Miten muotokuva syntyy

Kulttuurirahasto on perinteisesti teettänyt maalauksen hallituksensa puheenjohtajasta. Kevättalvella 2017 maalattavaksi asettautui professori Pirjo Ståhle. Hän valitsi muotokuvansa maalaajaksi Olga Malytchevan.

Katso videolta, miten muotokuva syntyy. Video on tekstitetty, joten sen voi katsoa ilman ääntä. Jos tekstitys ei näy videolla automaattisesti, sen voi ottaa käyttöön videon alla olevista asetuksista.

Ståhle kertoi ihastuneensa Malytchevan maalausten tyyliin. Hän suhtautui koko maalausprosessiin innostuneesti.

– Tämä on mielenkiintoinen kokemus. On upeaa nähdä
taiteilija työssään ja saada tutustua häneen, kertoo Ståhle.

Malytchevalle muotokuvan teossa on tärkeää tutustua maalattavaan titteleiden ja saavutusten takana.

– Maalauksen ei kuulu olla kuin valokuva, vaan jotain muuta. Hyvässä muotokuvassa tavoitetaan jotain oleellista ihmisen persoonasta.

Kulttuurirahasto on tukenut muotokuvamaalausta myös muun muassa järjestämällä muotokuvamaalauksen kursseja.
Vuosina 2007–2011 eri puolilla Suomea järjestetyillä kursseilla haluttiin innostaa ammattitaiteilijoita tutkimaan muotokuvamaalauksen perinnettä ja kehittämään sitä nykytaiteen kentässä. Historiansa aikana Kulttuurirahasto on rahoittanut myös lukuisia muita maalauskursseja ja kuvataiteilijoille suunnattuja koulutuksia.

Teksti ja video:
Jenni Heikkinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

, Jenni Hietala.

Mitä taiteilijoiden taivaat kertovat?

Meteorologi Seija Paasonen valmistelee ainutlaatuista tietokirjaa, joka vie lukijan meteorologiselle löytöretkelle maalausten maisemiin. Paasonen ei halua tehdä taidehistoriallisia johtopäätöksiä. Hän analysoi sitä, mitä ilmatieteilijänä maalauksissa näkee: sääilmiöitä.

– Ajatus meteorologin taidekirjasta syntyi jo 1981, ensimmäisen meteorologian opiskeluvuoden pilvikurssilla. Olin kiinnostunut kuvataiteista, harrastin piirustusta ja kuvanveistoa. Impulssin tutkimustyöhön sain kolme vuotta sitten, kun minut kutsuttiin Järvenpään taidemuseoon luennoimaan Eero Järnefeltin pilvistä, Seija Paasonen kertoo.

– Kuulijoiden innostus kannusti jatkamaan. Aloin tutkia Suomen taidemuseoiden maisemamaalauksia. Seurasin Järnefeltin jalanjälkiä Kolille, ja keräsin aineistoa Euroopan taidemuseoista ja taiteilijoiden kotiseuduilta. Katsoin maalauksia kuin turisti maisemia. Kuljin Pariisissa, Lontoossa, Pietarissa ja Tukholmassa, valokuvasin ja kirjoitin matkapäiväkirjaa. Aistin ateljeiden tunnelmia. Luxembourgin puistossa asemoin itseni täsmälleen siihen paikkaan, jossa Albert Edelfelt maalasi.

Analysoitavaksi kertyi 1863 maalausta eri aikakausilta. Niistä 870 on suomalaisten taiteilijoiden töitä. Vanhin, Filippino Lippin maalaama Kristus-lapsen palvonta, on 1480-luvulta. Pääosa 535 taiteilijan teoksista on 1800-luvulta. Taivas oli silloin tärkeä osa maisemamaalausta, ja säätilat haluttiin kuvata todenmukaisesti.

– Järnefelt maalasi kauniita iltataivaita ja auringonlaskuja. Suvirannan edestä näkyykin länsitaivas. Myös Fanny Churberg tarkkaili luontoa. Hän maalasi korkeita taivaita ja pilvikerroksia, meteorologin unelmamaalauksia.

Paasonen on luetteloinut maalaukset Excel-ohjelmaan ja taulukoinut 80 sarakkeeseen muun muassa maalauksien pilviluokat ja liikesuunnat, sateet, vuorokauden- ja vuodenajat sekä jää- ja lumipeitteet. Hän analysoi myös tuulen voimakkuutta, lämpötiloja ja säätilojen muutoksia. Vaikeaa oli muun muassa määritellä vuodenajat Etelä-Euroopassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa maalatuista teoksista.

