Kadonneen polkuverkoston jäljillä

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokka lähti alkuvuodesta selvittämään yhdessä Forssan museon kanssa arkeologian salaisuuksia. Hankkeen mahdollisti museon Kulttuurirahastolta saama Mullankaivajat-apuraha.

Mullankaivajat-apurahojen tavoitteena on tarjota nuorille tilaisuus osallistua arkeologiseen tutkimukseen kotiseudullaan ja lisätä heidän kiinnostustaan tieteellisiin menetelmiin sekä oman lähialueen menneisyyteen ja historiaan.

Forssassa tutkimuskohteeksi valikoitui Yhtiönpuiston polkuverkosto. Puisto tunnetaan paikkakunnalla myös Tehtaanpuistona tai Wahreninpuistona, ja se sai alkunsa 1840-luvulla Forssan Kehräämön perustamisen yhteydessä. ”Yhtiönpuisto on kokenut vuosien varrella monia muutoksia. Rakennuksia on palanut, istutukset ovat yksinkertaistuneet ja polut vaihtaneet paikkaa”, kertoo hanketta vetävä arkeologi Minna Lehtola Kulttuuriyhdistys Kuvio ry:stä. Yhdistys toteuttaa hanketta yhdessä Forssan museon kanssa. ”Mullankaivajien tavoitteena on arkeologisia menetelmiä käyttäen päästä kiinni 1800-luvun polkuverkostoon.”

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokkalaiset olivat toukokuussa kenttätyössä Forssan Yhtiönpuistossa yhdessä Forssan museon Tuuli Ravantin kanssa.

Yhteistyö pilottiluokaksi valikoituneen Heikan koulun vitosluokan kanssa käynnistyi alkuvuodesta. ”Aikataulutimme hankkeen työpajakerrat yhteen luokan lukujärjestyksen kanssa. Se oli helppoa, sillä nykyinen opetussuunnitelma sallii Mullankaivajien kaltaisen ilmiöoppimisen ja erilaiset oppimisympäristöt”, kertoo hankkeen projektityöntekijä Tuuli Ravantti Forssan museosta. Ensimmäisessä työpajassa johdateltiin arkeologiaan ja heräteltiin ajatuksia pienryhmissä työskennellen. ”Koska työpajat järjestettiin ensimmäistä kertaa, mekin opimme paljon luokan oppilailta. Tämä auttaa meitä kehittämään työpajapakettia, jota tarjoamme myöhemmin paikallisille kouluille. Meillä on jo tiedossa toinen työpajasta kiinnostunut 5. luokka, jonka tapaamme syyslukukaudella.”

Toukokuussa toteutettujen kaivausten kohde oli tehtaanjohtajan talon entinen sijaintipaikka Yhtiönpuistossa ja talon takana oleva polkuverkosto. Talo paloi vuonna 1969. ”Purettu rakennus ja siihen kytkeytyvä arki sekä puiston myöhempi käyttö olivat jättäneet maahan runsaasti materiaalia mullankaivajille. Runsaat löydöt olivat varsinkin oppilaiden mieleen”, Ravantti sanoo. Niiden joukossa oli mm. vanhoja takorautaisia nauloja, lasikuonaa, ikkuna- ja astialasia sekä tiilenkappaleita, jotka kertovat rakennuksesta ja sen viimeisistä hetkistä.

Töitä tehtiin kahdessa ryhmässä ja paikalla oli kerrallaan 13 oppilasta. Kentällä ryhmä jaettiin kaivajiin ja tutkimusavustajiin. Kun kaivajat kaivoivat, avustajat tekivät dokumentointi- ja karttatehtäviä tutustuen Yhtiönpuiston vanhaan polkuverkostoon ja jäljentäen polkujen paikkoja nurmikkoon.

Yhtiönpuistossa on vanhoja polkuja ja polkuverkostoja, jotka eivät ole enää käytössä. Mullankaivajien yhtenä tehtävänä oli tuoda nuolilla vanhat polut esille.

”Työskentelyyn nuorten kanssa on kuulunut ongelmanratkontaa, pohtimista, käsillä tekemistä, retkipäivä, aineistontuntemusta, kotiseutuhistoriaa, tiedonhakua, dokumentointitehtäviä, kyselytunti ja tietenkin kenttätöitä kaivauksilla. Syksyllä palaamme kaivausten löytöjen pariin jälkitöiden merkeissä”, Minna Lehtola kertoo. ”Mullankaivajat on paitsi tutustuttanut nuoret arkeologiaan, myös herättänyt heidät ajattelemaan, mitä heidän omasta toiminnasta jää jälkeen: mitä tulevaisuuden arkeologit löytävät nykypäivästä. Tämä avartaa ymmärrystä siitä, kuinka kauan eri materiaalit säilyvät ympäristössä.”

