Maailman kulttuurit Tammerkosken rannalla

Filosofian maisteri Marjo-Riitta Saloniemi toi tuolinsa ja puhelimensa raakaan teollisuustilaan vuonna 1991. Paikka oli Tampereen keskustassa talousvaikeuksien seurauksena hiljalleen tyhjentyvän Tampellan tehdashalli, josta viimeisiä koneita kannettiin pois. Uusia tiloja oli etsitty aktiivisesti pari vuotta, Teknillisen museon tuhoisasta palosta saakka.

– Esineistöä piti saada turvaan, ja kun lisäksi muut museot sijaitsivat hajallaan ympäri kaupunkia, aloimme ajaa museokeskuksen perustamista tähän tilaan. Asiat etenivät, ja vuonna 1996 nykyinen sisääntulotila ja 25 metriä teollisuushallia avattiin museona, kertoo Saloniemi.

EU-puheenjohtajavuoden ohjelma ajoi museoväen vielä kuukausiksi väistötiloihin, mutta hyvityksenä kaupunki rakensi museokeskus Vapriikin tilat nopeutetusti valmiiksi vuonna 2000. Viime vuonna Suomen ensimmäinen museokeskus saavutti ennätykselliset 206 000 kävijää. Suurin yksittäinen kävijäryhmä ovat lapsiperheet ja yläkouluikäiset pojat, pieni ihme museovieraiden joukossa. Heitä houkuttelee Suomen pelimuseon perjantai-iltapäivien ilmainen sisäänpääsy.

Seitsemän museota yhdellä lipulla -konsepti toi Vapriikille toukokuussa 2018 Euroopan Vuoden museo -kilpailun kunniamaininnan. Vuonna 2017 se valittiin Vuosisadan museoksi.

Innovatiivisen ja iloisen edelläkävijän maine on saavutettu kovalla työllä ja kymmenien vuosien aikana rakennetuilla verkostoilla, haistelemalla maailman tuulia, pitämällä yhteyttä muihin museoihin ja tutustumalla aina uusiin ihmisiin. Niiden ansiosta Tampereella on nähty muiden muassa suurnäyttelyt Kielletty kaupunki – elämää Kiinan keisarien hovissa, Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet, Fabergén aika, Samurai, Samaanit, Tiibet, Sitting Bull, Jadeprinsessa – elämää Han-keisarien Kiinassa ja agitaatioposliinia esitellyt Luokaamme uusi maailma, kaikki Saloniemen käsikirjoittamina ja tuottamina.

Vapriikin museoyhteisö on kasvanut alun kymmenestä nykyiseen noin sataan ammattilaiseen. ”Meidän pitää olla tarkkana, että säilytämme tason ja pysymme mielenkiintoisena edelläkävijänä. Käy työstä keksiä asioita ennen muita”, sanoo Marjo-Riitta Saloniemi.

Suuritöisin Saloniemen näyttelyistä on ollut terrakotta-armeija.

– Sitä varten ostettiin työtä, asiantuntemusta ja palveluja 130 ihmiseltä neljästä eri maasta. Näyttely oli pakattuna kolmeen lentokoneeseen. Savihevosen tarvitsema rahtikone oli liian iso laskeutuakseen Helsinkiin, joten matkustin patsaan kanssa ensin Amsterdamiin ja sieltä Travemünden kautta laivalla Suomeen.

Sisällöllisesti hienoimpana näyttelynään Saloniemi pitää Eremitaasista Pietarista tuodun Lomonosovin posliinitehtaan kokoelmaa ja näyttelyä, joka valotti 1920-luvun alun kuohuvia vuosia.

– Neuvosto-Venäjällä elettiin silloin käsittämättömän kokeellista aikaa ja uskottiin kaiken olevan mahdollista.

Fabergé taas liittyi tutkimuksellisesti juuri siihen aikaan, johon Saloniemi perehtyi omissa yliopisto-opinnoissaan: vuosikymmeniin ennen Venäjän vallankumousta ja Suomen itsenäistymistä, aikakauteen jolloin Helsinki ja Pietari olivat samaa kulttuurialuetta.

– Muuten en ole asiantuntija missään, vaikka tässä työssä oppii ihan valtavasti. Asiantuntemus löytyy verkostojen avulla muista museoista ja yliopistoista. Ja jokaisen näyttelyn kohdalla hämmästyttää sama ilmiö: se että varsinaisten asiantuntijoiden lisäksi Suomesta löytyy valtavasti vakavia ja osaavia harrastajia, samuraita suunnitellessa esimerkiksi ikebanan, budolajien tai maalaustaiteen.

Saloniemi työskenteli 2000-luvun alussa pitkään UNESCOn alaisessa Kansainvälisessä museoneuvostossa (ICOM). Kenttätyömatkat ovat vieneet ”suomalaisen museoihmisen ja kaupungin virkamiehen” niin Venezuelan intiaanien pariin kuin Uralin taakse. Etuoikeutetuksi ja nöyräksi hän on tuntenut itsensä Kielletyssä kaupungissa ja Pietari Suuren perustamassa maailman vanhimmassa museossa Kunstkamerassa Pietarissa.

– Muinaiskulttuurien kanssa yhtä tärkeää on populaarikulttuuri, ja kaikki projektit vievät mukanaan. Laajojen suurnäyttelyjen välillä on mukava tehdä sellaisia, joissa asioita voi katsoa läheltä ja tehdä yksityiskohtia näkyviksi.

Teksti: Kati Vastamäki
Kuvat: Mikko Ovaska

Näyttelypäällikkö Marjo-Riitta Saloniemen rakas elämäntyö on museokeskus Vapriikki, sen näyttelytoiminnan ohjaaminen ja konseptin kehittäminen. Pirkanmaan rahaston palkinto myönnettiin hänelle vuonna 2018 maailmankuvan avartamisesta, historiantajun rikastamisesta.
, Anna Bui.

