Urheilutapahtumien musiikki on uhoa, kansallistunnetta ja tunnelmointia

Sandstorm, We will rock you ja Get ready for this. Jos katsot jääkiekon MM-kisoja televisiosta, saat hyvin todennäköisesti kuulla pätkiä näistä kappaleista, arvelee Åbo Akademin tutkija Kaj Ahlsved.

Ahlsved tutkii, miten nauhoitettua musiikkia käytetään urheilutapahtumissa ja niiden yhteydessä esimerkiksi tv-lähetyksissä. Ahlsved on tarkastellut musiikin käyttöä jääkiekko-, jalkapallo- ja pesäpallopeleissä.

Siinä missä jääkiekko-otteluissa nauhoitettu musiikki soi jatkuvasti, jalkapallossa huutosakki ja pelin omat äänet saavat pitkälti luoda stadionin äänimaailman. Pesäpallossa käytännöt taas vaihtelevat joukkueiden kesken ja jos musiikki soi, se voi olla esimerkiksi iskelmää.

Jääkiekkopeleissä musiikin avulla pyritään muokkaamaan ottelun tunnelmaa halutunlaiseksi. Yleisö odottaa, että pelissä on melua, ja musiikki auttaa sen luomiseen.

Musiikin pitäisi pitää yllä hyvää tunnelmaa ja auttaa kannustamaan, mutta Ahlsved ei ole aivan varma, toimiiko se siinä.

– Yleensä suomalainen yleisö on varsin maltillista eikä reagoi kovin vahvasti musiikkiin. Suuri yleisö seuraa enemmänkin huutosakin laulua ja taputuksia. Toki esimerkiksi finaaleissa tilanne voi olla erilainen.

Vaikka yleisö ei automaattisesti seuraakaan musiikkia, tutut, ”omat” kappaleet saavat innostumaan.

– Vaikkapa Tepsi tekee kohta maalin -laulu herättää yleisön, mutta radiohitti ei paljon innosta.

Yleisesti ottaen musiikin on oltava sellaista, johon on helppo tarttua: riittävän nopeatempoista ja tuttua musiikkia, jonka tahdissa on helppo taputtaa.

jaakiekko1

Musiikki luo paikallistunnelman

Ahlsvedin mukaan eri joukkueiden kotihalleissa soiva musiikki luo paikallistunnetta. Suomessa esimerkiksi HIFK:n pelissä soi aina rock, Jokerit taas soittavat paljon dancea.

– Jokereiden peleissä ei todennäköisesti soisi Live is life tai Whatever you want, Ahlsved kuvaa. Tapparalle taas Live is life on oma kappale, joka saa yleisönkin innostumaan.

Eri joukkueiden välisiä eroja voi olla vaikea huomata, jos käy vain yhden joukkueen kotipeleissä. Ahlsvedin mukaan fanit kuitenkin tunnistavat, että eri hallit soivat eri tavoin. Itse hän on tutkimustaan varten käynyt paljon HIFK:n ja Jokereiden peleissä, ja siksi niiden erot tuntuvat korostuneen.

– Jokereiden peleissä soitetaan NHL:n tapaan paljon kansainvälistä, modernia, elektronista musiikkia. HIFK:n peleissä soivat jo aiemmin mainitun Whatever you wantin ohella esimerkiksi AC/DC ja ZZ Top, sekä uusi rock, Ahlsved kuvaa.

Median ja tv-pelien kautta musiikki on muuttunut samankaltaisemmaksi.

– Dj:t seuraavat esimerkiksi NHL:n pelejä ja poimivat niistä musiikkia. Tietyt biisit soivat kaikkialla.

KajAhlsved

Leijona-lauluissa uhotaan

Oma lukunsa on maajoukkueisiin, kuten jääkiekon maajoukkueeseen Leijoniin liitetty musiikki. Esimerkiksi MM-kisoja varten tehdään kisakappale, joka soi radiossa ja televisiossa ja josta keskustellaan.

Ahlsvedin mukaan kisakappaleet ovat arkipäivän nationalismia, ne luovat kuvaa kansakunnasta arkisissa tilanteissa.

– Lähtökohtani on ollut että Suomi on kuvitteellinen yhteisö, ja musiikin avulla luodaan yhteinen ”me”. Selostajan käyttäminen musikaalisena elementtinä on tässä hyvin mielenkiintoista, koska selostajaa puhuttelee tätä kuvitteellista ja hänelle näkymätöntä yhteisöä.

