Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho

Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuosina 2005-2016 filosofian tohtori Jari Eerolalle apurahoja vepsäläisen musiikkitradition tutkimiseen.
, Jenni Heikkinen.

Poromerkit ja perimätieto kerätään tietokirjaan

– Lähdin kymmenvuotiaana paimeneen ja aloin myös merkitä poroja. Nyt olen hoitanut poroja 30 vuotta ja elämäni aikana olen ollut vain pari viikkoa muissa töissä, kertoo Hannu Magga, joka tutkii porojen merkinnässä käytettäviä sukumerkkejä ja tallentaa suullista poronhoitoperinnettä.

– Sain sukuperintönä kiinnostuksen poromerkkeihin. Ympärilläni on aina ollut paljon vanhuksia, joilta olen kuullut kertomuksia poronhoidosta, sellaista perimätietoa mitä ei kirjoista löydy.

Magga aloitti työnsä tutkimalla oman sukunsa käyttämien poromerkkien periytymistä. Siitä tutkimus laajentui ja nyt tutkittuna on 96 sukua.

Perinteiset poronomistajien käyttämät tunnisteet, joilla porot merkitään, kertovat Maggan mukaan selvästi omistajien sukulaissuhteista.

Osan sukulaisuudesta kertovista samankaltaisuuksista näkee yhdellä silmäyksellä. Kullakin suvulla on oma merkkilinjansa, ja lasten käyttämät merkit ovat muunnelmia vanhempien sukulaisten merkeistä.

– Ei tarvitse katsoa kirkonkirjoista, kuka on kenellekin sukua, vaan sen näkee aivan selvästi merkeistä. Merkeistä löytyy sukuyhteyksiä Etelä-Ruotsia myöten, Magga selittää. Hän on jäljittänyt sukumerkkien periytymismekanismia useamman sukupolven taakse.

Tekeillä tietokirja

Maggan tarkoituksena on koota keräämistään tiedoista tietokirja. Siihen kuuluisi myös kartta, josta näkee missä mikäkin suku elää. Tutkittavaa riittää, sillä Norjan puolelta Magga ei vielä ole kerännyt tietoa.

– Työ tuntuu laajenevan joka päivä. Viimeksi viikko sitten löysin uuden sukuyhteyden.

– Lisäksi kirjaan tulee kertomuksia elämästä saamelaisalueella, omasta suvustani ja tuttaviltani sekä omia kokemuksiani.

Tärkeää on myös tieto porosta ja sen hoitamisesta, esimerkiksi siitä, miten poro reagoi erilaisiin säätiloihin.

– Vanhoilta ihmisiltä löytyy porosta paljon sellasta tietoa, mitä nykyään ei tunneta. Näiden tietojen tallentamiseen on nyt viimeiset hetket käsillä.


Kuvat Hannu Maggan omista kokoelmista. Viimeisessä kuvassa Maggan isovanhemmat Oula Henriksen Magga sekä Saara Isakdatter Näkkälä  Kalkujärvessä 1930-luvulla.

6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivä. Helmikuun 6. päivänä 1917 pidettiin Norjan Trondheimissa ensimmäinen saamelaiskokous.

Hannu Magga sai vuonna 2016 apurahan Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahastolta saamelaisen poronhoidon suullisen perimätiedon tallentamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Perinteet elävät Heinämaan pitseissä

Orimattilan Heinämaa on Rauman ohella Suomen toinen alue, jolla nypläys on ollut merkittävä ammatti ja myös säilynyt elävänä traditiona. Helena Honka-Hallila yhdessä työryhmän kanssa työstää parhaillaan tietokirjaa Heinämaan pitseistä ja niiden historiasta. Kirja tulee sisältämään Heinämaan pitsin tarinan sekä pitsien malleja 1800-luvulta nykypäivään.

– Heinämaan pitsin tarkkaa alkuperää ei tiedetä, mutta säilyneistä vanhoista nypläystyynyistä löytyvien vuosilukujen perusteella voi päätellä että pitsiä on nyplätty kylässä jo ainakin 1800-luvun alkupuolella. Vanhoja pitsejä on säilynyt museoiden kokoelmissa, Honka-Hallila kertoo.