”Kevään aikana tutustuimme arkeologiaan ja opimme paljon historiasta ja arkeologiasta. Kokemuksemme oli hauska ja oppia täynnä. Historiaa on joka puolella, kun vain siitä tietää ja osaa etsiä, siksi arkeologin työ on niin monipuolista”, kertoo Heikan koulun 5. luokan oppilas Kaisla Haarlo, yksi mullankaivajista. ”Löysimme kaivauksissa palasia lasista, rautanauloja, hiiltä, tiilen paloja ja vuoden 1973 kolikon. Kokemuksemme oli täynnä uutta ja toivoisimme, että tällainen oppiminen voisi jatkua tulevaisuudessa.”

Teksti: Marika Aspila
Kuvat: Lassi Puhtimäki / Forssan Lehti

Forssan kaupunki sai 22 500 euron Mullankaivajat-apurahan vuonna 2018 Forssan Yhtiönpuiston polkuverkoston arkeologiseen tutkimukseen.
, Anna Bui.

Julkinen kaupunkitila – tilaa ihmisille ja luovuudelle

Tuore turkulainen tohtori Riina-Mari Lundman tutki väitöskirjassaan kaupunkitaidetta ja -suunnittelua, sekä julkisen kaupunkitilan ja taiteen ja kulttuurin välistä suhdetta.

– Väitöskirjani tavoitteena oli tuoda esille kaupunkitilan monipuolisuutta ja monitahoisuutta. Erinäisistä säännöistä, laeista ja vastuista puhutaan paljon, mutta tutkimusta niistä on vähemmän. Olen halunnut väitöskirjassani tarkastella, miten taide ja kulttuuri, leikki ja anarkismi yhdistyvät erilaisiin lakeihin ja jopa millimetrin tarkkoihin EU-standardeihin.

Lundman esitteli väitöskirjassaan neljä tapaustutkimusta, joiden avulla hän tarkasteli, miten säännöt osaltaan luovat julkista tilaa sellaiseksi kuin se on. Ensimmäinen tapaustutkimus koski Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuulunutta Turku365-taidehanketta. Toinen tutkimuskohde oli Taideslummi-tapahtuma, joka oli samalla sekä mielenosoitus että anarkistinen kulttuuritapahtuma. Kolmas tapaus käsitteli Turun Kupittaanpuistossa sijaitsevaa PAPU-patsaspuistoa.

– Luin aikoinaan uutisen, jossa kerrottiin taloyhtiöiden purkavan leikkipaikkoja sen takia, etteivät ne täytä EU-standardeja. PAPU ja muut leikkipuistot ovat hyvin rajattuja leikkitiloja. Minua alkoi kiinnostaa, miten on mahdollista tehdä taiteellinen tai luova leikkipuisto standardien määritellessä millimetrin tarkasti esimerkiksi keinun etäisyyden maasta, Lundman kertoo.

– Säännöt ja lait ovat totta kai tärkeitä, mutta joskus nimenomaan lapsiin kohdistetut pilkuntarkat säännökset tuntuvat hieman kohtuuttomilta. On hirveän tärkeää, että lapset oppivat myös riskejä kokeilemalla ja testaamalla rajojaan, eivätkä elä pehmustetussa kuplassa.

Neljännessä tapaustutkimuksessa Lundman halusi osoittaa, miten osallistumisen kynnystä voidaan madaltaa taiteen avulla. Tiede, taide ja teknologia asuinalueen kehittämisessä -hankkeen aikana tuotettiin ammattitaiteilijoiden kanssa lyhyitä videoita esittämään turkulaisen asuinalueen julkisten tilojen mahdollisia tulevaisuuden käyttöjä (voit katsoa videot täältä).

Yksi keskeinen asia tutkimuksessa liittyy tilallisuuteen ja tilallisen vastuun käsitteeseen. Tilallisen vastuun käsitteen tutkija jakoi väitöskirjassaan kolmeen kategoriaan.

Rajoittava vastuu liittyy lakeihin ja sääntöihin, joita pitää noudattaa. Kenen vastuulla esimerkiksi on, jos lapselle sattuu puistossa jotain? Rajoittavat vastuut voivat osittain sulkea tilojen avoimuutta ja vapautta, mutta säännöt ja lait ovat tärkeitä nimenomaan vastuukysymyksien selvittelyssä.

Rakentava vastuu koskee välittämistä ja huolenpitoa. Sen mukaan kaupunkilaisten pitäisi jollain tavalla pyrkiä parantamaan yhteisiä kaupunkitiloja. Radikaali vastuu taas on poliittisempaa toimintaa, ja liittyy ihmisryhmiin, jotka eivät ihan mene kummankaan kategorian alle. Kun kaikki nämä vastuut yhdistetään, johtaa se julkiseen kaupunkitilaan, joka voi olla sekä avoin että poliittinen.