Siinä missä Finlandiaa soitetaan esimerkiksi pelaajien paitojen jäädytyksen yhteydessä ja Maamme-laulua voiton symbolina, kisakappaleisiin ei liity tällaista vakavaa rituaalia, vaikka niissä käytetäänkin sotaretoriikkaa.

Kisakappaleetkin ovat muuttuneet vuosien varrella. Vuonna 1995 kisakappaleena oli Sankarit, joka kertoo, että kaikki ovat sankareita, nekin joilla menee huonosti. Nykyisin kappaleiden pitää korostaa enemmän voittoa ja sitä että suomalaiset ovat erityisen hyviä.

– Ennen vuotta 1995 ja ensimmäistä mestaruutta kisabiisit olivat nöyrempiä eikä niissä ollut uhoa. Nyt kun meillä on kaksi kultaa, pitää laulaa että tietysti voitetaan.

Ahlsved puhuu Leijona-lauluista, joihin hän laskee virallisten kisakappaleiden lisäksi esimerkiksi kappaleet Ihanaa Leijonat, ihanaa ja Den glider in. Niiden tutkiminen on hänen mielestään mielenkiintoista, sillä se kertoo myös mediamaiseman muutoksesta.

– Nykyisin kuka vain voi ladata Leijona-laulun nettiin. Virallisen kisabiisin ohella onkin paljon epävirallisia. Virallinen kappale tulee kuitenkin yhä median kautta, joten medialla on siinä valtaa.

 

Kuvat Hartwall-areenasta: Susanna Välimäki

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Kaj Ahlsvedille apurahan musiikin käyttöä ja merkitystä urheilupahtumien osana käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Romanien perinne arkistoon

– Romaneilla ei ole aiemmin ollut pääsyä omaan historiaansa, kun ei ole ollut mitään paikkaa, mistä tietoa olisi kootusti löytynyt. Siksi Romanien kulttuuriperintö: arkistointi, arvostus ja tutkimus -projekti on ainutlaatuinen ja uraauurtava, sanoo Sarita Friman-Korpela Romaniasiain neuvottelukunnasta. Kyseessä on neuvottelukunnan,  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kansallisarkiston yhteinen hanke, jonka tavoitteena on perustaa Suomen romanien arkisto, Finitiko kaalenko arkiivos.

Romanien kulttuuriperintö -hankkeessa tallennetaan yksityisten ihmisten muistitietoa ja perinnettä sekä jo olemassa olevia romaniarkistoja. Aineisto voi olla tekstejä, mutta myös valokuvia ja äänitteitä. SKS:aan tulevat kansanperinneaineistot, yhdistysten asiakirjat Kansallisarkistoon. Tähän asti aineistot ovat olleet hajallaan ja niitä on ollut vaikea löytää ja hyödyntää. Nyt tarkoituksena on saattaa aineistot saman hakujärjestelmän alle, jolloin ne olisivat helpommin löydettävissä ja käytettävissä.

– Vuosina 2009–12 toteutetun Romanihistoria-tutkimusprojektin aikana totesimme, että SKS:ssa on varsin mittavat romaniaineistot, silloin keräsimme myös uutta aineistoa. Osa aineistosta on kuitenkin yhä järjestämättä, tutkija Risto Blomster SKS:sta kertoo.

Romanitutkimus on lisääntynyt muun muassa Helsingin yliopiston romanikielen ja -kulttuurin oppiaineen perustamisen myötä. Tutkimus on Blomsterin mukaan myös kansainvälisesti kasvussa.

– Tutkimusta ja tulevaisuutta varten kaipaamme ehdottomasti myös romanien itsensä tuottamaa aineistoa.

romaniarkisto3

Tieto arkistosta saatava leviämään

Merkittävä osa hanketta on myös arkistosta tiedottaminen romaneille, erityisesti erilaisiin yhteisöihin. Aiemmin arkistointiin on romaniyhteisössä suhtauduttu osittain varauksellisesti

– Arkistointi ehkä yhdistetään tilastointiin, tahdonvastaiseen tiedonkeruuseen, mikä on romaneille historiallisesti valitettavan tuttua. Siksi nyt on tärkeää tiedottaa ja kertoa, että kaikki osallistuminen on vapaaehtoista ja kyse on julkisen tiedon keräämisestä, Friman-Korpela kertoo.