1900-luvun aikana Heinämaalla myös kehitettiin uudenlaista nypläystyyliä. Siellä tehtiin muun muassa suuria pöytäliinoja yhdistämällä leveitä pitsejä. Kokeilevat nyplääjät kuten Varma Ritala tekivät hartiahuiveja, koruja ja pieniä iltalaukkuja.

Kylän naisille nyplääminen oli tapa saada tuloja. Vielä 1936 Heinämaalla oli 200 nyplääjää jotka saivat ainakin osan tuloistaan pitsejään myymällä, ja vuonna 1953 nypläys oli päätulo 30 naiselle.

Heinämaan tyyli

Heinämaalle oli huonot liikenneyhteydet ja kylä oli pitkälti eristyksissä, mikä auttoi oman tyylin kehittymistä. Toisaalta jotkut heinämaalaiset lähtivät kylästä myymään pitsejä muualle. Esimerkiksi Lahdessa sijainnut Helmi Vuorenmaan liike nypläytti kansallispukuihin tarvittavia pitsejä heinämaalaisilla ja myös jotkut helsinkiläiset liikkeet teettivät töitä Heinämaan nyplääjillä.

– Lasten piti opetella nypläämään ja vanhemmat saattoivat vaatia lapsen nypläämään tietyn määrän ennen kuin he pääsivät ulos leikkimään, Honka-Hallila kertoo.

Nypläysmalleista myös pidettiin hyvä huoli ja taito haluttiin pitää visusti omassa kylässä.

– Jos muutti pois Heinämaalta, piti luopua nypläyksestä, Honka-Hallila kertoo. Pitsien malleja ei myöskään saanut ostaa mistään, vaan ne kulkivat perheissä.

– Mallit olivat arvotavaraa, niitä ei annettu toisille koska niillä tienattiin rahaa.

Vasta nyt pitsimalleja on alettu myydä Heinämaan pitsinkutojien Pitsituvassa.

– Vanhat mallit on tehty tuohen päälle. Niiden mallit ovat selkeitä verrattuna esimerkiksi Rauman pitseihin, Honka-Hallila selittää Heinämaan pitsien erityispiirteitä. Tyypillisiä heinämaalaisia tuotteita ovat myös esimerkiksi pienet liinat, jotka ovat kokonaan pitsiä erotuksena esimerkiksi raumalaisista liinoista, joissa keskellä on kangasta.

Pitsiperinne elää yhä Heinämaalla. Pitsituvassa järjestetään tapahtumia ja näyttelyitä ja nypläystä opetetaan niin lapsille kuin aikuisillekin. Lisäksi Pitsituvalla myydään yhä paikallisten kutojien  töitä, eli nypläys tuo yhä sivutuloja kyläläisille.

Kuvat:
1. Heinämaalainen äiti tyttärineen nyplää.
2. Heinämaan pitsejä Pitsituvalla 2010-luvun alussa.
3. Suomen ensimmäisessä kotiteollisuusnäyttelyssä vuonna 1875 oli esillä heinämaalaisen Henrika Kivistön pitsejä.
4. Orimattilan Villatehtaan johtaja Sven Fahlgren sai vuonna 1965 lahjaksi Varma Ritalan nypläämän ison pellavaliinan.

Maakuntarahastojen apurahat ovat haettavina 10.1.-10.2.2017. Lisätietoa täällä.

Päijät-Hämeen rahasto myönsi vuonna 2016 Helena Honka-Hallilalle ja työryhmälle apurahan Heinämaan pitsejä käsittelevän tieto- ja mallikirjan kirjoittamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Ruoka herättää tunteita

Vuonna 2013 alkanut Suomi syö ja juo on kerännyt suomalaisten ruokakuvia ja -muistoja, keskusteluttanut sosiaalisessa mediassa ja tuonut esiin museoiden ruokaan liittyviä kokoelmia. Se on nyt myös osa ELO-säätiön Syödään yhdessä -hanketta ja siten Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Juhlavuoteen on jo valmistauduttu Kansallisruoka-äänestyksellä, jonka perusteella valittiin syyskuussa 12 finalistia karjalanpaistista ja viilistä aina mustikkapiirakkaan ja pitsaan, jotka saavat kukin juhlavuonna nimikkokuukautensa. Finalisteista äänestetty voittaja julistetaan Helsingin Matkamessuilla tammikuussa 2017.

– Kansallisruoka herättää suuria tunteita, mikä kertoo siitä, miten tärkeää ruoka meille on. Se on identiteettimme ydintä, kertoo Susanna Haavisto, Suomi syo ja juo -hankkeen koordinaattori ELO-säätiöstä.