Uskonnollinen maalaus kuvaa kalastajia Genesaretinjärvellä. Mihin vuorokaudenaikaan he lähtivät kalaan? Vastaus löytyi Raamatusta. Tietokirjallisuudesta Paasonen tarkentaa tietojaan historiallisten aiheiden tapahtumapaikoista ja ajankohdista. Google Maps ja Street View vievät nykytutkijan samoihin maisemiin.

Kirjan raakatekstiä on jo 400 sivua. Seija Paasonen työstää sitä puolen vuoden virkavapaansa ajan.

– Kirjoitustyö on ollut tauolla viime syyskuusta lähtien. Ehkä saan aineistosta vielä uusia oivalluksia ja näkökulmia.

Teksti:
Mariitta Hämäläinen

Kuvat:
Heikki Tuuli

Fil. maisteri Seija Paasonen sai 12 000 euron apurahan Uudenmaan rahaston Kauko Kammosen rahastosta 12.5.2017 Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin -tietokirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Hietala.

Unelmia kulttuurien kohtaamisesta

– Siirtolaisuus ei ole mikään uusi asia, vaan ihmiset ovat aina muuttaneet maasta ja maanosasta toiseen. Ehkä nyt kun mielenosoitukset tuntuvat päättyvän tappeluihin, taide voisi olla keino joka auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja heidän lähtökohtiaan, taiteilija Sepideh Rahaa pohtii.

Rahaan taidenäyttely A Dream That Came True on esillä Myymälä Galleriassa Helsingissä 11.12. saakka. Näyttely koostuu videoista, joilla kaksi Suomeen vuosia sitten muuttanutta naista pohtii unelmiaan, tavoitteitaan, elämäänsä Suomessa sekä uuteen kulttuuriin sopeutumista.

Teoksissa esiintyvät naiset, Fouzieh Feizi ja Hengameh R, ovat molemmat asuneet Suomessa jo yli kymmenen vuotta. Haastattelujen lisäksi videoilla kuullaan musiikkia ja runoja. Muusikkoina toimivat Juho Laitinen ja Aman Askarizad.

rahaa_2

Rahaalle oli tärkeää, että haastatellut saivat puhua videoilla itse valitsemistaan aiheista. Kahden erilaisista taustoista lähtöisin olevan naisen kertomuksissa on kuitenkin myös paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat halusivat olla avoimia ja kertoa suoraan omista kokemuksistaan.

– Eivät vain siirtolaiset tunne itseään vieraiksi tai ulkopuolisiksi, vaan myös monet muut, vaikkapa vähemmistöihin kuuluvat ihmiset tai poliittista oppositiota edustavat, Rahaa muistuttaa.

Maalauksellinen Suomi

Rahaan oma tausta on maalaustaiteessa, ja se näkyy videoillakin.

– Suomalaiset maisemat ovat kuin maalauksia. Ne ovat minulle tärkeitä, ja maisemissa näkyy myös oma läsnäoloni videoilla.

rahaa_4

Teheranin yliopistossa työskennellyt Rahaa muutti Suomeen opiskelemaan  neljä vuotta sitten. Aiemmissa töissään Rahaa on tutkinut enemmänkin itseään ja omaa identiteettiään, joten huomion kohdistaminen toisiin oli hänelle uusi aluevaltaus.

– Olen huomannut, että monella on joku tietty kuva iranilaisesta naisesta, enkä minä vastaa sitä, koska en ole mikään alistuva ja hiljainen hissukka. Pakolaiskriisi vahvistaa stereotypioita entisestaan.

Rahaa toivoisikin, että näyttely saisi ihmiset pysähtymään ja kuuntelemaan, mitä videoilla esiintyvillä naisilla on sanottavanaan.
– Keskustelun synnyttäminen on minulle aina tärkeää, ja toivon, että sen kautta syntyisi myös kulttuurillista vaihtoa, jossa kaikki osapuolet voisivat saada toisiltaan hyviä vaikutteita.

rahaa_3

Kuvat: Sepideh Rahaa

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Sepideh Rahaalle apurahan kulttuurista sopeutumista käsittelevään taiteelliseen työskentelyyn.
, Jenni Heikkinen.