– Suunnittelijoille ja päättäjille olisi hyvä viestiä, että kaupunkeihin pitäisi jättää tilaa, jotta ihmisillä olisi vapaus tehdä erilaisia asioita. Itse koen, ettei kaupunkeja voi tehdä vain kauniiksi alueiksi turisteille, vaan siellä pitää olla tilaa myös ihmisille ja luovuudelle. Kaupunkisuunnittelun ja taiteen ei pitäisi missään nimessä olla vain julkisen tilan kaunistamista. Ja vaikka kaupunkitaiteeseen totta kai liittyy myös rajoituksia, ei puistoon tuleva hieno taideteos saa estää tilassa leikkimistä ja olemista. Älä astu nurmikolle -kyltit pitäisi ehdottomasti kieltää!

Kuvat: Robert Seger
Teksti: Anna Bui

FT Riina-Mari Lundman sai Varsinais-Suomen rahastolta 21 000 euron apurahan julkista kaupunkitilaa käsittelevään väitöskirjatyöhön vuonna 2012. Väitöskirja tarkastettiin Turun yliopistossa 3.4.2018.
, Anna Bui.

Supernovat – avaruuden energeettiset räjähdykset

Supernova on räjähdys, joka päättää massiivisen tähden ydinfuusioon perustuvan elinvaiheen.

– Supernovien tutkimus on kehittynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Aihe on kansainvälisesti kuuma, sillä supernovien avulla voidaan tutkia muun muassa tähtien evoluutiota ja maailmankaikkeuden rakennetta ja kehitystä eli kosmologiaa, toteaa tähtitieteilijä Jussi Harmanen, joka tekee Turun yliopistossa väitöskirjaa erikoislaatuisista supernovista.

Räjähtäessään supernovat tuottavat raskaita alkuaineita ja levittävät myös tähden sisuksissa muodostuneita alkuaineita, kuten hiiltä, happea ja rautaa ympäröivään avaruuteen.

Tähtitieteilijä Jussi Harmanen kuuluu Tuorlan observatorion supernovaryhmään

– Supernovat ovat mahdollistaneet nykyisten planeettakuntien muodostumisen, sillä alkuräjähdyksen jälkeen maailmankaikkeus koostui pääasiassa vedystä ja heliumista. Maapallon ja sittemmin elämän muodostuminen ei olisi ollut mahdollista ilman supernovia, Harmanen kuvailee.

Erikoislaatuiseksi supernovan tekee joko sen kirkkaus tai spektri eli säteilyn kirkkausjakauma aallonpituuden mukaan. Harmanen tutkii erityisesti tyypin II supernovia.

– Harvinaisissa tyypin IIn supernovissa havaitaan kapeat ja voimakkaat vedyn emissioviivat, jotka ovat seurausta laajenevan supernovan vuorovaikutuksesta tähteä ympäröivän aineen kanssa. Yleensä ympäröivää ainetta ei ole riittävästi, joten kapeita viivoja ei havaita. Tyypin IIn supernovana räjähtäneellä tähdellä on ollut voimakas tähtituuli tai massapurkauksia lyhyen ajan sisällä ennen räjähdystä. Jo pelkästään tästä voidaan vetää johtopäätöksiä räjähtäneestä tähdestä vertaamalla havaintoja esimerkiksi läheisten massiivisten tähtien ominaisuuksiin, kertoo Harmanen.

Pro gradu -tutkielmaansa varten Harmanen analysoi SN2011ap:ksi nimetyn supernovan laajan havaintoaineiston.

– Havaintojen huolellisella analyysillä voidaan tutkia supernovina räjähtävien tähtien elinkaarten viimeisiä vaiheita. Tutkimuksessani arvioin muun muassa räjähdyksessä muodostuneen radioaktiivisen nikkelin määrän, joka lopuksi hajoaa stabiiliksi raudaksi. Määrittelin myös supernovan räjähdysmallin sekä tähden ominaisuuksia mahdollisimman tarkasti.

Tuorlan observatorion teleskooppi

Väitöskirjatyössään hän jatkaa SN2011ap:n kaltaisten harvinaisten supernovien tutkimusta.

– Turun yliopisto on mukana muun muassa laajassa kansainvälisessä ePESSTO-ohjelmassa (extended Public ESO Spectroscopic Survey of Transient Object), jossa alun perin tavoitteena oli luokitella 2 000 supernovaa. Näistä 150 kohdetta valittaisiin perusteelliseen seurantaan. Tulen hyödyntämään myös tätä aineistoa tutkimuksessani.

Supernovien tutkimuksesta haastavaa tekee se, että lähiavaruudessa ne ovat melko harvinaisia: Linnunradassa supernovia räjähtää arviolta noin kerran sadassa vuodessa. Muissa galakseissa supernovia havaitaan vuosittain yhteensä tuhansia, mutta pääasiassa pelkkinä valopisteinä kaukaisen etäisyyden takia.

– Haasteena on ymmärtää supernovia pelkästään havaitun valon ja sen muutoksen perusteella. Lisäksi osa kiinnostavista räjähdyksistä tapahtuu niin etäällä, että niitä voidaan havaita vain kohteen ollessa kirkkaimmillaan. Tyypillisesti supernovien himmenemistä tulisi seurata vähintään muutamia kuukausia kattavan kokonaiskuvan saamiseksi.