Kansallisruoasta puhuminen saa Haaviston mukaan monen kaivautumaan omaan perinnepoteroonsa, joissa on vain yksi ainoa oikea tyyli tehdä suomalaista ruokaa.

– Moni haluaa ajatella, että juuri se meidän mummon karjalanpaisti on se oikea – ja sille henkilölle varmasti onkin. Mutta laajemmin ajatellen perinteiden suhteen tarvitaan avarakatseisuutta: ne ovat eläviä kokonaisuuksia. On parempi että joku tekee karjalanpaistia ja laittaa siihen vaikka parsakaalia, kuin se että kukaan ei tekisi koko ruokalajia vain sen takia, että se olisi tehtävä tietyllä ohjeella.

– Sellainen ajattelu, että ennen oli kaikki paremmin ja että vanha ruokakulttuuri oli puhdasta ja täydellistä, tuntuu ikävältä. Nykyinen tilannehan on aivan huikea, meillä on enemmän valinnanvaraa kuin koskaan ennen. Voimme ottaa perinteiden hyvät puolet kuten säästäväisyyden, raaka-aineiden tuntemuksen ja huolellisuuden, ja yhdistää ne nykypäivän hyviin puoliin.

suomi_syo_ja_juo_2
Hotelli Tornin joulupöytä vuonna 1956.

Aktiivista keskustelua sosiaalisessa mediassa

Suomi syö ja juo toimii aktiivisesti sosiaalisessa mediassa. Keskustelussa on mukana kokkeja, yritysten edustajia, ruokaharrastajia ja sekä sekalainen joukko kotiäitejä ja -isiä, autonkorjaajia eli ketä tahansa  kenellä sattuu olemaan jotain sanottavaa ruoasta.

Twitterissä kaikki ovat jossain mielessä tasa-arvoisia keskustelijoita. Ruoka aiheena koskettaa kaikkia, joten se on jo valmiiksi maaperää, johon on helppo kaikkien tarttua. Se on ollut Suomi syö ja juo -hankkeen sydän. Lähivuosina emme olekaan tehneet tallennuksia, vaan olemme avanneet museoiden kokoelmia ja halunneet antaa takaisin yleisölle ruoka-aiheisia kuvia.

Haaviston mielestä sosiaalinen media onkin museoille hyvä toimintakanava. Kuvat ja tarinat kiinnostavat, kun ne tuodaan esiin oikealla tavalla. Lisäksi ihmisillä on mahdollisuus tuoda lisätietoa omien kokemustensa ja tietämyksensä mukaan, ja näin myös tapahtuu.

– Esimerkiksi kun Satakunnan Museo julkaisi kuvasarjan nahkiaisenpyynnistä, eräs porilainen mies tuli museolle kertomaan tunnistaneensa niistä isoisänsä. Hän näytti kuvia äidilleen, joka tunnisti niistä lähes kaikki henkilöt ja kertoi vielä taustatietoa heistä sekä antoi lisäkuvan työmiehistä.

Toinen tärkeä hanke juhlavuonna on ELO-säätiön Syödään yhdessä, jonka osana myös Suomi syö ja juo nyt toimii. Sadan yhteistyökumppanin yhteinen tavoite on lisätä yhdessä syömistä ja siten kasvattaa yhteisöllisyyttä ja uudenlaista yhteistyötä. Suomalaiset syövät vähiten yhdessä muihin OECD -maihin verrattuna, vaikka yhteisen ruokahetken monet hyvinvointia edistävät tekijät on osoitettu myös tutkimuksissa. Haaviston mielestä suomalaisten kannattaisikin opetella taas syömään yhdessä.

– Se mahdollistaisi monta hyvää asiaa, sillä yhdessäolo lisää hyvinvointia monin eri tavoin. Yhteiset ruokahetket lisäävät myös ruoan arvostusta, kun ruoan ääreen todella rauhoitutaan nauttimaan.

Kuvat: Suomi syö ja juo/ Keski-Suomen museo ja Hotelli- ja ravintolamuseo, julkaistu CC-BY 4.0 –lisenssillä.