Väriä kaupunkiin muraalien muodossa

Muraaleita eli seinämaalauksia ilmestyy tällä hetkellä katukuvaan ympäri Suomen. Yksi niiden puolestapuhujista on Yhteismaa ry, joka pyrkii Lisää katutaidetta Helsinkiin -hankkeessaan paitsi tuomaan Helsingin kaupunkikuvaan väriä, myös tekemään muraaleiden maalaamisesta entistä helpompaa.

– Monissa muissa maissa maalauksia saa tehdä vapaammin, mutta Suomessa pohditaan paljon esimerkiksi liikenteen häiriintymistä ja säiden vaikutusta kun mietitään, millaisia maalauksia saa tehdä, Yhteismaan Jaakko Blomberg kertoo.

Hanke alkoi keväällä kilpailulla, jossa kerättiin ehdotuksia töiden sijoituspaikoiksi.  Kilpailun tuloksena Helsinkiin toteutetaan syksyn 2016 ja kesän 2017 aikana kolme muraalia. Syyskuussa 2016 ehtivät jo valmistua teokset Kannelmäkeen ja Roihuvuoreen.

roihuv01

roihuv02

Malli kaikkien käyttöön

Tavoitteena on luoda malli katutaiteen tekijöille esimerkiksi lupien hakemiseen.

– Haluamme saada aikaan selkeän sopimusmallin, jota kaikki halukkaat voivat hyödyntää.

Tarkoituksena on luoda ohjeet kahdelle erilaiselle toimintatavalle: tilaustyönä toteutettavaan ja itse tehtävään maalaukseen.

– Yksi iso asia on omistajuus: kuka omistaa muraalin, kenen vastuulla on huolehtia siitä ja kuka saa päättää maalauksen kohtalosta kymmenen vuoden päästä?

Blomberg on huomannut myös ajatuksen töiden väliaikaisuudesta herättävän hämmennystä Suomessa. Huolta aiheuttaa esimerkiksi maalausten haalistuminen ja mahdolliset töhryt. Blomberg ei kuitenkaan näistä murehtisi.

– Usein esitetty kysymys on, että mitä maalaukselle tapahtuu vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Ajatellaan, että töiden pitäisi olla ikuisia, mutta jos teos alkaa haalistua, niin sittenhän siihen voi maalata jotain uutta päälle.

Blomberg ei myöskään pidä vakavana ongelmana sitä, jos työ ei miellyttäisikään.

– On vaikea nähdä, että vaikkapa Itä-Pasilassa asukkaat haluaisivat ehdottomasti pitää kaikki seinät harmaina. Ja voihan sen seinän aina maalata takaisin harmaaksi, jos kuva ei miellytä.

klaneettitie02b

Hienot työt voittavat epäilijät puolelleen

Yhteismaan toimijat haluavat myös muuttaa katutaiteen mainetta vaihtoehtokulttuurina.

– Aiheet voivat olla mitä tahansa ja pintoja voi käyttää monella tapaa, jolloin kuvista tulee osa ympäristöä.

Blombergilta löytyy kuitenkin myös ymmärrystä epäilijöille.

– Suuri osa suomalaisista ei ole nähnyt yhtään hyvää seinämaalausta.

Yhteismaan teettämien töiden tavoitteena onkin näyttää, miten hienoa ja monipuolista katutaide voi olla. Hän uskoo hienojen toteutettujen maalausten olevan paras tapa voittaa epäilyt ja saada useamman näkemään, millaisia mahdollisuuksia katutaiteella on.

– Tämä on vasta päänavaus. Esimerkiksi Buenos Airesissa muutama taiteilija maalasi muraalin, ja sitten niitä alettiin haluta ympäri kaupunkia. Ehkä niin voisi käydä Suomessakin.

Kuvissa Yhteismaa ry:n hankkeessa Kannelmäkeen ja Roihuvuoreen toteutetut työt.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto myönsi vuonna 2016 kärkihankeapurahansa Yhteismaa ry:lle katu- ja muraalitaiteen edistämiseen.
, Jenni Heikkinen.

Kuvien takana

Kuvittaja Virpi Talvitie on kuvittanut kymmenittäin kirjoja niin lapsille kuin aikuisillekin. Tällä hetkellä työn alla on muun muassa lasten tietokirja, tarinakokoelma kaikenikäisille ja taustaprojisointeja konsertteihin.