– On tärkeää varmistaa, että yhdistysten ja yksityisten ihmisten oma ääni säilyy arkistossa, etteivät ne ole vain ulkopuolisesta näkökulmasta koottua tietoa, Blomster huomauttaa.

romaniarkisto2

Blomsterin mukaan aika materiaalin keräämiseen on nyt hyvä.

– 1960- ja -70-lukujen aktiivit, ihmiset jotka olivat silloin perustamassa yhdistyksiä ja toimivat poliittisesti, ovat nyt jäämässä eläkkeelle tai jo eläkkeellä, ja he tekevät omia pesänselvityksiään. Siksi nyt on hyvä hetki tarkastella sitä aikaa.

Romanien kansallispäivää vietetään 8.4.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosijuhlassaan 27.2.2016 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle apurahan kokoelmiaan kartuttavan ja kansainvälisesti verkottuneen Suomen romanien arkiston perustamiseen ja tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Hobitit ja yleisö ympäri maailman

36 000 vastaajaa 46 eri maasta vastasi kyselyyn Hobitti-fantasiaelokuvatrilogiasta. He kertoivat, mitä pitivät elokuvasta, ovatko J. R. R. Tolkienin tarinoiden faneja, mikä tarinoiden merkitys on heille ja miten se näkyy heidän arjessaan. Aberystwythin yliopiston professori Martin Barkerin käynnistämästä hankkeesta koostui ainutlaatuisen suuri vastaanottotutkimus, jonka parissa tutkijat nyt työskentelevät ympäri maailmaa. Suomen tutkijaryhmän hanketta johtaa Irma Hirsjärvi Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskuksesta.

– Tolkien ja hänen teoksensa ovat tunnettuja ympäri maailman ja ovat olleet jo vuosia. Laaja, globaali yleisö teki Hobitista sopivan kansainvälisen tutkimuksen aiheen, Hirsjärvi sanoo. Suomalaiset tutkijat käyvät läpi vastausten Suomen aineiston ja tarkastelevat muun muassa mitä fantasia merkitsee sen käyttäjille ja kuinka vastaajat käyttävät fantasiafiktiota osana arkeaan sekä millaisia fani-ilmiöitä nousee esiin.

– On kiinnostavaa nähdä, miten Hobittia on katsottu, millaisia odotuksia sitä kohtaan on ollut. Elokuvan kautta päästään tarkastelemaan myös kulttuurisia eroja vastaanotossa, ikäryhmien eroja, sukupuolten eroja, fanien eroa valtavirran katsojiin – erilaisia yleisöjä eri puolilla maailmaa suhteessa samaan kulttuurituotteeseen.

– Tässä on aikamoiset mahdollisuudet valita aineistoja, maita, kielialueita ja kysymyslomakkeesta eri kysymyksiä ja painopisteitä.

hobitti1

Suomi ja muu maailma

Koko kyselylomakkeen koonti, kääntäminen ja testaus tehtiin tutkijoiden vapaaehtoisvoimin. Kysely päättyi viime keväänä ja kesän aikana tilastollinen osuus käytiin läpi. Koko aineisto on ollut tutkijoiden käytössä syksystä lähtien. Suomessa ensimmäisiä, alustavia tuloksia on tarkoitus julkaista kesäkuussa Kulttuurintutkimuksen päivillä ja fantasia- ja scifiharrastajien tapahtumassa Finnconissa.

Koska kysymykset olivat aivan samat kaikille, aineisto mahdollistaa vertailevan tutkimuksen. Tutkijoilla ympäri maailman on käytössään sama aineisto ja he pääsevät myös hyödyntämään toistensa tuloksia. Hirsjärvi odottaa innostuneena vertailua esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan ja Kiinaan.

-Suomessa meillä on ihan erityinen fantasiaharrastajien verkosto kun vertaa vaikka muihin Pohjoismaihin. Meillä on ollut pitkään fantasia- ja scifiharrastajien  yhteisiä tapahtumia, Finnconeja, ja organisoitua yhdistystoimintaa. Oletan, että tämä tulee jotenkin näkymään aineistossa.  Siellä näkynee myös muun muassa suomalaisen lukemisen taso.