Lisää aiheesta joulukuussa ilmestyvässä Tammenlastuja 4/2016 -lehdessä.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 ELO-säätiölle apurahan Suomi syö ja juo -hankkeen toteuttamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Sauna on kuin aikakone

Istun lauteilla. Sähkön lämmittämien kivien sihahtaessa toisenlaisen, pehmeämmän sihahduksen vuosien takaa. Istun lauteilla äitini kanssa oman viisivuotiaani kokoisena ja oloisena. Ulkoa kuuluu tuulen vongahtelua ja napsahduksia. Saunan seinustalla seisova koivu pyyhkäisee alaoksillaan pärekattoa. (SKS/SAUNA 1992, 1582.)

– Vaikka saunominen on arkinen tapahtuma, se saa monenlaisia merkityksiä sillä sauna paikkana on vähän kuin aikakonemoottori kokemukselle, selittää Laura Puromies.

Laura_Puromies-Lili_Zoe_Ermezei

Väitöskirjatutkimuksessaan Puromies tutkii saunaa paikkana, joka mahdollistaa menneisyyden läsnäolon ja kokemisen. Puromies tarkastelee ihmisten saunakokemuksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon kuuluvien kahden sauna-aiheisen muistitietokeräyksen aineistojen kautta – niistä yksi esimerkki on alun lainaus.

Kertomuksia hän vertaa siihen, miten saunakokemus on esitetty saunaan liittyvissä mainoksissa, lähinnä kiuasmainoksissa. Niitä tarkastelussa on 1950-luvulta lähtien, eli siitä alkaen kun Suomessa on alettu valmistaa kiukaita teollisesti.

Aito sauna

Saunomisessa tapahtunut muutos näkyy Puromiehen tarkastelemissa mainoksissa.

– Sauna on saanut erilaisia merkityksiä ja arvoja sen jälkeen kun se ei ole enää ollut välttämätön, ainoa peseytymispaikka. Mainoksissa painotetaan luonnonyhteyttä ja mystisyyttä 1990-luvulta alkaen.

Mainoksissa mystifioidaan esimerkiksi tulta, kiveä ja höyryä. Myös aitous ja alkuperäisyys saavat moninaisia piirteitä uudemmissa mainoksissa.

– Ihan kaikki mahdollinen argumentoidaan aidoksi, alkaen vaikka lämmöstä, höyrystä tai tuoksusta. Ja jos se on aitoa, se on tavoiteltavaa, Puromies kertoo.

Mainokset myös kierrättävät vanhoja kerronnan tapoja. Kun esimerkiksi markkinoidaan uudenmallista kiuasta, saatetaan käyttää vaikkapa säkeitä Kalevalasta. Kuvaa voidaan käsitellä vanhanaikaisemman näköiseksi tai kun muuten kaikki on modernia ja puhutaan uusista teknologisista innovaatioista, kuvassa saattaa olla tuohivirsut.

– Moderni täytyy perustella vanhalla. Mitä uudempaa, sitä voimakkaammin vanha on läsnä: puhutaan vaikkapa savusaunamaisista löylyistä vaikka mainostetaan sähkökiuasta joka on tarkoitettu muutaman neliön kokoiseen saunaan, Puromies kertoo.

kiuas

Mennyt on läsnä lauteilla

Sama näkyy myös muistoissa, joissa mennyt on vahvasti läsnä.

– Varsinkin kun saunakokemus kerronnallistetaan, siihen yhdistyy erilaisia aikatasoja. Samassa lauseessa saatetaan kuvailla sitä hetkeä kun ollaan saunassa ja sitä miten se ”on kuin vanha savusauna jossa viisivuotiaana saunoin”.

Kertomuksissa mennyt ikään kuin koetaan uudestaan.

– Vaikuttaa siltä, että kyseessä voi olla ihan mikä tahansa sauna missä tahansa, mutta kun kokemuksesta kerrotaan, kerrotaan samalla kaikista muista elämänkaaren saunoista.  Se mihin muistelu päättyy, on yleensä joku lapsuuden aikainen pihasauna tai rantasauna. Se on tavallaan mukana kokemuksessa, vaikka istuttaisiinkin uimahallin saunassa. Sauna on paikka, joka sitoo kokemukseen muistojen eri tasot.

Miksi juuri sauna toimii näin?

– Ehkä sen takia, että sauna on useimmille ollut aina läsnä elämässä. Aineistoni kertomuksissakin sanotaan, että ”ei minua ole opetettu saunomaan vaan synnyin saunaan”. Ja vaikkei nyt olisi ihan syntynyt saunaan, oletettavasti on saunonut eri ikäisenä, Puromies kertoo.