Kansikuva: Supernova SN2011ap:n kenttä, havainto Nordic Optical Telescopella 8.7.2012
Teksti ja muut kuvat: Jenni Hietala

Fil. maisteri Jussi Harmanen sai 24 000 euron apurahan 27.2.2015 erikoislaatuisten supernovien tutkimukseen näkyvässä valossa ja infrapunassa.
, Jenni Hietala.

Säätiösetä menee metsään

Suomen Kulttuurirahaston keskusrahaston vuoden 2018 apurahojen haku on alkanut!

Keskusrahasto jakaa apurahoja 26 miljoonaa euroa eli miljoonan edellisvuotta enemmän.

Kulttuurirahastolla on nimikkorahastoja, joiden ansiosta maa- ja metsätaloudelle tarkoitettuja varoja on suhteellisen runsaasti. Lokakuun 2017 haussa Kulttuurirahasto myöntää noin miljoonan euron lisärahoituksen tutkimuksiin, jotka koskevat kestävää, biologisia vuorovaikutuksia hyödyntävää maataloutta. Lisärahoituksella tuetaan kolmesta viiteen tutkimushanketta, joiden tavoitteena on joko uuden tutkimustiedon tuottaminen tai olemassa olevan tiedon soveltaminen käytäntöön.

Uudessa videoblogissaan Säätiösetä perehdyttää meitä nimikkorahastojen maailmaan.

Lisätietoja haettavista apurahoista sekä hakuohjeet  www.skr.fi/apurahat. Hakuaika kestää 31.10. klo 16.00 asti, ja tapahtuu entiseen tapaan Apurahanhakijan verkkopalvelussa osoitteessa www.skr.fi/haku.

 

, Jenni Hietala.

Mitä taiteilijoiden taivaat kertovat?

Meteorologi Seija Paasonen valmistelee ainutlaatuista tietokirjaa, joka vie lukijan meteorologiselle löytöretkelle maalausten maisemiin. Paasonen ei halua tehdä taidehistoriallisia johtopäätöksiä. Hän analysoi sitä, mitä ilmatieteilijänä maalauksissa näkee: sääilmiöitä.

– Ajatus meteorologin taidekirjasta syntyi jo 1981, ensimmäisen meteorologian opiskeluvuoden pilvikurssilla. Olin kiinnostunut kuvataiteista, harrastin piirustusta ja kuvanveistoa. Impulssin tutkimustyöhön sain kolme vuotta sitten, kun minut kutsuttiin Järvenpään taidemuseoon luennoimaan Eero Järnefeltin pilvistä, Seija Paasonen kertoo.

– Kuulijoiden innostus kannusti jatkamaan. Aloin tutkia Suomen taidemuseoiden maisemamaalauksia. Seurasin Järnefeltin jalanjälkiä Kolille, ja keräsin aineistoa Euroopan taidemuseoista ja taiteilijoiden kotiseuduilta. Katsoin maalauksia kuin turisti maisemia. Kuljin Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa, valokuvasin ja kirjoitin matkapäiväkirjaa. Aistin ateljeiden tunnelmia. Luxembourgin puistossa asemoin itseni täsmälleen siihen paikkaan, jossa Albert Edelfelt maalasi.

Analysoitavaksi kertyi 1863 maalausta eri aikakausilta. Niistä 870 on suomalaisten taiteilijoiden töitä. Vanhin, Filippino Lippin maalaama Kristus-lapsen palvonta, on 1480-luvulta. Pääosa 535 taiteilijan teoksista on 1800-luvulta. Taivas oli silloin tärkeä osa maisemamaalausta, ja säätilat haluttiin kuvata todenmukaisesti.

– Järnefelt maalasi kauniita iltataivaita ja auringonlaskuja. Suvirannan edestä näkyykin länsitaivas. Myös Fanny Churberg tarkkaili luontoa. Hän maalasi korkeita taivaita ja pilvikerroksia, meteorologin unelmamaalauksia.

Paasonen on luetteloinut maalaukset Excel-ohjelmaan ja taulukoinut 80 sarakkeeseen muun muassa maalauksien pilviluokat ja liikesuunnat, sateet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä jää- ja lumipeitteet. Hän analysoi myös tuulen voimakkuutta, lämpötiloja ja säätilojen muutoksia. Vaikeaa oli muun muassa määritellä vuodenajat Etelä-Euroopassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa maalatuista teoksista.

Uskonnollinen maalaus kuvaa kalastajia Genesaretinjärvellä. Mihin vuorokaudenaikaan he lähtivät kalaan? Vastaus löytyi Raamatusta. Tietokirjallisuudesta Paasonen tarkentaa tietojaan historiallisten aiheiden tapahtumapaikoista ja ajankohdista. Google Maps ja Street View vievät nykytutkijan samoihin maisemiin.