Fantasia on monelle fanille tärkeä osa elämää ja poikkeaa siinä monesta muusta genrestä. Hirsjärvi odottaakin kiinnostuksella, miten selvästi fanit ja muu yleisö erottuvat tutkimusaineistossa toisistaan.

– Fantasia näyttää antavan faneille paljon, se tuo elämään nautintoa ja älyllistä kutkutusta. Alustavien tulosten mukaan Hobitti-trilogian epäonnistuneisuuskin oltiin valmiita antamaan anteeksi, sillä faneille oli tärkeää päästä takaisin Tolkienin luomaan maailmaan vielä hetkeksi.

Kuvat: Jasmin Syrjälä

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Irma Hirsjärvelle ja työryhmälle apurahan fantasian merkityksiä Suomessa käsittelevään tutkimukseen. Tutkimus on osa The World Hobbit Projectia.
, Jenni Heikkinen.

Tatuoinnit muutoksessa

Tatuointeja on pidetty pitkään ainoastaan merimiesten ja rikollisten merkkeinä, mutta nyt niistä on tullut valtavirtaa. Jari Ruotsalainen tutki väitöskirjassaan, miten suhtautuminen tatuointeihin on Suomessa muuttunut.

– Kööpenhaminassa sai jo vuonna 1901 sähköisellä tatuointikoneella tehtyjä tatuointeja, ja siellä, etenkin osoitteessa Nyhavn 17 eli ”Sjuttonissa” suomalaisetkin merimiehet kävivät tatuoitavina. Suomen ensimmäinen tatuointistudio avautui vasta vuonna 1987, Ruotsalainen kertoo.

Tatuointeja ei siis voinutkaan olla juuri muilla kuin matkustaneilla – ja rikollisilla, sillä vankilassa tatuointien tekemiseen on aina löytynyt välineet ja omat motiivinsa. Erilaiset tatuointivälineet ovat edelleen vankiloiden takavarikoiduimpia esineitä.

Ruotsalainen haastatteli tutkimustaan varten merimiehiä, eri palveluammateissa työskenteleviä ja ammatikseen tatuoivia henkilöitä. Merimiehet ja tatuoinnit mielletään sitkeästi yhteen, mutta suomalaisten merimiesten tatuoinneista löytyy silti hyvin vähän dokumentoitua tietoa.

Palveluammateissa työskentelevät taas päätyivät tutkimukseen, sillä heidän työssään tatuointeihin liittyvät arvostukset tulevat käytännössä esiin. Tatuoijien studiot puolestaan ovat tärkeitä koko tatuointikulttuurin kehittymisen kannalta.

Ristiriitaisia tunteita työelämässä

Enää tatuoinnilla ei kuitenkaan pysty asettumaan marginaaliin. Tatuoinneista on tullut valtavirtaa, mutta ne saattavat yhä vaikeuttaa esimerkiksi työn saantia.

– On tiettyjä ammatteja, joissa ei hyväksytä lainkaan näkyviä tatuointeja. Näitä ovat esimerkiksi lentoemännät ja stuertit, Ruotsalainen kertoo.

Vaatimuksille tatuointien peittelystä on harvoin mitään suorasanaisia perusteita, mutta Ruotsalaisen haastattelemat ihmiset olivat kokeneet, että jopa heidän älykkyyttään kyseenalaistettiin tatuointien takia. Tatuointeja saatetaan myös pitää epähygieenisinä ja erityisesti runsaasti tatuoitujen elämäntyyliä pitää epäilyttävänä.

– Se ymmärretään, ettei työpaikka voi olla omien arvojen esittelyfoorumi, eli esimerkiksi mitään toisia ihmisiä loukkaavaa ihokuvitusta ei voi olla esillä. Moni kuitenkin pohti, että koska iho on jokaisen oma, miten muilla voisi olla siihen määräysvaltaa?

Taidetta iholla

Nyt tatuoinneista on tullut paitsi valtavirtaa, myös pitkälle harkittuja identiteettiprojekteja ja kehotaidetta. Osalle tatuointi on muotia, osalle sillä ei ole mitään suurempaa merkitystä.
Moni tatuoija pitää työtään taiteen tekemisenä ja osa heistä mieltää itsensä taiteilijaksi. Osa asiakkaistakin ostaa itselleen taidetta.

