1 108 apurahaa. Palkinnon, kukin 30 000 euroa, saivat näyttelijä Anna Paavilainen, filosofi Veikko Rantala ja arkkitehti Jenni Reuter.

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa  työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.

Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.

 

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.

Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

Suomen Kulttuurirahasto on vuodesta 1941 alkaen jakanut hakemuksetta palkintoja tunnustuksena merkittävistä suorituksista suomalaiskansallisen kulttuurin eri aloilla.
, Jenni Heikkinen.

Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho

Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuosina 2005-2016 filosofian tohtori Jari Eerolalle apurahoja vepsäläisen musiikkitradition tutkimiseen.
, Jenni Heikkinen.

Liikkumaan kannustava kaupunki

Jos kaupunki on rakennettu oikealla tavalla, se kannustaa ihmisiä liikkumaan arjessaan ja tästä hyötyvät niin ihmisten oma terveys, ympäristö kuin koko kaupunki. Tästä oletuksesta lähtee Mikko Kärmeniemen tutkimus, jossa hän selvittää ympäristön vaikutusta pohjoissuomalaisten fyysiseen aktiivisuuteen.

Kärmeniemi tutkii, miten yhdyskuntasuunnittelulla voidaan vaikuttaa ihmisten päivittäisiin liikkumisvalintoihin. Pääosin huomio on siinä, kannustaako ympäristö hypäämään auton rattiin, pyörän satulaan, vai voiko arjen askareet hoitaa kävellen.

– Tutkimuksista alkaa olla jo melko vankkoja todisteita siitä, että kävelyn ja pyöräilyn ehdoilla toteutetut yhdyskuntarakenteet olisivat sekä terveyden että ympäristön ja myös ylipäätään kaupunkien elinvoimaisuuden kannalta tärkeitä.

Liikuntatutkijat ovat Kärmeniemen mukaan yhä enemmän siirtyneet painottamaan arjen liikunnan merkitystä liikuntaharrastusten sijaan.

– Olemme syntyneet liikkumaan, emme liikuteltaviksi, Kärmeniemi kiteyttää.

Fyysiseen aktiivisuuteen kannustava elinymäristö koostuu Kärmeniemen mukaan useista tekjöistä. Yksi on riittävä tiiviys: väestötiheys takaa, että syntyy lähipalveluita, joita ihmiset pystyvät hyödyntämään. Toinen tekijä on katuverkosto ja infrasturktuuri, jossa on panostettu pyöräily- ja kävelymahdollisuuksiin, jotta eri määränpäiden välillä liikkuminen on helppoa. Kolmantena Kärmeniemi nostaa esiin maankäytön monipuolisuuden.

–  Jotta päivittäiset askareet voi hoitaa kävellen, pyöräillen tai julkisten kulkuvälineiden avulla, asuntojen, työpaikkojen ja palveluiden on sijaittava iloisessa sekamelskassa keskenään, ei niin että tietty alue on varattu vain asutukselle tai esimerkiksi kaupalle.

Suomella omat erityispiirteensä

Maailmalla ympäristön ja fyysisen aktiivisuuden yhteyttä on tutkittu jo paljon, mutta Suomessa vähemmän. Suomeen kuitenkin liittyy erityispiirteitä, kuten myöhäinen kaupungistuminen, jonka vuoksi kaupungit on rakennettu pitkälti yksityisautoilun ehdoilla.

– Eheyttävästä suunnittelusta on puhuttu paljon, mutta mielestäni kaupunkeja suunnitellaan edelleen pitkälti niin että marketit rakennetaan pelloille ja uudet asuinalueet kaupungin reunoille aika väljästi, ja työpaikat pelkästään niille varatuille paikoille.

Omassa tutkimuksessaan Kärmeniemi käyttää hyväkseen pohjoissuomalaisista kerättyä syntymäkohorttidataa. Hän pyrkii löytämään siitä seikkoja, jotka aiempien tutkimusten perusteella tukevat fyysistä aktiivisuutta.

Pitkittäisaineistot tarjoaa mahdollisuuden seurata, vaikuttaako ympäristö oikeasti liikkumiseen vai onko se seurausta jostain muusta.

Kärmeniemi toivoo, että tutkimuksen tulokset vaikuttaisivat siihen, miten kaupunkeja suunnitellaan. Konkreettisesti se tarkoittaisi esimerkiksi suurempia investointeja kävelyyn, pyöräilyyn ja julkiseen liikenteeseen. Tällaiset suunnitelmat herättävät usein vahvoja tunteita.

– Vastakkainasettelua syntyy helposti, eikä se ole hyväksi. Autollakin pitää päästä liikkumaan, mutta se ei saisi olla ensisijainen vaihtoehto.

Kuva: Mikko Niiles/STT Lehtikuva

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 kauppatieteen ja liikuntatieteen maisteri Mikko Kärmeniemelle apurahan asuinympäristön maantieteellisten tekijöiden yhteyttä fyysiseen aktiivisuuteen käsittelevään väitöskirjatyöhön
, Jenni Heikkinen.