– Kuvaprojisoinnit ovat minulle uusi aluevaltaus ja niiden tekeminen on kiinnostavaa. On tärkeää laajentaa omaa osaamista ja huomata että omat kuvat sopivat muuhunkin kuin kirjamuotoon. Samalla saan etsiä uutta ilmaisun muotoa kun uusi tekniikka tuo uudenlaisia vaatimuksia.

Talvitie on tehnyt paljon kuvituksia itse kehittämällään öljypastelleja, vesivärejä ja raapeteriä hyödyntävällä tekniikalla. Tekniikasta ja välineistä johtuen alkuperäiset teokset ovat pienikokoisia.

– Ne toimivat kuitenkin myös suurina seinälle heijastettavina projisointeina. Niistä löytyy ihan uusia ulottuvuuksia, Talvitie kertoo.

Kissakeisari ja appelsiinikuu

Projisointeja tehdessään Talvitie hyödyntää myös vanhoja töitään.

– On äärimmäisen kiinnostavaa miettiä, mihin kaikkeen kuvasta on – mihin kaikkeen hyvä kuva kelpaa ja sopii. Ja missä kaikissa muodoissa kuva voi ilmetä: kirjassa tai muussa painotuotteessa, kankaassa, esineessä, tietokoneen ruudulla, seinälle projisoituna tai seinälle ripustettuna.

Juuri tällä hetkellä monet eri työt liittyvät musiikkiin.

– Se on todella mielenkiintoista. Lisäksi monet eri konserttiprojektit tukevat toinen toistaan.

Talvitie onkin usein nostanut kuvituksiaan esiin näyttelyissä.

– Minusta se on kuvittajalle luonteva tapa tuoda työtään esille. Näyttelyssä kuvat pääsevät esiin vähän eri tavoin kuin kirjoissa. Ne alkavat käydä uutta vuoropuhelua keskenään. Näyttelyssä kuvittaja pääsee käymään kiinnostavaa vuoropuhelua yleisön kanssa ja on mahtavaa kun kuvia tulkitaan monella tavalla.

Laulaja ilman ääntä

talvitie

Itsenäistä työtä

Kuvittajan työ on itsenäistä ja aikaavievää. Yhteen kuvakirjaan tai lastenromaaniinkin sisältyy kymmeniä kuvia, joiden tekeminen vaatii lukemattomia tunteja.

– Olen saanut tehdä innostavaa yhteistyötä muun muassa Timo Parvelan, Katri Tapolan ja Tittamari Marttisen kanssa, Talvitie kertoo. Yhteistyö poikii myös uutta tekemistä, kun yhteistyössä syntyy uusia ideoita.

Kuvakirjojen teossa kirjailija ja kuvittaja muodostavat tiiviin työparin, jonka jäsenet kuitenkin työskentelevät varsin itsenäisesti.

– Usein kirjailija on miettinyt tarinan jo pitkälle ja sitten kuvittaja alkaa muuttaa sitä kuviksi. Joskus taas kirjoja mietitään alusta asti yhdessä. Ihailen sitä, etteivät kirjailijat syötä kuvittajalle valmista suunnitelmaa vaan saan saan luoda tekstin pohjalta oman kuvallisen maailmani. Haluan toki esitellä luonnoksiani ja keskeneräisiä kuviani kirjailijalle, koska työn eri vaiheissa syntyy koko ajan uusia ideoita. Usein tekstikin muuttuu ja hioutuu kuvien myötä.

Talvitien hiihtäjäpoika

Kuvissa Virpi Talvitien kuvituksia eri teoksiin vuosilta 2013-2016.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2015 Virpi Talvitielle apurahan lastenkirjojen ja musiikki- sekä teatteriesitysten kuvittamiseen ja näyttelyprojektien toteuttamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Veistos varjoissa

Suuri puuveistos odottaa viimesilausta hyvinkääläisen työhuoneen seinustalla. Veistoksen viimeistelevät lasista puhalletut kukan heteet. Valmis työ, nimeltään Kellarista, tulee esille Kuvataideakatemian lopputöitä esittelevään Kuvan kevät -näyttelyyn.

– Valmistuin Lahden Taideinstituutista yli 20 vuotta sitten, mutta nyt ajattelin että tarvitsen uudempaa tutkintoa, kuvanveistäjä Maija Helasvuo kertoo. Siksi hän haki opiskelemaan Kuvataideakatemiaan ja valmistuu pian kuvataiteen maisteriksi. Opettajina on ollut uran aikana tutuksi tulleita kollegoita.