Julkinen kaupunkitila – tilaa ihmisille ja luovuudelle

Tuore turkulainen tohtori Riina-Mari Lundman tutki väitöskirjassaan kaupunkitaidetta ja -suunnittelua, sekä julkisen kaupunkitilan ja taiteen ja kulttuurin välistä suhdetta.

– Väitöskirjani tavoitteena oli tuoda esille kaupunkitilan monipuolisuutta ja monitahoisuutta. Erinäisistä säännöistä, laeista ja vastuista puhutaan paljon, mutta tutkimusta niistä on vähemmän. Olen halunnut väitöskirjassani tarkastella, miten taide ja kulttuuri, leikki ja anarkismi yhdistyvät erilaisiin lakeihin ja jopa millimetrin tarkkoihin EU-standardeihin.

Lundman esitteli väitöskirjassaan neljä tapaustutkimusta, joiden avulla hän tarkasteli, miten säännöt osaltaan luovat julkista tilaa sellaiseksi kuin se on. Ensimmäinen tapaustutkimus koski Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuulunutta Turku365-taidehanketta. Toinen tutkimuskohde oli Taideslummi-tapahtuma, joka oli samalla sekä mielenosoitus että anarkistinen kulttuuritapahtuma. Kolmas tapaus käsitteli Turun Kupittaanpuistossa sijaitsevaa PAPU-patsaspuistoa.

– Luin aikoinaan uutisen, jossa kerrottiin taloyhtiöiden purkavan leikkipaikkoja sen takia, etteivät ne täytä EU-standardeja. PAPU ja muut leikkipuistot ovat hyvin rajattuja leikkitiloja. Minua alkoi kiinnostaa, miten on mahdollista tehdä taiteellinen tai luova leikkipuisto standardien määritellessä millimetrin tarkasti esimerkiksi keinun etäisyyden maasta, Lundman kertoo.

– Säännöt ja lait ovat totta kai tärkeitä, mutta joskus nimenomaan lapsiin kohdistetut pilkuntarkat säännökset tuntuvat hieman kohtuuttomilta. On hirveän tärkeää, että lapset oppivat myös riskejä kokeilemalla ja testaamalla rajojaan, eivätkä elä pehmustetussa kuplassa.

Neljännessä tapaustutkimuksessa Lundman halusi osoittaa, miten osallistumisen kynnystä voidaan madaltaa taiteen avulla. Tiede, taide ja teknologia asuinalueen kehittämisessä -hankkeen aikana tuotettiin ammattitaiteilijoiden kanssa lyhyitä videoita esittämään turkulaisen asuinalueen julkisten tilojen mahdollisia tulevaisuuden käyttöjä (voit katsoa videot täältä).

Yksi keskeinen asia tutkimuksessa liittyy tilallisuuteen ja tilallisen vastuun käsitteeseen. Tilallisen vastuun käsitteen tutkija jakoi väitöskirjassaan kolmeen kategoriaan.

Rajoittava vastuu liittyy lakeihin ja sääntöihin, joita pitää noudattaa. Kenen vastuulla esimerkiksi on, jos lapselle sattuu puistossa jotain? Rajoittavat vastuut voivat osittain sulkea tilojen avoimuutta ja vapautta, mutta säännöt ja lait ovat tärkeitä nimenomaan vastuukysymyksien selvittelyssä.

Rakentava vastuu koskee välittämistä ja huolenpitoa. Sen mukaan kaupunkilaisten pitäisi jollain tavalla pyrkiä parantamaan yhteisiä kaupunkitiloja. Radikaali vastuu taas on poliittisempaa toimintaa, ja liittyy ihmisryhmiin, jotka eivät ihan mene kummankaan kategorian alle. Kun kaikki nämä vastuut yhdistetään, johtaa se julkiseen kaupunkitilaan, joka voi olla sekä avoin että poliittinen.

– Suunnittelijoille ja päättäjille olisi hyvä viestiä, että kaupunkeihin pitäisi jättää tilaa, jotta ihmisillä olisi vapaus tehdä erilaisia asioita. Itse koen, ettei kaupunkeja voi tehdä vain kauniiksi alueiksi turisteille, vaan siellä pitää olla tilaa myös ihmisille ja luovuudelle. Kaupunkisuunnittelun ja taiteen ei pitäisi missään nimessä olla vain julkisen tilan kaunistamista. Ja vaikka kaupunkitaiteeseen totta kai liittyy myös rajoituksia, ei puistoon tuleva hieno taideteos saa estää tilassa leikkimistä ja olemista. Älä astu nurmikolle -kyltit pitäisi ehdottomasti kieltää!

Kuvat: Robert Seger
Teksti: Anna Bui

FT Riina-Mari Lundman sai Varsinais-Suomen rahastolta 21 000 euron apurahan julkista kaupunkitilaa käsittelevään väitöskirjatyöhön vuonna 2012. Väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa 3.4.2018.
, Anna Bui.

Vaatteet pois ja lauteille

Ovi avataan usein pyyhe päällä, kun Heli ja Ville Blåfield tulevat tekemään kuvareportaasia. ”Olemme sattuneet saapumaan aina juuri, kun sauna on alkamassa. Kätellään ja hypätään lauteille”, valokuvaaja Heli Blåfield sanoo.

Viimeisten kymmenen kuukauden aikana hän ja toimittaja Ville Blåfield ovat kiertäneet maakuntia selvittämässä, millainen on arkisauna nyky-Suomessa. Sisaruksilta ilmestyy aiheesta kirja Teoksen kustantamana vuonna 2019. Yksittäisiä juttuja voi jo lukea verkkopalvelu Rapportissa.

Sauna-Suomi -reportaasisarjassa vieraillaan kaikissa Suomen maakunnissa 2017-2018 aikana. Kuva Kymenlaaksosta: ystävykset Kouvolassa Haukkajärven rannalla mökkisaunassa marraskuussa 2017.

