Läpi kuuluisan Kiven

Rakastetun kansallisromaanin, Seitsemän veljeksen, kääntäjä David Hackston tuntee urakan edessä rimakauhua.

– On se iso pala, kieltämättä.

Seitsemän veljeksen kääntäminen on täysin erilainen työtehtävä kuin viime vuonna kirjoitetun dekkarin, jota voi vaan alkaa naputtaa, sanoo kansallisromaanin englanninnosta aloittava David Hackston. Suomalaisen kirjallisuuden alkujuurille kanonisoidun teoksen käännös vaatii runsasta taustyötä – ja siinä on eri tavalla ammatillinen maine vaakalaudalla.

– Se on kuin pyhää tekstiä kääntäisi.

Valtion käännöspalkinnon 2007 saanut Hackston on kääntänyt paljon suomalaista nykykirjallisuutta, muun muassa Johanna Sinisaloa, Pajtim Statovcia ja Katja Kettua. Kätilön kääntäminen oli ”hurja tehtävä”, muun muassa koska Kettu keräilee sanoja.

– Jos hän on kuullut jossain lappilaiskylässä kerran jonkun mummon käyttävän tiettyä sanaa, hän on ottanut sen talteen.

Kettu myös tekee sanayhdistelmiä ja -muunnoksia. Vaikka Aleksis Kivi ei varsinaisesti keksinyt omia sanoja, hän tavallaan loi kirjallisen suomen kielen. Osa sanoista on niin vanhoja, ettei niitä välttämättä löydy sanakirjoista. Hackstonilla on kotona Nyky-Suomen sanakirja 1940-luvulta.

– Usein jos haluan tarkistaa siitä Seitsemässä veljeksessä käytetyn sanan, sen kohdalla lukee ’kuten Kivi käytti Seitsemässä veljeksessä, hän puuskahtaa.

– Mutta ehkä siinä käynnistyy oma luovuus. Kun on päässyt tekstiin sisälle, mukaan tulee intuitio: miten saa olla luova.

Suomalaisilla lukijoilla on vahva suhde Seitsemään veljekseen. Hackston arveleekin, että käännöstä luetaan eniten Suomessa – kuin piru raamattua. Se hieman turhauttaa.

– Kirjassa on monta lentävää lausetta, mutta kokonaisuus ei kuitenkaan peilaannu yhden lauseen varaan.

Käännös ei koskaan ole sanatarkka kopio, vaan kääntäjä yrittää päästä kirjailijan pään sisään.

– Luettuani virkkeen yritän aistia intuitiivisesti, mitä kirjailija on halunnut tehdä ja miten saan sen kääntymään niin, että ajatus kantaa.

Miten 1800-luvulla eläneen kirjailijan pään sisään voi päästä?

Kivi tunsi klassikkoja varsin laajasti, huomauttaa Hackston. Teos on täynnä viittauksia maailmankirjallisuuteen, kuten Shakespeareen.

– Vaikka miljöö on se korpimetsä, Kiven sisäinen maailma ei ollut nurkkakuntainen vaan hyvin ulospäinsuuntautunut.

Ilmestyessään teos ei myöskään ollut vanhaa kieltä. Hackston haluaakin tutkiskella, missä määrin nykyenglanti ja vanha englanti voivat elää käsi kädessä klassikkokirjan käännöksessä 2010-luvulla.

Aiempia englanninnoksia hän ei aio lukea. Käännös on aina tekijänsä näköinen.

– En halua muiden töiden vaikuttavan omiin ratkaisuihini.

Teksti: Tiiamari Peltonen
Kuva: Pekka Hannila

B.A. David Hackston sai 24 000 euron apurahan 27.2.2016 Vieno Solan rahastosta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kääntämiseen englanniksi.
, Jenni Hietala.

Hobitit ja yleisö ympäri maailman

36 000 vastaajaa 46 eri maasta vastasi kyselyyn Hobitti-fantasiaelokuvatrilogiasta. He kertoivat, mitä pitivät elokuvasta, ovatko J. R. R. Tolkienin tarinoiden faneja, mikä tarinoiden merkitys on heille ja miten se näkyy heidän arjessaan. Aberystwythin yliopiston professori Martin Barkerin käynnistämästä hankkeesta koostui ainutlaatuisen suuri vastaanottotutkimus, jonka parissa tutkijat nyt työskentelevät ympäri maailmaa. Suomen tutkijaryhmän hanketta johtaa Irma Hirsjärvi Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksesta.