– On ollut antoisaa, että kollegat joilla on hyvin erilaisia näkemyksiä ovat olleet suorastaan pakotettuja antamaan palautetta, Helasvuo pohtii.

MaijaHelasvuo_05 MaijaHelasvuo_04

Kuvan kevääseen valmistuvan teoksen lisäksi työhuoneelta löytyy muitakin vielä keskeneräisiä töitä, muun muassa Galleria Toolboxiin Berliiniin kesällä lähtevä teos.

– Ennen tein aina vain yhtä työtä kerrallaan, mutta nykyisin useita yhtä aikaa, limittäin ja lomittain. Lisäksi tekemistä tuottaa muun muassa jäsenyys Berliinin galleriaa pyörittävässä Osuuskunta Toolboxissa.

Puu ja sen seuralaiset

Kellarista-teos on yhdistelmä erilaisia puulaatuja ja mukana on myös palasiksi lyöty tuoli.

– Männynjuurta, haapaa, honkaa, Helasvuo luettelee.

– En oikeastaan osaa selittää, miksi työssä on mukana tuoli, mutta kun olen tehnyt pitkään töitä erilaisista puista, tuntui kiinnostavalta laittaa teollinen tuote osaksi teosta.

MaijaHelasvuo_03MaijaHelasvuo_02

Puun lisäksi Helasvuo on tehnyt töitä savesta, pronssista ja lasista. Kellarista-teoksessa hän käyttää ensimmäistä kertaa lasiosia puutyön osana.

– Olen miettinyt koko ajan varjoja. Aiemmin olen valaissut vasta valmiin työn kiinnostavalla tavalla, nyt varjot ovat olleet kiinteä osa veistoprosessia. Koko teoksen idea lähti siitä, että halusin työn päättyvän aniliininpunaiseen varjoon, Helasvuo kertoo.

Kuvan kevät 7.–29.5.2016. Maija Helasvuon teos on esillä Forum Box –galleriassa.

Kuvat: Harri Tahvanainen

MaijaHelasvuo_01
Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Maija Helasvuolle apurahan taiteelliseen työskentelyyn.
, Jenni Heikkinen.

Kuvissa elämän paikat

Kuvassa vanha rouva syö jäätelöä maauimalan luona. Toinen poseeraa kerrostalon edessä Esplanadilla. Valokuvaaja Helena Inkerin toteuttamassa Elämän paikat –näyttelyssä kuvataan ikäihmisiä heille tärkeissä paikoissa ja kerrotaan niihin liittyviä muistoja.

– Halusin tarkastella ikäihmisten kanssa heille tärkeitä muistoja – kuitenkin niin, että muistoja voidaan tuoda ja heijastaa valittujen paikkojen kautta tähän päivään, Helena Inkeri kertoo.

Inkeri halusi tarjota hoivapalveluiden piirissä eläville ikäihmisille tilaisuuden tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään sekä tuoda esiin muistoja ajalta, jolloin osallistujat kokevat olleensa vahvoilla.

– Kun ikää tulee, tulee usein myös sairauksia, kipuja ja haasteita arjesta selviytymisessä. Niiden alle hautautuu helposti osa ihmisen persoonasta ja elämänkokemuksesta, Inkeri pohtii.

999_50-10_blogi

Projektiin osallistui 11 vanhusta. Mukana oli kaksi pariskuntaa, joten kuvat kertovat yhdeksän tarinaa. Ensin osallistujien kanssa tavattiin useita kertoja sekä ryhmässä että yksityisesti, tutustuttiin, katseltiin vanhoja valokuvia ja jaettiin muistoja. Sitten oli vuorossa kuvausmatka jokaisen tärkeään paikkaan.

Kuvausmatkat vaativat tarkkaa suunnittelua, jotta kaikki sujuisi turvallisesti ja vanhukset jaksaisivat olla mukana. Kaikki muistelijat eivät itse pystyneet matkustamaan, ja tällöin Inkeri lähti kuvausmatkalle mukanaan vanha valokuva, jonka avulla muistelija saatiin mukaan uuteen kuvaan.