Metodi ”vaatteet pois ja saunaan” vaatii tekijöiltä herkkyyttä ja tilannetajua. Vaikka paikalle olisi ajettu kiireellä, lauteilla ei voi hötkyillä ja suorittaa, sanoo Heli.

”Olen huomannut, että tilanteen jännitystä laukaisee se, että osaa olla mahdollisimman läsnä, kuunnella kuvattavia ja kunkin saunan tunnelmaa.”

Blåfieldejä kiinnostaa nimenomaan arkisauna, eivät erikoiset saunat tai ”rustiikkinen wanhan ajan sauna”, kuten Ville muotoilee.

Projekti on vienyt sisarukset muun muassa perheen taloyhtiön saunavuoroon Riihimäelle, divarifutisjengin kuplahallisaunaan Seinäjoelle, opiskelijakylän unisex-viikkosaunaan Jyväskylään ja lastentarhanopettajien mökkisaunaan Kouvolaan.

He ovat huomanneet, että vaikka miljöö olisi tuiki tavallinen taloyhtiön sauna ritilämuovimattoineen ja kaakeliseinineen, saunahetki kohoaa arjen yläpuolelle. Esimerkiksi riihimäkeläisperheelle viikoittaisesta saunavuorosta oli muodostunut tärkeä rituaali.

Kuva Kanta-Hämeestä: Riihimäellä perheen perjantaisaunassa taloyhtiön saunavuorolla, syyskuussa 2017.

”Perheen kolme lasta olivat aika vilkkaita, joten isä oli tehnyt tunnin mittaisen rauhoittavan musiikin soittolistan lempikappaleistaan. Hän oli ostanut Clas Ohlsonilta vedenkestävän kaiuttimen, jonka viritti suihkuhuoneeseen joka kerta”, Ville kertoo.

Perhesauna muistutti Blåfieldejä heidän omasta lapsuudestaan Helsingin Töölössä. Taloyhtiön saunaan hipsittiin sisäpihan kautta kylpytakit päällä, pakkasellakin.

”Monet vahvat lapsuusmuistoni liittyvät saunaan”, kertoo Heli. Häntä kiehtoo saunojen kuvaamisessa juuri aiheen tuttuus. ”On tärkeää kuvata myös arkisia asioita, eikä aina etsiä sitä kummallisinta.”

Vaikka vasta on toisten mielestä vihta, suomalaisessa saunakulttuurissa on Blåfieldien havaintojen mukaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”Saatan tuntea toiseutta inarilaisessa baarissa helsinkiläisenä, mutta saunassa ollaan jotenkin samassa koodistossa. Ei ole titteleitä eikä statuksia”, sanoo Ville.

Heli on samaa mieltä. ”Kun olen selannut kuvia läpi, minulle on tullut tunne, että suomalaiset eivät olekaan niin kaukana toisistaan.”

Teksti: Tiiamari Pennanen
Kuvat: Heli Blåfield

Yhteiskuntatieteiden maisteri Heli Blåfield sai 9 500 euron apurahan 27.2.2018 kuvajournalistisen Sauna-Suomi-projektin kuluihin.
, Anna Bui.

Hyvä, paha Disney-isä

Olen Aino Isojärvi, 27-vuotias rovaniemeläislähtöinen nykytaiteiden maisteri, kulttuuritoimittaja, kriitikko ja tutkija. Työstän Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä tarkastelevaa väitöskirjaa Oulun yliopistossa.

Olen ollut Disney-tuotantojen ja käsintehdyn, perinteisen piirrosanimaation ystävä jo pienestä pitäen. Disney-elokuvat edesauttoivat sitä, että minusta tuli jo nuorella iällä animaatioharrastaja sekä -keräilijä. Opin myös lukemaan Aku Ankka -sarjakuvalehden avulla.

Vuonna 2014 opiskelin Kentin yliopistossa Englannissa Master of Arts -tutkintoa ja tein lopputyöni nuorille tytöille suunnatuista hevosanimaatioista. Hämmästelin gradussani sitä, kuinka ratsastaminen ja hevosten kanssa työskentely oli vielä 1900-luvun taitteessa ensisijaisesti miesten karski harrastus. Alle sata vuotta myöhemmin valitsemissani piirretyissä ”hevostelu” esitettiin pehmeiden arvojen kautta feminiinisenä, hyväntahtoisena pikku puuhasteluna. Kuinka ollakaan, tänä päivänä ratsastus mielletään yhä useammin ensisijaisesti naisten ajanvietteeksi.

Tutkimani piirretyt olivat varsin pieniä tuotantoja, ja työni saikin minut pohtimaan, mitä ideologisia viestejä piileskelisi suuremman mittakaavan animaatiotuotannoissa, joilla todistettavasti olisi miljoonia katsojia. On kiusallisen helppoa ajatella, ettei lastenelokuvilla ole vaikutusvaltaa, eikä niihin siksi tarvitse kiinnittää erityistä huomiota. Mutta entäs sitten, kun elokuvien levikkialue kattaa globaalisti koko maailman?

Hallitseva ja vaikutusvaltainen Disney-isä

Lastenviihde on kasvavan tärkeässä asemassa, kun lähdetään pohtimaan, mistä aikuisiän käsitykset elämästä kumpuavat. Lastenviihde voi luoda, ylläpitää ja vahvistaa mitä moninaisempia olettamuksia, koskien esimerkiksi sukupuolirooleja.  Keväällä 2016 aloin kypsytellä ajatusta tohtorintutkinnosta ja suuntasin katseeni rohkeasti suoraan Disney-elokuviin. Luin animaatioiden alkuperäistekstejä, katsoin elokuvia, etsiskelin yhteistä nimittäjää. Yllättäen silmiinpistävä elementti löytyi nopeasti: isähahmot.

Aino ja Kulkuri. Kulkuri on Disney-isähahmo elokuvasta Kaunotar ja Kulkuri.