– Tolkien ja hänen teoksensa ovat tunnettuja ympäri maailman ja ovat olleet jo vuosia. Laaja, globaali yleisö teki Hobitista sopivan kansainvälisen tutkimuksen aiheen, Hirsjärvi sanoo. Suomalaiset tutkijat käyvät läpi vastausten Suomen aineiston ja tarkastelevat muun muassa mitä fantasia merkitsee sen käyttäjille ja kuinka vastaajat käyttävät fantasiafiktiota osana arkeaan sekä millaisia fani-ilmiöitä nousee esiin.

– On kiinnostavaa nähdä, miten Hobittia on katsottu, millaisia odotuksia sitä kohtaan on ollut. Elokuvan kautta päästään tarkastelemaan myös kulttuurisia eroja vastaanotossa, ikäryhmien eroja, sukupuolten eroja, fanien eroa valtavirran katsojiin – erilaisia yleisöjä eri puolilla maailmaa suhteessa samaan kulttuurituotteeseen.

– Tässä on aikamoiset mahdollisuudet valita aineistoja, maita, kielialueita ja kysymyslomakkeesta eri kysymyksiä ja painopisteitä.

hobitti1

Suomi ja muu maailma

Koko kyselylomakkeen koonti, kääntäminen ja testaus tehtiin tutkijoiden vapaaehtoisvoimin. Kysely päättyi viime keväänä ja kesän aikana tilastollinen osuus käytiin läpi. Koko aineisto on ollut tutkijoiden käytössä syksystä lähtien. Suomessa ensimmäisiä, alustavia tuloksia on tarkoitus julkaista kesäkuussa Kulttuurintutkimuksen päivillä ja fantasia- ja scifiharrastajien tapahtumassa Finnconissa.

Koska kysymykset olivat aivan samat kaikille, aineisto mahdollistaa vertailevan tutkimuksen. Tutkijoilla ympäri maailman on käytössään sama aineisto ja he pääsevät myös hyödyntämään toistensa tuloksia. Hirsjärvi odottaa innostuneena vertailua esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan ja Kiinaan.

-Suomessa meillä on ihan erityinen fantasiaharrastajien verkosto kun vertaa vaikka muihin Pohjoismaihin. Meillä on ollut pitkään fantasia- ja scifiharrastajien  yhteisiä tapahtumia, Finnconeja, ja organisoitua yhdistystoimintaa. Oletan, että tämä tulee jotenkin näkymään aineistossa.  Siellä näkynee myös muun muassa suomalaisen lukemisen taso.

Fantasia on monelle fanille tärkeä osa elämää ja poikkeaa siinä monesta muusta genrestä. Hirsjärvi odottaakin kiinnostuksella, miten selvästi fanit ja muu yleisö erottuvat tutkimusaineistossa toisistaan.

– Fantasia näyttää antavan faneille paljon, se tuo elämään nautintoa ja älyllistä kutkutusta. Alustavien tulosten mukaan Hobitti-trilogian epäonnistuneisuuskin oltiin valmiita antamaan anteeksi, sillä faneille oli tärkeää päästä takaisin Tolkienin luomaan maailmaan vielä hetkeksi.

Kuvat: Jasmin Syrjälä

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Irma Hirsjärvelle ja työryhmälle apurahan fantasian merkityksiä Suomessa käsittelevään tutkimukseen. Tutkimus on osa The World Hobbit Projectia.
, Jenni Heikkinen.

Ihannetyttöjen kapina

– Tyttökirjojen ajatellaan olevan konservatiivisia, mutta sehän ei pidä paikkaansa! suomalaisia tyttökirjoja tutkinut Myry Voipio sanoo.