Kirjan raakatekstiä on jo 400 sivua. Seija Paasonen työstää sitä puolen vuoden virkavapaansa ajan.

– Kirjoitustyö on ollut tauolla viime syyskuusta lähtien. Ehkä saan aineistosta vielä uusia oivalluksia ja näkökulmia.

Teksti:
Mariitta Hämäläinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

Fil. maisteri Seija Paasonen sai 12 000 euron apurahan Uudenmaan rahaston Kauko Kammosen rahastosta 12.5.2017 Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin -tietokirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Hietala.

Metsämarjat muistiin

Suomalaisille marjoille riittää Aasiassa kysyntää. Esimerkiksi Japaniin ja Kiinaan marjoja ostettaisiin enemmän, kuin meiltä riittää myyntiin. Ongelma ei kuitenkaan ole siinä, etteikö Suomen metsissä riittäisi marjoja, vaan siinä, että vain pieni osa marjoista poimitaan. Nyt tutkijat selvittävät marjojen satovaihtelua ja poimintamääriä, jotta voidaan arvioida, paljonko enemmän marjoja voisi metsistä poimia.

– Itä-Suomen yliopistossa on tehtiin vuosina 2011-13 laaja valtakunnallinen kyselytutkimus, jossa suomalaisilta kotitalouksilta tiedusteltiin heidän poimimiaan marjamääriä lajeittain. Sen perusteella saadaan laskettua talteen oton määrät lajeittain eri alueilla sekä valtakunnallisesti, tutkija Marjut Turtiainen kertoo.

Toinen tutkija, Pekka Rantanen, puolestaan keskittyy selvittämään ulkomaalaisten poimimien marjojen määrää. Satovaihtelua selvitetään Luonnonvarakeskuksen keräämien havaintotietojen pohjalta.

Vuosittaiset satovaihtelut ovat merkittäviä:

– Esimerkiksi vuosi 2010 oli heikompi marjavuosi ja 2012 tosi hyvä. Ero hyvän ja huonon vuoden välillä on helposti kaksi-kolminkertainen, Turtiainen kertoo.

mustikat

Tutkittua tietoa tarvitaan

Vuosittain Suomen metsissä kypsyy keskimäärin 184 miljoona kiloa mustikkaa ja 257 miljoonaa kiloa puolukkaa. Tästä määrästä poimitaan vaihteleva määrä, riippuen muun muassa vuotuisesta sadon määrästä.

– 1990-luvun lopulla, ennen ulkomaalaisten poimijoiden tuloa, mustikoista poimittiin keskimäärin 5-6 prosenttia, puolukasta 8-10 prosenttia valtakunnallisella tasolla, Turtiainen kertoo.

– Koko sato ei toki ole poimittavissa, vaan arvioiden mukaan noin yksi kolmasosa marjoista. Jos marjat ovat hyvin kaukana, tai jos marjoja on vain harvakseltaan, niitä ei poimita. Silti tehostamisen varaa on.

Viime vuosina yhä suuremman osan Suomen marjoista ovat poimineet ulkomaalaiset poimijat, arvioiden mukaan jopa 80 prosenttia myydyistä marjoista. Ahkerat suomalaispoimijat ovat ikääntyneet, eikä marjanpoiminta tunnu kiinnostavan nuorempia ikäluokkia samaan malliin kuin vanhempia. Turtiainen sanoo myös kaupungistumisen vaikuttavan: marjametsät ovat kaukana, joten marjaan ei tule lähdetyksi.

Ulkomaalaisten poimijoiden myötä poiminnan on arvioitu muuttuneen tehokkaammaksi, mutta tutkittua tietoa aiheesta ei ole. Tätä puutetta Turtiaisen ja Rantasen tutkimus paikkaa kokoamalla yhteen tiedot sekä suomalaisten että ulkomaalaisten marjanpoiminnasta.

– Tarkoituksena on, että tuloksemme päätyisivät käyttöön esimerkiksi ministeriöihin. Niitä voisi käyttää apuna, kun mietitään ulkomaalaisten poimijoiden tuomista Suomeen, sillä tulosten avulla voidaan arvioida, paljonko marjanpoimintaa on varaa tehostaa.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Marjut Turtiaiselle ja Pekka Rantaselle apurahan luonnonmarjojen poimintaa ja satovaihteluita koskevaan tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Elämysten puutarha

Koululaiset pääsevät pian kokemaan Oulun kasvitieteellisen puutarhan uudella tavalla ja saavat laittaa omatkin sormensa multaan.

– Kasvukauden alku on aina kiireistä aikaa kasvitieteellisessä puutarhassa, kasvitieteellisen puutarhan intendentti Anna Liisa Ruotsalainen kertoo.

Tänä vuonna tavanomaisen kiireen ohella työtä teettää Ruotsalaisen sekä kehittäjäopettaja Jussi Tombergin ja väitöskirjatutkija Eerika Virranmäen hanke, jossa pyritään lisäämään puutarhan käyttöä koulujen perusopetuksen tukena sekä muokkaamaan sitä entistä osallistavammaksi.