Disney-isä on usein näkyvä ja merkittävä, hallitseva ja vaikutusvaltainen. Tuntui hurjalta, ettei isän hahmosta oltu päästetty irti edes 2000-lukua lähestyttäessä: sen sijaan isästä oli tullut ikään kuin itsestään selvä osa narratiivia. Pocahontasin isä Powhatan valitsee tälle puolison (1995). Soturineito Mulan pelastaa Kiinan, mutta ei osaa iloita saavutuksestaan, ennen kuin on saanut isänsä hyväksynnän (1998). Vuonna 2010 julkaistussa Liisa ihmemaassa -elokuvassa Liisa onnistuu vapauttamaan itsensä epämieluisan pakkoavioliiton ikeestä ainoastaan loikkaamalla isänsä saappaisiin ja jatkamalla tämän liiketoimintaa: ojasta allikkoon.

Tiettyyn pisteeseen asti isän merkitystä voi yrittää perustella historiakontekstilla, mutta se tuntuu häiritsevän ontuvalta fantasiamaailman pyörteissä, sillä Disney-elokuviin on kirjoitettu isähahmo usein silloinkin, kun se esiteoksesta sattuu puuttumaan. Näin on esimerkiksi Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjan kohdalla. Ryhdyin puntaroimaan, mistä ilmiö johtui. Tutkimuskirjallisuudessa tyydyttiin usein toteamaan, että Disney-elokuvien perhemalli on joko ’stereotyyppinen’, ’konservatiivinen’, ’viktoriaaninen’ tai ’patriarkaalinen’. Pidin luonnehdintaa yksinkertaistettuna ja riittämättömänä, sillä se ei antanut vastausta kysymyksiini.

Tutkimusta löytyi huomattavan paljon Disney-naisista, Disney-markkinoinnista sekä esimerkiksi Disney-luonnosta. Sen sijaan Disney-miehet loistivat poissaolollaan, vaikka useimmiten elokuvat kertoivat juuri heistä. Halusin löytää selityksen Disney-isälle: tahdoin tietää, miten ja miksi niin useassa elokuvassa ympäröivää yhteiskuntaa käsitellään isän hahmon kautta. Miksi isä on edelleen perheen määrittävä ja yhdessä pitävä voimavara? Mikä on isähahmon merkitys näille elokuville, puhumattakaan sitten brändistä itsessään?

Omaa tutkimusaihettaan saa vapaasti vähän fanittaakin. Aino Isojärvi Pariisin Disneylandissa kesällä 2016.

Pois valmiiksi lokeroiduista karsinoista

Tällä hetkellä olen edennyt tutkimuksessani noin puoleen väliin, keskittyen yrityksen vuosikymmeniin ennen Walt Disneyn poismenoa vuonna 1966. Pyrin hahmottamaan sitä, miten studion elokuvien mieskuva on lähtökohtaisesti muodostunut, ja missä määrin voidaan katsoa tämän näkemyksen säilyneen tai muuttuneen nykytuotannoissa.

Se, että elokuva on visuaalisesti miellyttävä, tai että sen tarina on vetävä, ei tarkoita, etteikö sen sanoma voisi silti olla falski ja kehityskelpoinen. Universaaliuteen ja iättömyyteen tahtoisi yhdistää jotain muutakin, kuin valmiiksi lokeroidut karsinat miehille ja naisille. Tutkijana koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun pystyn sijoittamaan kysymyksen laajempaan perspektiiviin ja selittämään vaikuttimia tuotantoprosessin takaa. Ajattelen, että tämä on myös työni perimmäinen tarkoitus. Toivon, että englanninkielinen väitöskirjani lisää tietoisuutta näitä elokuvia kohtaan, ja sitä kautta edistää niiden monimuotoisuutta. Mitä useampi ihminen tulee kriittiseksi katsomaansa kohtaan ja lausuu ääneen haluavansa parempaa katsottavaa, sitä voimakkaampi ääni on.

En itse nauttinut lapsena Disneyn ”prinsessaelokuvien” katselusta, mutta en osannut silloin pukea sanoiksi, miksi. Vasta varttuneempana oivalsin, etten löytänyt elokuvista juurikaan samaistumisen kohteita. Suurin osa klassikkokaanonin prinsessoista siivoaa, laittaa kotia, ryhtyy nukkumaan tai muuten vain yrittää kuluttaa aikaansa odotellessa, että prinssi ilmestyisi jostain. Sittemmin jopa Disneyn kaltainen suuryhtiö on lähtenyt painokkaasti kehittämään naiskuvaansa ja etsimään uusia teemoja, koska tänä päivänä näistä samoista prinsessoista on saatu aikaan paljon julkista porua. En todennäköisesti ole yksin, kun väitän, että miehillekin samankaltainen, pieni kasvojenkohotus tekisi terää. Onhan tämän päivän miehisyyskin vastaavasti paljon muutakin, kuin henkistä lujuutta ja fyysistä voimaa.

Teksti: Aino Isojärvi
Kuvat: Malin Axtell

Aino Isojärvi sai 12 000 euron apurahan keskusrahastosta Disney-elokuvien perhemallia ja isyyskäsityksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön. Apuraha myönnettiin 27.2.2018.
, Anna Bui.

Tytötkin kuvaavat!

Elokuva-ala on perinteisesti leimautunut vahvasti miesten maailmaksi, jossa vielä 2010-luvullakaan naisten rooli ei ole itsestään selvä.

– Useita elokuva-alalla tapahtuneita ahdistelutapauksia nousi päivänvaloon syksyllä 2017 kautta maailman. On ollut järkyttävää lukea, kuinka moni naispuolinen alan ammattilainen on joutunut miespuolisen kollegansa tai esimiehensä seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, kauhistelee Girls Film! -lyhytelokuvatyöpajan tuottaja Riitta Ryhtä.

– Ahdistelusyytteet tekevät alasta jopa naisia vahvasti sortavan ja alistavan. Näin ei missään nimessä saisi olla!