Voipio tarkastelee väitöskirjassaan suomalaisia tyttökirjoja vuodesta 1889 nykypäivään. Vanhin mukana oleva teos on Toini Topeliuksen Tea-nimimerkillä julkaisema  I utvecklingstid, tuoreimpia Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa ja Henrika Andersonin Emma Gloria med lust och fägring stor vuodelta 2011.

– Päähenkilöt ovat edelleen oman aikakautensa ihannetyttöjä. Ihanteet vain ovat muuttuneet ja elämä on vapautunut.

Tutkimuksessaan Voipio havaitsi, että suomalaiset tyttökirjat ovat aina kuvanneet pinnalla olleita aiheita, esimerkiksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomen itsenäistymispyrkimyksiä.

– 1910-luvulla käsitellään yhteis- ja tyttökoulua. Esimerkiksi Anni Swan ja Mary Marck eli Kersti Berglund kirjoittivat kirjoihinsa myönteisiä käsityksiä siitä, että tytöt käyvät nimenomaan yhteiskoulua.

1960-luvulla kirjoissa alettiin puhua enemmän esimerkiksi murrosiästä ja kirjoissa mainittiin ajankohtaisia aiheita kuten Vietnamin sota ja Beatles.  Uusimmissa teoksissa pohditaan muun muassa seksuaalisuutta lesbo- ja bi-hahmojen kautta. Seksuaalisuuden kuvaus onkin suurin kirjoissa tapahtunut muutos.

voipio4

Villikot ja neuvottelijat

Voipio nosti väitöskirjansa otsikkoon emansipaation ja ohjailun. Näiden kahden ristiveto on peräisin jo varhaisimmistä tyttökirjoista, joiden piti kasvattaa tytöistä oikeanlaisia naisia. Silti tyttökirjoissa on alusta asti ollut oman aikansa normeja vastaan kapinoineita villikkohahmoja ja niissa on kuvattu esimerkiksi tyttöjen koulutustavoitteita. Sama linja on säilynyt ja nykytyttökirjoissa kritisoidaan esimerkiksi ulkonäköpaineita.

Voipion mielestä on kiinnostavaa, että suoran kapinallisuuden lisäksi tyttökirjoissa on paljon tyttöjä, jotka neuvottelemalla kehittävät itselleen parempaa asemaa.

– Tekla Roschierin kirjassa Auringon noustessa vuodelta 1898 päähenkilö Aini on tavattoman kiltti ja kunnollinen. Mutta kun hän oivaltaa haluavansa opiskella ylioppilaaksi, hän ei suinkaan paisko ovia tai karkaile, vaan tekee työnsä entistä paremmin, opettaa torpparien lapsia ja auttaa kotitöissä vielä enemmän. Tällä tavoin Aini todistaa vanhemmilleen, että pystyy opiskelemaankin, Vopio kertoo.

Paljon on tyttökirjoissa säilynyt samana läpi vuosien. Ammatista ja koulutuksesta on tullut itsestäänselvyyksiä, mutta edelleen hahmot pohtivat, mikä olisi heille sopiva ala ja miten tavoitteen voi saavuttaa. Myös perhe, ystävyys ja ihmissuhteet ovat pysyneet tärkeinä.

Enemmän keskustelua lastenkirjallisuudesta

Voipio toivoisi, että julkisessa kirjallisuuskeskustelussa käsiteltäisiin enemmän lasten ja nuorten kirjoja. Näin uudetkin kirjat saisivat ansaitsemaansa huomiota ja lukijat löytäisivät ne paremmin.

– Jos lasten- ja nuorten kirjallisuudesta puhutaan vain silloin kun kauhistellaan, etteivät nuoret lue, se ei ole kovin kannustavaa!

Kuvat: Harri Tahvanainen, Jenni Heikkinen


Kulttuurirahaston työntekijöiden suosikkityttökirjoja:
Anni Polva: Tiina-sarja
L. M. Montgomery: Vihervaaran Anna
L. M. Alcott: Pikku naisia
Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
Anni Swan: Iiris rukka (ja muut Swanin teokset)
Merja Jalo: Nummelan ponitalli
Carolyn Keene: Neiti etsivä
Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Pohjanmaan rahasto myönsi vuonna 2010 Myry Voipiolle suomalaisten tyttökirjojen tyttöhahmojen toimijuutta tarkastelevaan väitöskirjatyöhön. Voipion väitöskirja ”Emansipaation ja ohjailun ristivedossa. Suomalaisen tyttökirjallisuuden kehitys 1889–2011” tarkastetaan Jyväskylän yliopistossa 20.11.2015.
, Jenni Heikkinen.

