Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskustelyissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Elina Aaltola, Saara Kupsala ja Birgitta Wahlberg saivat vuonna 2016 Suomen Kulttuurirahastolta apurahan tutkimukseensa "Ristiriitaiset eläinkuvat: Suomalainen eläinkeskustelu 2010-luvulla".
, Jenni Heikkinen.

Likapyykki, joka ei pesemällä puhdistu

Ihmissalakuljetus, huumekauppa, paritus, talousrikollisuus ja laiton asekauppa ovat paitsi rikollisuutta, myös tuottavaa bisnestä. Oikeustieteen tohtori Tatu Hyttinen tutkii rikollisen rahan talousrikosvastuuta.

Rikoksella ansaittu raha on lähes kaikkialla laitonta, niin sanottua likaista rahaa. Sen alkuperän piilottamiseksi nähdään vaivaa. Rahaa pestään kierrättämällä sitä maasta toiseen, pienissä erissä tileiltä toisille (smurffaus), kiinteistö- ja osakekaupoilla, kyber- ja internethuutokaupalla tai ostamalla virtuaalivaluuttaa. Pitämällä raha liikkeessä.

Vuosittain maailmassa pestään rahaa yli kymmenen kertaa Suomen bruttokansantuotteen määrä, noin 2,7 prosenttia maailman BKT:sta.

Hyttinen tutkii rahanpesun rikosoikeudellista sääntelyä, kielletyn ja sallitun rajaa: miksi ja miten rahanpesu on syytä kriminalisoida.

Aihepiiriä on tähän asti tutkittu vähän. Rikosoikeus on perinteisesti kansallisesti määriteltyä, mutta yhä kasvava osa rikollisuudesta liittyy kansainvälisiin sopimuksiin ja kriminaalipolitiikkaan kuten terrorismi, ihmiskauppa ja rahanpesu.

– Lainsäädännön harmonisointi on vaikeaa, mutta välttämätöntä, Hyttinen sanoo.

Tietoa tarvitaan heti

Rahanpesu ei helpolla lopu. Se on kuitenkin vaikeutunut, koska Euroopan unioni on poikkeuksellisen aktiivinen rahanpesunvastaisissa toimissa.

Suomalaisilla pankeilla on vahva velvoite puuttua rahaliikenteeseen, jossa alkuperä ei ole läpinäkyvä ja selvä. Pankit voivat reagoida jo muutaman satasen tilillepanoon.
– Suomen laissa kaikki rikoksella saatu raha on likaista rahaa, Hyttinen sanoo.

– Eniten sitä tulee talousrikoksista, maailmanlaajuisesti eniten huumekaupasta.

Hyttisen post doc -tutkimus vastaa kotimaiseen tietotarpeeseen ja tavoitteena on tuottaa suomenkielinen monografia muun muassa poliisin, tuomarien, syyttäjien, sijoituspalveluyritysten ja verottajan käyttöön. Suomen oikeustoimintaperiaatteilla ja aihepiirillä on kansainvälistä kiinnostavuutta, joten kolme artikkelia suunnataan kansainväliselle lukijakunnalle.

Teksti: Taina Saarinen
Kuva: Robert Seger

Oikeustieteen tohtori Tatu Hyttinen sai 27.2.2016 Saara ja Teuvo Kallion rahastosta 28 000 euron apurahanrahanpesua ja rikosvastuuta käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen
, Jenni Heikkinen.