Euphoria Borealis ry järjesti kesäkuussa 2017 viisipäiväisen, 14–18-vuotiaille tytöille suunnatun lyhytelokuvatyöpajan, johon osallistui 22 tyttöä. Pajan tarkoituksena oli auttaa tyttöjä löytämään omia vahvuuksiaan ja ymmärtämään, että nainen ei ole altavastaaja miesvaltaisella elokuva-alalla. Girls Film! -työpajan periaatteena oli, että kaikki syrjintä, arvostelu ja rasismi jätettiin pajan ulkopuolelle.

4.–8.6.2018 Nuorten toimintakeskus Hapen tiloissa Sörnäisissä järjestetään uusi työpaja, jossa tytöt pääsevät opettelemaan elokuvantekoa. Työpajassa harjoitellaan elokuvakäsikirjoittamisen perusteita ja saadaan ammattilaisten opastusta kameroiden, äänityskaluston ja editointiohjelmien käyttöön. Luentojen ja käytännönläheisen opetuksen avulla tytöt tekevät lyhytelokuvan ideointivaiheesta valmiiksi elokuvaksi. Työpajassa syntyneet elokuvat esitetään 8.6. elokuvateatteri Orionissa, tai jossain muussa Helsingin elokuvateatterissa.

Tytöt kuvaamassa kohtausta lyhytelokuvaan vuoden 2017 työpajassa.

Tavoitteena korjata vääristyneitä näkemyksiä

Girls Film! -työpajan tavoitteena on luoda nuorille turvallinen ympäristö, jossa jokainen voi olla oma itsensä ja jossa jokaisen ideoita ja ajatuksia arvostetaan. Työpajaan haetaan avoimella haulla 25 elokuvanteosta kiinnostunutta pääkaupunkiseutulaista nuorta, jotka ovat fyysisestä sukupuolesta riippumatta tyttöjä.

Vuoden 2017 ilmoittautumisen yhteydessä tytöt kirjoittivat lyhyet perustelut sille, miksi haluaisivat osallistua työpajaan. Eräs 17-vuotias hakija mainitsi perusteluissaan muun muassa, että hän ei ole uskaltanut hakeutua koulunsa AV-tiimiin, koska siellä on ainoastaan poikia.

Työpajan edetessä kävi myös ilmi, että monessa yhteydessä tytöistä välittyy vääristynyt naiskuva. He eivät välttämättä itse tiedostaneet sitä, vaan ovat omaksuneet sen olennaisena osana ilmaisuaan.

– On jo todistettu, että virheettömien kauneusihanteiden ihannointi ja tavoittelu vääristävät minäkuvaa ja edesauttavat monenlaisten ongelmien, kuten syömishäiriöiden syntymistä. Yksi Girls Film! -työpajan tavoitteista onkin korjata näitä näkemyksiä, Ryhtä toteaa.

– On myös tärkeää tehdä työtä sen eteen, että alalle pääsisi tekijöiksi enemmän naisia. Mitä enemmän käsikirjoittajina, ohjaajina tai muissa rooleissa kameran takana on naisia, sitä enemmän myös valkokankaalla näkyy naisrooleja.

Ryhmäytyminen ja pelkojen kartoittaminen tärkeää

Vuoden 2017 pajan alussa kartoitettiin harjoituksen avulla osallistujien ajatuksia, toiveita ja pelkoja tulevasta viikosta. Useampi tytöistä mainitsi, että pelottavinta olivat tutustuminen ja kavereiden saaminen; entä jos kavereita ei saisikaan. Ryhmäläiset keskustelivat peloistaan, ja yhdessä sovittiin, että toisten huomioonottamiseen täytyy panostaa. Työpajan aikana tytöt olivatkin hyvin solidaarisia toisiaan kohtaan. Myös tulevassa työpajassa huomiota kiinnitetään erityisesti siihen, ettei kenellekään tule ulkopuolisuuden tunnetta, vaan kaikki otetaan mukaan tekemiseen.

Kohtaus 14, dramaattista kuvamateriaalia tulossa!

Mikä työpajassa sitten oli parasta? Palautteen perusteella tyttöjen suurin pelko ainakin lienee osoittautunut turhaksi, sillä parasta olivat ”ystävät ja elokuvanteko”, ”ystävät ja kuvaaminen” sekä ”ystävät ja näytteleminen”. Oli myös hienoa ”saada tehdä itselle mielenkiintoista ja rakasta asiaa mahtavien uusien ihmisten kanssa”.

Annetaan siis tytöille ystäviä ympärille ja kamera käteen, niin kyllä tytötkin kuvaavat!

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Riitta Ryhtä

Euphoria Borealis ry sai 14 000 euron apurahan 27.2.2018 Girls Film! -elokuvatyöpajan järjestämiseen.
, Anna Bui.

Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2018

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2.2018 yhteensä 1090 apurahaa. 30 000 euron palkinnon merkittävistä kulttuuriteoista saivat professori, emerita Kaisa Nyberg, tekstiilitaiteilija, muotoilija Markku Piri ja elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen.

Professori, emerita Kaisa Nyberg

Kaisa Nybergin ala on kryptologia eli tiede, joka tutkii matemaattisin menetelmin tiedon turvallista varastointia ja siirtämistä. Tavallisille kansalaisille kryptologia voi olla vierasta, vaikka käytämme sen sovelluksia sujuvasti esimerkiksi verkkokaupassa asioidessamme tai älypuhelimella kommunikoidessamme.

Kaisa Nyberg toimi Aalto-yliopiston kryptologian professorina vuosina 2005-2016, eläkkeelle jäämiseensä asti. Tieteellisten saavutustensa ohella hän sai aikaan kryptologian opetuksen kehittymisen ja vakiintumisen Suomessa. Hän on myös pyrkinyt vaikuttamaan sen puolesta, että nykyistä useampi nuori nainen löytäisi oman alansa matemaattisten ja teknisten tieteiden parista.