– Ehkä myös se, että saunominen on kehollisena kokemuksena säilynyt hyvin samantapaisena, saa aikaan, että sauna voi toimia tällaisena aikakoneena. Paikasta riippumatta toistetaan hyvin samankaltaisia asioita.

Vaikka sauna on osa arkea, se kuitenkin erottuu muista arkisista toimista. Siellä ollaan alasti, hikoillaan ja rauhoitutaan.

– Sauna on varmaankin monelle vähiten digitalisoitunut paikka, Puromies pohtii.

Kuvat: Kulttuurirahaston arkisto, Lili Zoe Ermezei, Harvia Oy

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Laura Puromiehelle apurahan saunan kulttuurillisesti merkittävää asemaa osana suomalaista arkea käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Romanien perinne arkistoon

– Romaneilla ei ole aiemmin ollut pääsyä omaan historiaansa, kun ei ole ollut mitään paikkaa, mistä tietoa olisi kootusti löytynyt. Siksi Romanien kulttuuriperintö: arkistointi, arvostus ja tutkimus -projekti on ainutlaatuinen ja uraauurtava, sanoo Sarita Friman-Korpela Romaniasiain neuvottelukunnasta. Kyseessä on neuvottelukunnan,  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kansallisarkiston yhteinen hanke, jonka tavoitteena on perustaa Suomen romanien arkisto, Finitiko kaalenko arkiivos.

Romanien kulttuuriperintö -hankkeessa tallennetaan yksityisten ihmisten muistitietoa ja perinnettä sekä jo olemassa olevia romaniarkistoja. Aineisto voi olla tekstejä, mutta myös valokuvia ja äänitteitä. SKS:aan tulevat kansanperinneaineistot, yhdistysten asiakirjat Kansallisarkistoon. Tähän asti aineistot ovat olleet hajallaan ja niitä on ollut vaikea löytää ja hyödyntää. Nyt tarkoituksena on saattaa aineistot saman hakujärjestelmän alle, jolloin ne olisivat helpommin löydettävissä ja käytettävissä.

– Vuosina 2009–12 toteutetun Romanihistoria-tutkimusprojektin aikana totesimme, että SKS:ssa on varsin mittavat romaniaineistot, silloin keräsimme myös uutta aineistoa. Osa aineistosta on kuitenkin yhä järjestämättä, tutkija Risto Blomster SKS:sta kertoo.

Romanitutkimus on lisääntynyt muun muassa Helsingin yliopiston romanikielen ja -kulttuurin oppiaineen perustamisen myötä. Tutkimus on Blomsterin mukaan myös kansainvälisesti kasvussa.

– Tutkimusta ja tulevaisuutta varten kaipaamme ehdottomasti myös romanien itsensä tuottamaa aineistoa.

romaniarkisto3

Tieto arkistosta saatava leviämään

Merkittävä osa hanketta on myös arkistosta tiedottaminen romaneille, erityisesti erilaisiin yhteisöihin. Aiemmin arkistointiin on romaniyhteisössä suhtauduttu osittain varauksellisesti

– Arkistointi ehkä yhdistetään tilastointiin, tahdonvastaiseen tiedonkeruuseen, mikä on romaneille historiallisesti valitettavan tuttua. Siksi nyt on tärkeää tiedottaa ja kertoa, että kaikki osallistuminen on vapaaehtoista ja kyse on julkisen tiedon keräämisestä, Friman-Korpela kertoo.

– On tärkeää varmistaa, että yhdistysten ja yksityisten ihmisten oma ääni säilyy arkistossa, etteivät ne ole vain ulkopuolisesta näkökulmasta koottua tietoa, Blomster huomauttaa.

romaniarkisto2

Blomsterin mukaan aika materiaalin keräämiseen on nyt hyvä.

– 1960- ja -70-lukujen aktiivit, ihmiset jotka olivat silloin perustamassa yhdistyksiä ja toimivat poliittisesti, ovat nyt jäämässä eläkkeelle tai jo eläkkeellä, ja he tekevät omia pesänselvityksiään. Siksi nyt on hyvä hetki tarkastella sitä aikaa.