999_7-1_blogi

Alkuun epäilytti

Osa osallistujista myös suhtautui projektiin aluksi hieman epäillen. Esimerkiksi vaimonsa Hilkan kanssa projektiin osallistunut Väikkä arveli, että osallistuminen voisi olla liian työlästä ja raskasta. Avajaisten jälkimainingeissa Väikkä kuitenkin kiittelee Helena Inkeriä kovasti.

– Sinä kyllä olet ammatissasi, osaat niin hienosti tehdä tätä ja aina olet huomioinut meitä, Väikkä kiittää.

Väikälle jäi kuvaprojektista hyvä tunne, sillä muihin osallistujiin tutustuminen oli mukavaa ja keskustelut Inkerin kanssa kiinnostavia. Alkuun puhuminen tuntui kuitenkin vaikealta.

– Oli vähän outoa puhua vieraan ihmisen kanssa asioista, joista ei ole oikeastaan puhunut kenellekään ja haikeita muistojakin tuli mieleen, Väikkä kertoo.

999_30-8_blogi

– Muistojen lisäksi meillä oli syvällisiä juttutuokioita myös esimerkiksi omaishoitajuudesta. On mieletön kunnia, että ihmiset ovat kertoneet elämistään avoimesti, sanoo Inkeri.

– Toivon, että näyttelyn myötä että osallistujien ääni ja arvokkaat tarinat pääsevät laajemminkin esiin. Vaikka tarinat ovat henkilökohtaisia, niissä on aina jotakin tunnistettavaa ja jaettua, jotakin, mihin muut voivat peilata omia kokemuksiaan.

999_25-blogi

Elämän paikat -näyttely on esillä Roihuvuoren palvelukeskuksessa 29.12.2015 saakka. Elämän paikat -projekti jatkuu Seniorisäätiön Kannelkodissa ja vuonna 2016 näyttelykokonaisuus lähtee kiertuueelle.

 Lisätietoa ja tarinoita luettavissa projektin verkkosivuilla ja Facebookissa:

www.elamanpaikat.fi
www.facebook.com/elamanpaikat

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2015 valokuvaaja Helena Inkerille Taidetta hoitolaitoksiin –apurahan Elämän paikat -valokuvaprojektin ja näyttelyiden toteuttamiseen ikäihmisten asumisyksiköissä.
, Jenni Heikkinen.

Rauhaa ja inspiraatiota taiteilijaresidenssissä

Kuvataiteilija Tero Annanolli lähti Kulttuurirahaston apurahalla taiteilijaresidenssiin Hôtel Chevilloniin elokuun alussa ja työskentelee siellä tammikuun 2016 loppuun.

Annanolli haki residenssiin, koska uskoi, että siellä olisi helpompi keskittyä työskentelyyn. Hän toivoi myös saavansa uusia vaikutteita. Annanolli sanoo uuden ympäristön näkyvänkin töissä.

– Valo on täällä erilainen ja samoin värit, joten vie aikansa, että tutustuu uuteen väripalettiin.

Maaseudun rauha ja hiljaisuus ovat olleet taiteilijalle mieleen.

– Residenssi on loistava paikka irrottautua arjesta ja asettua aivan uuteen ympäristöön. Myös Hôtel Chevillonin pitkä historia tuo oman charminsa. Lähistön metsät ovat uskomattoman kauniita ja Fontainbleau, jossa residenssi sijaitsee, on kaunis pikku tuppukylä.

chevillon_annanolli

 

Vanhassa linnassa on viehättävyyden lisäksi myös haasteensa.

– Ateljee ei ollut heti toimintakunnossa: katossa oli kosteusvaurioita ja sähköt olivat poissa muutaman viikon, joten illalla ei voinut työskennellä. Myös nettiyhteys toimii välillä huonosti, Annanolli kertoo. Hän kuitenkin käytti ajan hyödykseen pyöräilemällä lähiympäristössä ja keräämällä uusia ideoita.

Päivät residenssissä vaihtelevat, ja Annanolli on käynyt myös Pariisissa tutustumassa kulttuurikohteisiin ja hankkimassa taiteilijatarvikkeita.

– Yleensä aamulla luen sähköpostit ja käyn kaupassa, jonka jälkeen aloitan työskentelyn. Aterian valmistamiseen menee aikaa ja sen teen yleensä siestan aikaan, jolloin kaikki liikkeet ovat kiinni. Sen jälkeen jatkan työskentelyä. Joskus aloitan työskentelyn vasta illalla.