Kaisa Nyberg palkittiin tiedon tehokkaasta salaamisesta, turvallisista viestien valtateistä.

Muotoilija, tekstiilitaiteilija Markku Piri

Markku Piri on taiteellinen monilahjakkuus, jonka identiteettiä tai erikoisosaamista on mahdoton kuvata yhdellä sanalla, ellei se ole renessanssi-ihminen. Piri on muotoilija, kuvataiteilija, tekstiilitaiteilija, kirjoittaja, tuottaja, luennoitsija, leipuri ja ooppera- ja laulumusiikin ekspertti – joitain mainitaksemme. Opinnot Suomen lisäksi Yhdysvalloissa ja Italiassa kasvattivat hänet kosmopoliitiksi, ja laaja-alainen kiinnostus ilmiöihin ja materiaaleihin ovat sen jälkeen taanneet äärimmäisen monipuolisen suhteen taiteeseen.

Markku Pirin intohimo ja pitkäjänteisyys näkyvät kaikessa, oli sitten kyse taidelasista, kaakeleiden suunnittelusta, kansainvälisten urheilukisojen kokonaisilmeestä toimitsijoiden asuineen ja mitaleineen, messuosaston tai konsertin visualisoinnista, kaupunki-ilmeen kokonaissuunnittelusta, moderneista kristallikruunuista tai täydellisestä täytekakusta. Pirin luennot ovat innostavia performansseja ja hänen kynänsä vuolas, usein myös pistävän terävä, mistä aihepiiristä hän sitten kirjoittaakin.

Muotoilija, tekstiilitaiteilija Markku Piri vastaanotti palkinnon muotoilun maailmankansalaiselle, visuaalisten ihmeiden toteuttajalle.

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen

Selma Vilhunen on monipuolinen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Uransa alkuvaiheessa Vilhunen teki käsikirjoituksia, jotka liikkuivat nuorten maailmassa ja käsittelivät mm. syrjäytymistä ja mielenterveyttä. Näitä teemoja hän on myöhemmin syventänyt ohjauksissaan.

Vuonna 2012 Vilhunen ohjasi lyhytelokuvan “Pitääkö mun kaikki hoitaa?”, kertomuksen lapsiperheen kiireisestä aamusta. Elokuva valittiin ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana Oscar-palkintoehdokkaaksi vuonna 2014.

Vilhusella on elokuvissaan taito tunkeutua nuorten ja lasten ajatusmaailmaan ja jättää se silti koskemattomaksi. Henkilöohjaajana hän on taitava.

Selma Vilhunen haluaa käsikirjoituksissaan ja ohjauksissaan ravistella lokeroivia käsityksiä esimerkiksi köyhyydestä, yksinhuoltajuudesta ja sukupuolesta. Hän vastustaa ajattelua, jossa ihmisestä nähdään vain yksi puoli, vaikka jokaisella meistä on tarve olla kokonainen henkilö. Hän on elokuvissaan kuin unilukkari, joka herättelee meitä viihteen turruttamia katsojia näkemään monipuolisen, todellisen maailman ympärillämme.

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen sai palkinnon koskettavista tarinoista, elävistä nuorten kuvista.

, Anna Bui.

Avoimuutta ja yhteisöllisyyttä taidemaailmaan

Kulttuurirahaston vuoden 2018 suurimman apurahan, 240 000 euroa, sai Globe Art Point ry.

Yhdistys on perustettu syksyllä 2016 edistämään taide- ja kulttuurialan kehittymistä avoimemmaksi. Se tukee kansainvälisten taiteilijoiden yhteistyötä paikallisten taiteilijoiden ja taidelaitosten kanssa. Globe Art Point (G.A.P.) -toimitilassa Helsingissä järjestetään neuvontaa ja työpajoja, luentoja, keskusteluja ja sidosryhmätapaamisia. Tila toimii myös taiteilijoiden ja työryhmien vapaana työ- ja kokoustilana.

GAP LAB & GAB INFO. Uuden suomalaisen taiteen ja kulttuurin laboratorio ja tietopankki on hanke, jonka tarkoituksena on edistää suomalaisen taide- ja kulttuurialan monimuotoistumista vahvasti kansainvälistyvässä Suomessa. Hanke koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäinen, GAP LAB, tuottaa sekä esittävän että visuaalisen taiteen projekteja. Tuotokset ovat yleisön nähtävissä osana kumppanitaidelaitosten omaa ohjelmistoa.

Hankkeen toisen osan, GAP INFO:n tarkoituksena taas on parantaa taidealan avoimuutta ja saavutettavuutta ulkomaalaissyntyisten taiteilijoiden näkökulmasta.

– Tavoitteena on lisätä eritaustaisten taiteilijoiden, yleisöjen ja taidelaitosten välistä ymmärrystä ja yhteistyötä, kertoo yhdistyksen toiminnanjohtaja Tomi Purovaara.

GAP INFO:ssa kootaan ja levitetään englanninkielistä tietoa suomalaisen taide- ja kulttuurialan toimijoista, prosesseista, lainsäädännöstä ja rahoituksesta.

–Kokoamme nettipohjaisen Artist´s Welcome Package:n, jonka avulla ulkomaalaissyntyisellä taiteilijalla on mahdollisuus onnistuneesti suunnistaa omalla ammatillisella polullaan, Purovaara kertoo.

GAP LAB:issa syntyvä Artist´s Welcome Program taas sisältää työpajoja, opastusta sekä taidelaitosvierailuja, joilla syvennetään tietopaketin jakamaa tietoa.

– GAP LAB on yhteistyöhanke, jossa kuraattoriryhmä valitsee avoimesta hausta saaduista ehdotuksista toteutettavat hankkeet. Kuraattoriryhmä ja taiteelliset produktiot koostuvat sekä ulkomaalaissyntyisistä että suomalaisista tekijöistä, ja kuraattoriryhmässä on edustajia myös eri kulttuurivähemmistöjen omista yhteisöistä, Purovaara kertoo.