Romanien kansallispäivää vietetään 8.4.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosijuhlassaan 27.2.2016 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle apurahan kokoelmiaan kartuttavan ja kansainvälisesti verkottuneen Suomen romanien arkiston perustamiseen ja tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Tatuoinnit muutoksessa

Tatuointeja on pidetty pitkään ainoastaan merimiesten ja rikollisten merkkeinä, mutta nyt niistä on tullut valtavirtaa. Jari Ruotsalainen tutki väitöskirjassaan, miten suhtautuminen tatuointeihin on Suomessa muuttunut.

– Kööpenhaminassa sai jo vuonna 1901 sähköisellä tatuointikoneella tehtyjä tatuointeja, ja siellä, etenkin osoitteessa Nyhavn 17 eli ”Sjuttonissa” suomalaisetkin merimiehet kävivät tatuoitavina. Suomen ensimmäinen tatuointistudio avautui vasta vuonna 1987, Ruotsalainen kertoo.

Tatuointeja ei siis voinutkaan olla juuri muilla kuin matkustaneilla – ja rikollisilla, sillä vankilassa tatuointien tekemiseen on aina löytynyt välineet ja omat motiivinsa. Erilaiset tatuointivälineet ovat edelleen vankiloiden takavarikoiduimpia esineitä.

Ruotsalainen haastatteli tutkimustaan varten merimiehiä, eri palveluammateissa työskenteleviä ja ammatikseen tatuoivia henkilöitä. Merimiehet ja tatuoinnit mielletään sitkeästi yhteen, mutta suomalaisten merimiesten tatuoinneista löytyy silti hyvin vähän dokumentoitua tietoa.

Palveluammateissa työskentelevät taas päätyivät tutkimukseen, sillä heidän työssään tatuointeihin liittyvät arvostukset tulevat käytännössä esiin. Tatuoijien studiot puolestaan ovat tärkeitä koko tatuointikulttuurin kehittymisen kannalta.

Ristiriitaisia tunteita työelämässä

Enää tatuoinnilla ei kuitenkaan pysty asettumaan marginaaliin. Tatuoinneista on tullut valtavirtaa, mutta ne saattavat yhä vaikeuttaa esimerkiksi työn saantia.

– On tiettyjä ammatteja, joissa ei hyväksytä lainkaan näkyviä tatuointeja. Näitä ovat esimerkiksi lentoemännät ja stuertit, Ruotsalainen kertoo.

Vaatimuksille tatuointien peittelystä on harvoin mitään suorasanaisia perusteita, mutta Ruotsalaisen haastattelemat ihmiset olivat kokeneet, että jopa heidän älykkyyttään kyseenalaistettiin tatuointien takia. Tatuointeja saatetaan myös pitää epähygieenisinä ja erityisesti runsaasti tatuoitujen elämäntyyliä pitää epäilyttävänä.

– Se ymmärretään, ettei työpaikka voi olla omien arvojen esittelyfoorumi, eli esimerkiksi mitään toisia ihmisiä loukkaavaa ihokuvitusta ei voi olla esillä. Moni kuitenkin pohti, että koska iho on jokaisen oma, miten muilla voisi olla siihen määräysvaltaa?

Taidetta iholla

Nyt tatuoinneista on tullut paitsi valtavirtaa, myös pitkälle harkittuja identiteettiprojekteja ja kehotaidetta. Osalle tatuointi on muotia, osalle sillä ei ole mitään suurempaa merkitystä.
Moni tatuoija pitää työtään taiteen tekemisenä ja osa heistä mieltää itsensä taiteilijaksi. Osa asiakkaistakin ostaa itselleen taidetta.

– Osa tatuoijista ottaisi mielellään taiteilijan statuksen, mutta se ei käy, koska työ määritellään käsityöksi.

Tatuoinnit lähestyvät muutenkin taidetta vähän kuin graffitit, Ruotsalainen sanoo. Kuten muussakin taidemaailmassa tatuointitaide kehittyy omalakisesti ja isot tekijänimet voivat pyytää töistään isoja summia. Kuuluisien taiteilijoiden työt ovat myös yleisiä tatuointien aiheita. Taso ja tekemisen vakavuus kuitenkin vaihtelevat.

– Tatuoijalta ei vaadita mitään taiteellista pätevyyttä, mikä voi aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä. Huonojen tekijöiden jälkien peittely on hankalaa, ja he myös pilaavat alan mainetta.