Yllätyksekseen Annanolli on päässyt myös treenaamaan ruotsin kieltä, sillä suurin osa Chevillonin taiteilijoista tulee Ruotsista.

– Toukokuussa työskentelen Roomassa,  Circolo Skandinavossa, joten ruotsin kielestä on hyötyä. Pohjoismainen yhteistyö on aina kiinnostanut minua.

Taiteilijaresidensseihin vuodelle 2016 myönnetyt apurahat julkistettiin 22.10.2015 Suomen Kulttuurirahaston verkkosivuilla.

Kuvat: Tero Annanolli

Suomen Kulttuurirahasto myöntää vuosittain apurahoja työskentelyyn taiteilijaresidensseissä. Viime vuosina apurahoja on myönnetty Schloss Wiepersdorfiin Saksaan ja Hôtel Chevilloniin Ranskaan. Hôtel Chevillon sijaitsee Grez-sur-Loingin kylässä noin 70 km Pariisista etelään ja noin 9 km Fontainebleaun kaupungista. Kylässä on noin 1 300 asukasta. Paikka houkutteli kuvataiteilijoita, kirjailijoita, säveltäjiä ja muusikkoja jo 1800-luvun lopulla. Siellä ovat työskennelleet muun muassa Carl Larsson, August Strindberg, Anders Zorn ja Ville Vallgren.
, Jenni Heikkinen.

Fantasiamaisemassa – Petri Ala-Maunus maalaa entistä abstraktimpia teoksia

Ylimaisema, fantasiamaisema, päällekäyvä. Näillä sanoilla Petri Ala-Maunus kuvailee uusia maalauksiaan, jotka ovat parhaillaan esillä Galleria Heinossa Helsingissä.

AM07 AM03

Paratiisi on ollut Ala-Maunuksen aiheena aiemminkin. Aiemmin paratiisimaisema on kuitenkin ollut töissä vain taustaa pääosassa olleille ihmisille. Nyt Ala-Maunus halusi kokeilla pelkkää maisemaa. Idean hän sai tamperelaisen lounaspaikkansa seinämaalauksesta. Joku vuoristomaisemassa ei tuntunut oikealta.

– Tajusin, että ongelma oli siinä, että maalaus oli tehty liian nopeasti ja siksi se alkoi ärsyttää. Ajattelin, että jos teen maisemaa, en välitä ajasta, vaan keskityn mieluummin yhteen työhön vaikka kuinka kauan. En mieti, miten vähällä voin päästä vaan kuinka paljon voin antaa.

Ideat tekemisen kautta

Ala-Maunus kertoo hakeneensa uusiin tauluihinsa äärimmäistä kauneutta ja puhtautta. Hän on aiemmin tehnyt selkeämmin esittäviä maalauksia, mutta uusissa töissä esittävä osa voi olla pieni. Tauluissa on myös tyhjiä kohtia.
– Tyhjän tilan jättäminen on minulle uutta ja se on välillä hankalaakin, Ala-Maunus kertoo.

Rohkeutta vaati myös valuttamistekniikka, jossa maali saa valua vapaasti työn pintaa pitkin.

– Kiinnostavinta on, kun antaa vain mennä eikä noudata liian tarkkaan mitään suunnitelmia. Parhaat ideat tulevat aina tekemisen kautta.

AM01 AM06

Vanhat työt uuteen käsittelyyn

Tällä hetkellä työn alla on teoksia Kankaanpään taidekoulun 50-vuotisjuhlanäyttelyyn. Sinne hän maalaa uudestaan ensimmäisen ja toisen opiskeluvuotensa teoksia. Vanhat taulut löytyivät Ala-Maunuksen lapsuuskodista melko huonokuntoisina.
– Ne ovat aloittelijan töiden näköisiä, Ala-Maunus muotoilee. Teoksissa on kuitenkin kiinnostavuutensa.

– Kaikella mitä maalaa, on aina yhteys aiemmin tehtyyn – paitsi näillä ensimmäisillä töillä, joista kaikki on lähtöisin. Niissä käsittelen monia aiheita ensimmäistä kertaa.  Hain jo silloin realistista esittävyyttä töihin, mutta taito ei riittänyt. Mielenkiintoista nähdä, mihin nyt pystyn.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosijuhlassaan 27.2.2015 Petri Ala-Maunukselle apurahan taiteelliseen työskentelyyn ja näyttelyiden järjestämiseen.
, Jenni Heikkinen.