Hanketta on ollut suunnittelemassa Globe Art Pointin kaksi työntekijää, seitsenhenkinen, ulkomaalaissyntyisistä taiteilijoista koostuva hallitus sekä muutamia ulkopuolisia asiantuntijoita. Hankkeen projektit toteutetaan yhteistyössä valittujen taidelaitosten kanssa siten, että niiden henkilökunta työskentelee yhdessä GAP LAB -työryhmien kanssa. Taidelaitoksina toimivat esimerkiksi teatterit, galleriat, museot ja festivaalit.

Yhdistyksen päämaja sijaitsee Helsingin Kampissa Malminkadulla ja tuleva GAP LAB -työpajatila vuokrataan Helsingin alueelta. Vaikka hanke sijoittuu Suomen rajojen sisäpuolelle, Globe Art Point ry rakentaa vuoden 2018 aikana pohjoismaista yhteistyökumppaniverkostoa, jonka kanssa on tarkoitus viedä eteenpäin hankkeessa saatuja tuloksia ja hyviä käytäntöjä.

– Seuraavassa vaiheessa suunnittelemme eurooppalaisen verkoston perustamista, kertoo Purovaara yhdistyksen kunnianhimoisesta hankkeesta.

Teksti: Anna Bui
Kuvat: Kemê Pellicer / Globe Art Point

Globe Art Point ry sai 240 000 euron apurahan GAP LAB & GAP INFO. Uuden suomalaisen taiteen ja kulttuurin elävä laboratorio ja tietopankki -hankkeelleen. Apuraha myönnettiin helmikuussa 2018.
, Anna Bui.

G. J. Ramstedtin maailma, ensi-ilta DocPoint-festivaaleilla

DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali järjestetään jälleen 29.1.–4.2.2018. Festivaalilla saa ensi-iltansa 30.1. myös Suomen Kulttuurirahaston rahoittama dokumenttielokuva G. J. Ramstedtin maailma. Sen ovat ohjanneet Niklas Kullström ja Martti Kaartinen sekä tuottanut Hillstream Pictures.

Elokuva kertoo Gustaf John Ramstedtin (1873–1950) tarinan ja perustuu hänen muistelmiinsa matkoiltaan Mongoliaan ja Japaniin 1900-luvun alun taitteessa.

G. J. Ramstedtin maailma on matka syvälle henkien Mongoliaan ja tulevaisuuden Japaniin unohdetun suomalaisen suurmiehen, diplomaatin ja kielitieteilijän, G. J. Ramstedtin johdattamana. Dokumentti kertoo hänen tarinansa rinnakkain nykyaikaa kuvaavan audiovisuaalisen kokonaisuuden kanssa. Kuvat nostavat yhdessä kerronnan kanssa esiin vastinpareja nykykulttuurista ja rakentavat tällä tavalla katsojalle kokemuksen ajallisesta jatkumosta ja muutoksesta: kuinka ihmisten olemus ja heidän tapansa seuraavat sukupolvien jälkeen samaa traditiota, ja kuinka sen päälle on rakentunut uusia kulttuuri-ilmiöitä, Kullström luonnehtii.

– Osana ajan käsitettä ovat myös muistot, jotka jäävät elämään ja maine, jonka jätämme taaksemme. Aika ei ole vain se hetki, jonka me vietämme tässä maailmassa. Uskomusten kuoltua pragmaattisuuden tieltä, ajatus kehityksestä ja erityisesti taloudellisesta kasvusta tuli niiden tilalle. Henkien kätkemä luonto muuttui resursseiksi, aika progressioksi. G. J. Ramstedtin kertomus rinnakkain nykypäivän visuaalisen narratiivin kanssa paljastaa meille tämän näköalattomuuden, joka osoittaa myös käyvän meille kohtalokkaaksi, kuvailee Kaartinen.

Teksti: Jenni Hietala

Fil. ja tait. kand. Niklas Kullström sai 8 000 euron apurahan 27.2.2016 kielitieteilijä ja diplomaatti G. J. Ramstedtin vuosia Mongoliassa ja Japanissa käsittelevän dokumentin tekemiseen.
, Jenni Hietala.

Hae apurahaa maakuntarahastosta

Uuden vuoden alussa ilmassa on aina muutoksen henki. Arkielämään tuovat ryhtiä monet lupaukset: syön vähemmän, juon vähemmän, liikun enemmän, aloitan uuden harrastuksen. Vuoden alku on merkkipaalu myös kulttuurielämälle, jonka katse tähyää tammikuun tarmolla uuden vuoden uusiin haasteisiin. Kuin tilauksesta starttaa myös Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen hakukierros 10.1.2018 kaikissa 17 maakuntarahastossa.

Kuluneen syksyn aikana olen osallistunut eri puolilla Suomea Kulttuurirahaston Kannatusyhdistyksen tapaamisiin, joissa olen saanut kuulla maakuntien ajankohtaisia asioita ja kuulumisia. Tilaisuuksissa on myös esitelty maakuntarahastojen rahoittamia oivaltavia ja innovatiivisia hankkeita, jotka ovat luoneet uutta vireyttä ja tarmoa paitsi tekijöilleen myös ympäristölleen. Todellisia helmiä, jotka innoittavat esimerkillään myös muita tekijöitä. Vilkkaissa keskusteluissa on pohdittu kulttuurin tämänhetkistä tilaa ja tulevaisuutta, nostettu näkyville yleisiä tai paikallisia ongelmakohtia ja mietitty ratkaisuja niihin.