Jotain vanhastakin on säilynyt mukana tatuointikulttuurissa.

– Kyllä tatuoinneissa edelleen on kapinaakin mukana. Esimerkiksi hyvin näkyvät ja suuret tatuoinnit ovat yleistyneet ja usein niillä halutaan rikkoa normeja ja ottaa kantaa.

Kuva: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2013 Jari Ruotsalaiselle apurahan poikkeavuuksia ja rajoja rikkovia käytänteitä tatuoidun visuaalisen identiteetin esittämisessä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Neulonnan arkinen perinne

– Neulonta on ollut niin arkinen asia, ettei sitä ole juurikaan dokumentoitu, tutkija Anna Rauhala kertoo. Rauhala tekee väitöskirjaa neulonnasta Suomessa 1800-luvun lopulta nykypäivään. Häntä kiinnostaa, miten neulonta on kehittynyt perinteenä ja mitä se on merkinnyt.

Tutkimuksessaan Rauhala tarkastelee Kansallismuseon kokoelmista löytyneitä lapasia. Arkisia neuleita on vähän jäljellä, sillä käyttövaatteet käytettiin loppuun ja vielä rikkinäisinäkin kierrätettiin esimerkiksi pannunalusiksi. Museoista löytyvät lapaset ovatkin usein värikkäitä tai muuten poikkeuksellisia, erityisiä taidonnäytteitä.

Rauhalaa kiinnostaa myös, miten neulontaa on opetettu koulussa ja miten opetus on muokannut perinnettä. Edelleen useimmat käsityönopettajat opettavat neulontaa oppilailleen ja hyvin suurella osalla suomalaisista on siis ainakin jonkinlainen kokemus neulomisesta.

– Neulominen on vahvasti kulttuurissamme, Rauhala sanoo.
kudonta04
Osana tutkimustaan Rauhala neuloo vanhojen mallien mukaisia lapasia ja pitää kirjaa neulomisestaan.

– Tuntui, että hiljaisen tiedon jäljille pääsee vain neulojan kokemuksen kautta ja että taitoa on vaikea sanallistaa ilman tekemistä.

Myös Rauhalan Kansallismuseossa järjestämät neulekahvilat toivat tietoa neulojien kokemuksista.

– Heti kun alkaa jutella toisen neulojan kanssa, huomaa että heillä on monia samanlaisia kokemuksia.

kudonta01

Pakollinen taito

Nyt, osana laajempaa käsityöilmiötä, myös neulonnan suosio on kasvanut. On blogeja, internetin opetusvideoita ja mitä erilaisimpia lankoja.

– Ennen neulominen oli pakko, ei se ollut kaikille mitään nautintoa, Rauhala sanoo. Lämpimiä varusteita kuitenkin tarvittiin, joten neulominen oli välttämätön taito.

– Eikä vain tyttöjen, vaan esimerkiksi leskimiesten ja poikavaltaisten perheiden poikien piti neuloa, jos perheellä ei ollut varaa ostaa neuleita.

Nyt neulomisesta nautitaan ja omaa taitoa halutaan esitellä esimerkiksi neulontablogeissa. Esitelty neule saattaa olla hyvinkin yksinkertainen, mutta silti taidosta ja aikaansaannoksesta iloitaan.

kudonta02

Hyvinvointia neuleista

Neulonta on ollut ja on edelleen myös hyvinvoinnin tuoja. Aiemmin se oli tapa luoda perheelle edullisesti lämmikettä ja ehkä myös lisävaroja, jos neuleita teki myyntiin. Neulonta oli myös monesti se askare, jota toipilaatkin pystyivät tekemään, eli eräänlaista taideterapiaa. Osaavimmille neuleet antoivat mahdollisuuden esitellä omia taitoja.

Nykyään tärkeitä asioita ovat neulonnan rytmi, meditatiivisuus ja luovuus. Itse tuotekin voi tuoda hyvinvointia, ja lahjaksi tehtävät neuleet ovat tapa osoittaa välittämistä.

Sosiaalinen puolikin neulonnalla on ollut jo pitkään.

– Ennen kokoonnuttiin kujille neulomaan ja juttelemaan, nykyisin on neulekahviloita, joissa neuleet ovat keskiössä.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2014 ja 2015 Anna Rauhalalle apurahat neulontaperinnettä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään käsittelevään väitöskirjatutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.