Yksi innoittaja hankkeelle on se, että ala- ja yläkoulujen uudet opetussuunnitelmat astuvat voimaan vuosina 2016-2019. Ne korostavat oppilaiden omaa tekemistä, tutkimuksellisuutta ja elämyksellisyyttä. Tällaiseen oppimiseen vierailu kasvitieteellisessä puutarhassa sopii hyvin.

Kolmivuotisessa hankkeessa kasvitieteelliseen puutarhaan luodaan toiminnallisia, digitaalisuutta hyödyntäviä oppimispolkuja ja perustetaan puutarhan hyötykasviosastoon alue, jolla oppilaat voivat kasvattaa kasveja. Lisäksi yläkoulujen oppilaat saavat mahdollisuuden tutustua laboratoriotutkimukseen kokeilemalla kasvien solukkoviljelyä. Tarkoituksena on kolmen vuoden aikana saada juurrutettua käytäntöjä ja luotua kontakteja niin, että toiminnasta tulisi pysyvää.

– Tämä on pilottiprojekti, joten testaamme, mitkä ovat parhaita käytäntöjä, Ruotsalainen sanoo.

Ensimmäiset koululaiset pääsivät viljelytouhuun jo toukokuussa ennen kesäloman alkua. Syksyllä ja talvella toteutetaan oppimispolut ja laboratorio-osuus.

Matalampi kynnys, enemmän tietoa

Kasvitieteellisessä puutarhassa on toki aiemminkin vieraillut paljon koululaisryhmiä.

– Puutarha tarjoaa tietenkin erilaisen ympäristön kuin luokkahuone ja elämyksellisyyttä.  Tänne on rakennettu paljon erilaisia ympäristöjä, vaikkapa trooppisten kasvien kasvatukseen. Kasvihuoneet tarjoavat vähän kuin ulkomaan matkan.

Hankkeen myötä tavoitteena on, että oppilaat saisivat vierailuista entistä enemmän irti. Ruotsalainen uskoo valmiiden, ajantasaisten materiaalien ja tehtävien madaltavan kynnystä tulla kasvitieteelliseen puutarhaan. Ne myös helpottavat opettajien työtä. Oppisisällöt laajenevat biologiasta muun muassa terveystiedon puolelle. Yläluokkien tutkimusta korostavaan opetussuunnitelmaan vastaa mahdollisuus kokeilla laboratoriotyöskentelyä.

– Olennaista on, että luomme informaatiota koululaisten käyttöön. Ettei vierailu ole vain sitä, että tänne vain tullaan katsomaan kasveja ja opettelemaan niiden nimiä, vaan oppilaita varten on oppimismateriaalia ja tietoa valmiina, ja ilmiöitä voi ymmärtää useammalla tasolla, Ruotsalainen kertoo.

Kuva:Petteri Löppönen

Pohjois-Pohjanmaan Kulttuurirahasto myönsi vuosijuhlassaan 20.5.2016 Anna Liisa Ruotsalaiselle, Jussi Tombergille ja Eerika Virranmäelle apurahan Oulun yliopiston kasvitieteellistä puutarhaa ja perusopetusta yhdistävän pilottihankkeen toteuttamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Valosaaste uhkaa loistavien lemmentyötä

Ornamenttien hyödyntämistä parivalinnassa on arveltu lähinnä urosten piirteeksi. Kiiltomatonaaraiden loistama valo on selvä esimerkki myös päinvastaisesta houkutussignaalien käytöstä. Valosaaste saattaa kuitenkin sekoittaa kiiltomatojen hienostunutta järjestelmää.

Tohtoriopiskelija Gautier Baudry Oulun yliopiston biologianlaitokselta tutkii väitöskirjatyössään kiiltomatonaaraan loistavaa houkutusvaloa ja valosaasteen vaikutusta koiraan parivalintaan.

– Suvunjatkamisessa tarpeellisten koristautumiskeinojen on yleensä arveltu olevan lähinnä urosten ominaisuuksia, riikinkukko ehkä tunnetuimpana esimerkkinä. Sen sijaan naarailla koristautuminen on harvinaista tai ainakin paljon heikommin tunnettua. Kiiltomato on ehkä paras eliölaji tutkia naaraiden ornamentteja.

Apurahansaaja-Gautier-Baudry-2-kuva-Sauli-Herva

Näyttää olevan selvää, että kiiltomatonaaraat loistavat valoa suvunjatkamistarkoituksessa. Kiiltomatojen bioluminesenssi on seksuaalisesti valikoitunut piirre, jolla siivettömät naarat pyrkivät houkuttelemaan lentäviä uroksia parittelukumppaneikseen.