Meneillään olevat uudistukset ovat heijastuneet moniin keskusteluihin. Miten tulevaisuuden maakunnan ja kunnan roolit muuttuvat maakuntauudistuksen myötä, entä mitä muutoksia kulttuurin valtionosuusjärjestelmän uudistus tuo tullessaan? Miten elämä maakunnassa muuten sujuu – voimmeko jotenkin auttaa syrjäytymässä olevia, miten lapset ja nuoret saadaan ohjattua oikeille raiteille? Äänenpainot ovat olleet jossain huolestuneita, toisaalla aprikoivia. Sävyjä on ollut yhtä monia kuin on ollut tilaisuuksiakin.

Jatkuvasta muutoksesta ja myllerryksestä huolimatta maakunnissa ei ole missään tapauksessa vaivuttu synkkyyteen. Tämän todistaa tapaamisten hyvä henki ja aktiivinen keskustelu, jossa on katsottu viisaasti ongelmien taakse sekä yli ja sitten etsitty luovasti ja monipuolisesti ratkaisuja niiden selättämiseen. Luovista ja villeistä visioistakaan ei ole ollut pulaa. Paikallisissa hankkeissa ja niiden tekijöissä piilee uskomaton voima, joka pitää kulttuurin liekkiä ja tulevaisuudenuskoa elossa kaikissa Suomen kolkissa.

Suomen Kulttuurirahaston perustamiseen 1930-luvulla osallistuivat kulttuurin voimaan uskovat kansalaiset kaikkialta maastamme. He halusivat muutosta, ja he myös tekivät sen. Kulttuurirahastosta kasvoi menestystarina, ja nyt se puolestaan antaa takaisin – luo mahdollisuuksia tämän päivän ja tulevaisuuden tekijöille, jotka tuntevat omakseen säätiön tehtävän ”vaalia ja kehittää suomalaiskansallista henkistä ja taloudellista viljelyä”. Maakuntarahastot tukevat juuri oman alueensa kulttuurityötä ja siihen kohdistuvaa taiteellista tai tieteellistä työtä. Ne kattavat koko Suomen – kukaan ei siis jää katveeseen, vaan kaikilla on mahdollisuus, vieläpä lähellä.

Sinä siellä, tartu toimeen nyt. Sinulla on jo hyvä idea, tee siitä vielä huolellisesti hakemus ja jätä se helmikuun 9. päivään mennessä sähköisen hakujärjestelmän kautta käsiteltäväksi. Hakemuksesi saa reilun kohtelun. Jokainen jätetty hakemus tulee luetuksi ja sen tarpeellisuus tarkoin punnituksi monesta näkökulmasta. Arvioinnissa hoitokuntien jäsenten laajaa paikallistuntemusta täydentää runsas joukko eri alojen asiantuntijoita. Meillä kaikilla on yhteinen tavoite, maakuntiemme menestys.

Muutos alkaa nyt. Odotamme hakemustasi.

Teksti: Siru Ahopelto
Kuva: Anna-Liisa Suntio

Siru Ahopelto on Kymenlaakson rahaston hoitokunnan puheenjohtaja ja Suomen Kulttuurirahaston Kannatusyhdistys ry:n johtokunnan varapuheenjohtaja.
, Jenni Hietala.

Taidetta megalopoliksessa

Taiteilija-tutkija, koreografi Simo Kellokumpu vietti syksyllä 2017 kolme kuukautta Tokion Art and Space (aiemmin Tokyo Wondersite) -residenssissä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa, ranskalaistaiteilija Vincent Roumagnacin kanssa.

– Hain Tokion residenssiin, koska halusin tehdä uuden taiteellisen projektin ja työstää tohtorintutkintoon johtavaa taiteellista tutkimustani hypermobiilin Tokion viitekehyksessä. Viime vuosina olen työskennellyt paikka- ja kontekstisidonnaisesti, mutta ennen residenssiä teoksistani puuttui megalopoliksen mittakaavassa tapahtunut työ, Kellokumpu kertoo.

– Halusin myös siirtää taiteellis-tutkimuksellisen prosessini toisenlaiseen tutkimusympäristöön, tutustua japanilaiseen nykytaiteeseen sekä opiskella japanilaisen science fictionin historiaa.

– Mahdollisuus syventyä taiteelliseen prosessiin kolme kuukautta oli oppimisprosessina riittävän pitkä aika, jotta vuorovaikutuksellinen suhde vieraaseen kulttuuriin ehtii kehittyä. Taiteellisessa työssä, prosessissa ja ajattelussa tapahtuva liike ja kulttuurinen vaihto on toiminut residenssin keston takia syvällä tasolla. Tietysti tämäntyyppiset kulttuurisia eroja, toiseuksia ja ymmärryksiä täydentävät prosessit ovat hyvin hitaita, ja haluaisinkin palata Tokioon takaisin.

Kellokummun mukaan residenssijakso moninaisti hänen työtään monella tapaa ja avasi pitkäkestoisia jatkosuunnitelmia taiteellisen työskentelyn suhteen.

Kuva Shapeshifter (The Tokyo Series) -valokuvasarjasta.

– Taiteellinen yhteistyö japanilaisen mangataiteilija Nao Yazawan ja Vincent Roumagnacin kanssa on ollut residenssissä antoisaa. Tein residenssijakson aikana Roumagnacin kanssa myös Shapeshifter-valokuvasarjat Kiotossa, Yōrōssa ja Tokiossa.

Kellokummun seuraava taiteellinen työprosessi tapahtuu Macaossa tammikuussa 2018.

– Etsin mahdollisuuksia asettaa Japanissa valmistellut työt esille myös Suomessa. Tutkimusprojektiani varten palaan Helsinkiin ja pyrin saamaan sen valmiiksi vuoden 2019 aikana. Aion myös selvittää, milloin minun on mahdollista palata Tokioon.

Teksti: Annakaisa Tavast
Kuvat: Vincent Roumagnac
Kansikuva pompom-installaatiosta

Master of Arts Simo Kellokumpu ja Vincent Roumagnac saivat tammikuussa 2017 Kulttuurirahaston apurahan Tokyo Arts and Space -residenssissä työskentelyä varten.
, Jenni Hietala.