Tommi Liimatan hyvästit Pietarsaarelle

– En halunnut kuvata erityistä lapsuutta, vaan mahdollisimman tyypillistä, kirjailija Tommi Liimatta sanoo. Muusikkonakin tunnettu Liimatta julkaisi vuonna 2014 romaanin nimeltä Jeppis, kirjailijan omia lapsuudenkokemuksia heijastelevan kuvauksen ala-asteikäisen Tommi-pojan elämästä Pietarsaaressa. Nyt työn alla on jatko-osa, Jeppis 2.

Kirjojen tapahtumat ovat varsin arkisia: pyöräilyä, koulunkäyntiä, musiikin kuuntelua. Liimattaa onkin ärsyttänyt lapsuuskuvausten ihannoiva sävy.

– Sellainen että aina mummo oli hyväntuulinen ja aina odotti mehut ja lätyt pöydässä – mutta kun ei odottanut! Meno oli tosi raadollista, sen on vain unohtanut.
Liimatta01
Kirjojen näkökulma on lapsen, ilman jälkiviisautta. Liimatan mukaan tietoisuuden lisääntyminen on tuotava esiin hienovaraisesti.
– Välillä tekstiä on dorkennettava, että se tuntuisi oikealta.

Jeppis 2 kuvaa aikaa, jolloin lapsuus ja orastava teini-ikä ovat molemmat läsnä. Ensimmäiseen Jeppis-kirjaan verrattuna tilanne on nyt merkittävällä tavalla toinen, kun Liimatalla on käytössään omat vanhat päiväkirjansa.
– Olen yrittänyt lukea suppeiden päiväkirjamerkintöjeni läpi, miltä oikeasti tuntui silloin.

Liimatta03

Pitkä projekti

Jeppis oli tekeillä jo vuonna 1990. Romaanin lopullinen muotoutuminen kuitenkin vaati sekä ajallisen etäisyyden että tekijän omien taitojen kehittymisen. Liimatta mietti pitkään, miten aiheesta voisi kirjoittaa. Kun kerrontaratkaisu oli selvä, hän tiesi romaanin vihdoin syntyvän.

Vaikka Liimatta kirjoittaa lapsuutensa Pietarsaaresta, romaanit ovat vaatineet paljon taustatyötä: vanhojen sanomalehtien tutkimista, haastatteluja ja yksityiskohtien tarkastamista niin internetistä kuin vanhoista tietosanakirjoistakin. Jos yksikin fakta menee pieleen, se harmittaa.

– Mielikuvitukseni on parhaimmillaan silloin kun on määrätyt pulttaukset tapahtuneisiin asioihin, omanlaisensa ankkurit joista voi lähteä liikkeelle.

Liimatta02

Hyvästit Pietarsaarelle

Jeppis-kirjoja kirjoittaessaan Liimatta on samalla jättänyt hyvästejä Pietarsaarelle.

– Pietarsaari on niin kummallinen kaupunki. Sitä ei voi verrata muihin. Olen myöhemmin keikkaillut ympäri Suomea, mutta missään ei löydy samanlaista tunnelmaa.

Tekeillä olevan romaanin jälkeen Liimatta ei enää aio palata lapsuusmuistoihin tai Pietarsaaren kuvaamiseen.

– Tämä on ollut elämäni ensimmäinen hanke, joka alkoi kun 9-vuotiaana kirjoitin pari konekirjoitusliuskaa kerrostalon lasten voimasuhteista. Täytyyhän päähän mahtua jotain muutakin.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahasto myönsi vuosijuhlassaan 10.4.2015 Tommi Liimatalle apurahan Pietarsaarta 1987–1990 käsittelevän Jeppis 2 romaanin kirjoittamiseen.
, Jenni Heikkinen.