– Kiiltomatojen bioluminesenssia on tutkittu vasta viime aikoina. Ominaisuus on kehittynyt varoitussignaaliksi mutta saanut muitakin hyödyllisiä käyttötarkoituksia. Kiiltomatojen evoluution ja seksuaalikäyttäytymisen osalta on vielä paljon selvitettävää. Kiinnostavaa on esimerkiksi se, kuinka naaraat ”mainostavat” itseään, Baudry kertoo.

Energian kulutuksen tasapaino

Aikuiset kiiltomatonaarat eivät nauti lainkaan ravintoa. Sitä, miten naaraat pariutumisjärjestelyissään optimoivat niukat voimavaransa parhaan lisääntymistuloksen saavuttamiseksi, ei kuitenkaan tiedetä.

– Naaraiden on tasapainoiltava kolmen tekijän välillä. Energian on riitettävä houkutusvalon loistamiseen, hengissä selviämiseen ja munantuotantoon. Epäonni lentävien uroskiiltomatojen houkuttelussa voi kostautua heikkona munimistuloksena. Muun muassa tätä selvitämme kenttäkokeilla Tvärminnessä, Baudry selittää.

Viime aikoina havaitun kiiltomatojen vähenemisen syyksi on arvioitu valosaasteen lisääntymistä.

-Urokset ”sokeutuvat” eivätkä löydä naaraiden luokse, eikä naarailla ole energiaa riittävän kirkkaaseen loistamiseen. Valosaaste on rapauttamassa myös ihmisten päiväjärjestystä, mikä saattaa olla yhtenä esteenä hyvinvoinnillemme.

Teksti ja kuvat: Sauli Herva

M.Sc. Gautier Baudry sai 27.2.2016 Maili Aution rahastosta 24 000 euron apurahan naaraan loistavaa houkutusvaloa ja valosaasteen vaikutusta koiraan valintaan käsittelevään väitöskirjatyöhön, kolmivuotisen apurahan ensimmäisen vuoden apurahana
, Jenni Heikkinen.

Mansikka maistuu ja jalostuu

– Näyttää siltä, että Bounty-lajikkeen mansikoiden aistittavat ominaisuudet hyötyvät luomuviljelystä, mutta Jonsokilla tilanne on päinvastoin: luomuviljellyt marjat olivat happamampia ja karvaampia. Polkalla taas ominaisuudet pysyivät aikalailla samoina viljelymenetelmästä riippumatta, kertoo tutkija Anna Kårlund.

Kårlund tekee Itä-Suomen yliopistossa väitöskirjaa mansikoiden bioaktiivisista yhdisteistä ja aistittavista ominaisuuksista. Hän tarkastelee mansikoiden metaboliittiprofiilia eli kemiallista koostumusta ja yrittää löytää kemiallisista yhdisteistä ne, jotka vaihtelevat lajikkeen tai kasvupaikan mukaan.

– Mansikka on mielekäs tutkimuskohde, koska siitä tykätään niin kovasti, Kårlund sanoo. Koska mansikka on nimenomaan herkku, sitä jalostettaessa on terveysvaikutteiden ja säilyvyyden ohella erityisen tärkeää, että aistittavat ominaisuudet ovat mahdollisimman hyviä.

Kårlundin alkuvuodesta julkaistussa tutkimuksessa keskityttiin juuri niihin. Kuvailevalla menetelmällä tehdyssä tutkimuksessa aistiraati arvioi näytteistä ennalta määritellyt ominaisuudet ja niiden intensiteetit. Ominaisuuksia olivat muun muassa makeus, happamuus, karvaus ja astringoivuus eli esimerkiksi kuivattava, kutistava, terävä tai karhea suutuntuma.

– Makututkimuksessa oli tarkasteltavana kolmen eri lajikkeen mansikoita sekä luomu- että tavallisin menetelmin viljeltyinä. Mansikoille oli tehty myös metabolomin analyysi. Aistiprofiileja ja kemiallista koostumusta mätsätessä löytyikin jonkin verran korrelaatiota, mutta ei niin että esimerkiksi luomuviljellyt marjat olisivat aina makeampia, vaan esimerkiksi miten eri lajikkeet suhtautuvat eri viljely-ympäristöön.

Mansikoita maisteltiin kolmeen kertaan, mutta mukana oli kuitenkin vain yhden kesän marjoja, Kårlund huomauttaa. Mansikka on herkkä ulkoisille tekijöille, joten esimerkiksi sää ja varastointi voivat vaikuttaa marjoihin.

– Jos näytteessä on se yksi heikkolaatuinen marja mukana, se voi näkyä aistitestissä hyvin selkeästi.

Heart

Tutkittavana myös lehdet

– Puutarhaviljelyssä, maataloudessa ja elintarviketeollisuudessa on kiinnitetty paljon huomiota sivutuotevirtaan. Jätemateriaali on koetettu saada hyötykäyttöön, Kårlund kertoo.

Kansanparannuksessa mansikanlehtiä on hyödynnetty ja siksi tutkijoita onkin kiinnostanut, onko niistä oikeasti hyötyä. Kårlund on vasta aloittelemassa tutkimustaan lehtien kemiallisesta koostumuksesta, mutta aiempien tutkimusten mukaan lehdissä on ainesosia, joilla on edullinen vaikutus sydän- ja verisuonitauteihin.

– Lehdet ovat tujua kamaa, niissä on paljon bioaktiivisia yhdisteitä, mutta niiden vaikutuksista ei ole vielä pitkälle menevää tietoa.

Kårlund sanoo lehdistä löytyvän paljon ainesta, jota voisi ehkä hyödyntää. Elintarvikekäytössä niissä on kuitenkin myös haasteensa, sillä niissä on paljon tanniineja jotka eivät maistu hyvältä.

– Lehdillä voisi olla joku muukin käyttötarkoitus kuin ruoka, niitä voisi ehkä hyödyntää esimerkiksi kosmetiikassa tai antioksidanttivalmisteiden raaka-aineena.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2014 ja 2015 Anna Kårlundille apurahat mansikan bioaktiivisia yhdisteitä ja aistittavia ominaisuuksia käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Huijatut pölyttäjät ja robottikukat

Medetön kukka houkuttelee pölyttämään itsensä, vaikkei pölyttäjä saa hyötyä vierailustaan. Pölyttäjä tulee siis huijatuksi. Vähitellen pölyttäjät oppivat välttämään näitä huijarikukkia, eli medettömät kukat eivät pölyty yhtä tehokkaasti kuin medelliset.

Miksi kukan siis kannattaa olla medetön? Tutkijat eivät ole vielä pääseet asiasta yksimielisyyteen, ja nyt pölyttäjien huijausta tutkii Juho Lämsä Oulun yliopiston biologian laitoksella.

Lämsä itse pitää todennäköisimpänä syynä sitä, että medettömyys parantaa kasvien ristipölytystä:

– Jos kimalainen saa ruokaa jokaisesta kukasta, se lentää kukasta seuraavaan ja näin vierekkäiset kukat, käytännössä lähisukulaiset, lisääntyvät keskenään. Kun pölyttäjä ei saa mettä, se lentää kauemmas. Kukkien kannalta on parempi, että ristipölytys tapahtuu kaukaisemman yksilön kanssa, Lämsä selittää. Medettömyys voi siis auttaa kukkia tuottamaan geneettisesti korkealaatuisempia jälkeläisiä, vaikka siemeniä syntyykin vähemmän kuin medellisillä kasveilla.

polyttaja01

Pölyttäjien vähenemisestä on viime aikoina puhuttu paljon. Lämsän mukaan medettömät kasvit ovat kuitenkin niin harvinaisia, etteivät ne ole uhka pölyttäjille.

– Lopulta pölyttäjät oppivat välttämään niitä. Siksi medettömät kasvit ovatkin tuomittuja harvinaisuuteen.

Robottikukat apuun

Lämsä päätti testata hypoteesiaan laboratoriossa.

– Rakensin lentohäkin ja tein ensin hyvin kömpelöitä keinokukkia. Minulta meni kuitenkin hermot  kun koko ajan piti täyttää ”kukkia” sokeriliemellä ja mietin, että ne pitää saada jotenkin automatisoitua.

Tutkija ja hänen opiskelukaverinsa, biologi ja insinööri Erno Kuusela, päätyivätkin rakentamaan robottikukkajärjestelmän. Järjestelmä rekisteröi kimalaisten vierailut kukissa ja tallentaa tiedon niiden lentoradoista.

polyttaja03b
Lämsä testasi, miten kasvien sijoittuminen luonnossa vaikuttaa medettömien kukkien menestymiseen. Siksi robottikukat aseteltiin joko tasaisesti pitkin lentohäkkiä tai pieniksi laikuiksi, ja kimalaiset päästettiin lentämään häkkiin yksi kerrallaan.

Näyttää siltä, että medettömyys kannattaa, jos kasvit kasvavat toisistaan erillisissä laikuissa.

– Jos kasvit kasvavat laikuissa pienen matkan päässä toisistaan, niiden kannattaa huijata pölyttäjiä. Mutta jos kasvi kasvaa tasaisesti kuten vaikka mustikka kankaalla, sen kannattaa palkita pölyttäjät medellä.

polyttajat
Harvinaiselle, laikuissa kasvavalle kasville medettömyys ja huijaaminen voikin olla kannattava strategia, Lämsä arvelee.

Sittemmin Lämsä on tutkinut muun muassa kannattaako medettömien kasvien matkia medellisiä, eli koettaa muistuttaa niitä ulkoisesti. Hän on myös tutkinut, miten imidaklopridi-hyönteismyrkyt vaikuttavat kimalaisten käyttäytymiseen ravinnonhaussa. Näiden kokeiden tulokset ovat vielä analysoimatta.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Kuva laboratoriosta: Lassi Kalleinen

Juho Lämsä sai vuonna 2015 Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahan pölyttäjien huijauksen evoluutioekologiaa käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.