– Osa tatuoijista ottaisi mielellään taiteilijan statuksen, mutta se ei käy, koska työ määritellään käsityöksi.

Tatuoinnit lähestyvät muutenkin taidetta vähän kuin graffitit, Ruotsalainen sanoo. Kuten muussakin taidemaailmassa tatuointitaide kehittyy omalakisesti ja isot tekijänimet voivat pyytää töistään isoja summia. Kuuluisien taiteilijoiden työt ovat myös yleisiä tatuointien aiheita. Taso ja tekemisen vakavuus kuitenkin vaihtelevat.

– Tatuoijalta ei vaadita mitään taiteellista pätevyyttä, mikä voi aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä. Huonojen tekijöiden jälkien peittely on hankalaa, ja he myös pilaavat alan mainetta.

Jotain vanhastakin on säilynyt mukana tatuointikulttuurissa.

– Kyllä tatuoinneissa edelleen on kapinaakin mukana. Esimerkiksi hyvin näkyvät ja suuret tatuoinnit ovat yleistyneet ja usein niillä halutaan rikkoa normeja ja ottaa kantaa.

Kuva: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2013 Jari Ruotsalaiselle apurahan poikkeavuuksia ja rajoja rikkovia käytänteitä tatuoidun visuaalisen identiteetin esittämisessä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Oma ja kaikkien metsä

Suomessa saa muun muassa jokamiehenoikeuden perusteella liikkua hyvin vapaasti niin yksityishenkilöiden kuin valtionkin omistamissa metsissä. Metsien käyttö voi kuitenkin aiheuttaa erilaisia ristiriitoja.

– Jos vaikka taluttaisin koiraa metsässä aina samassa paikassa, lumen tultua talloisin polun ja sitten joku muu vetäisi polulle oman latunsa jolla ei hänen mukaansa saa kävellä, riita olisi valmis, tutkija Anne Matilainen kuvaa.

Hänen mukaansa riidan taustalla on usein se, että metsään kehittyy omistajuuden tunne, joka ei välttämättä ole mitenkään yhteydessä lailliseen omistajuuteen: on ”omat” marjapaikat, lenkkipolut ja metsästysmaat. Maasto, jossa on liikkunut paljon ja josta on ehkä pitänyt huolta, alkaa tuntua omalta, vaikkei sitä virallisesti ehkä olekaan. Matilainen tutkii tällaista luonnonvaroihin kohdistuvaa psykologista omistajuutta ja toivoo sen auttavan erilaisten maankäyttöön liittyvien konfliktien ratkaisemisessa.

– Erimielisyyttä aiheuttavat esimerkiksi riistakysymykset, eli vaikkapa voiko metsästyslupia antaa matkailukäyttöön, tai saako osan Lapin luvista antaa etelästä tulleille lupametsästäjille, Matilainen kuvaa.

Pienemmät riidat voivat olla kirjoittelua yleisöosastolla, isoimmat vahingontekoa. Valtion maiden osalta ristiriitoja aiheuttaa, mihin ja miten maita käytetään ja se, kenellä on oikeus vaikuttaa.

Luontoyrittäjät tasapainoilemassa

Yksi mahdollisten konfliktien aiheuttaja on luontomatkailu.

– Luontoyrittäjillä on sinänsä erikoinen tilanne, että he eivät välttämättä omista tärkeintä tuotantoresurssiaan, eli luontoa, joka Suomessa usein tarkoittaa metsiä.

Metsänomistajan näkökulmasta siis joku muu saa taloudellista hyötyä hänen metsästään. Se ei välttämättä ole ongelma, mutta voi aiheuttaa ristiriitoja.

Yrittäjillä on erilaisia toimintatapoja ja suhteita metsänomistajiin. Osa yrittäjistä ei koskaan mene metsäalueelle ilman sen omistajan lupaa ja jopa korvaa metsänkäyttöä jotenkin, osa taas ei lupia kysele.

– Jos luontomatkailuyrittäjä ymmärtää psykologista omistajuutta ja tajuaa, miten omistajaa kunnioitetaan, monet ongelmat voi välttää, Matilainen sanoo. Kyse ei välttämättä ole taloudellisesta korvauksesta vaan enemmänkin omistajuuden ja omistajan aseman kunnioittamisesta.

Pohjoisessa Suomessa lähes kaikki maa on valtion omistuksessa, mutta esimerkiksi Matilaisen kotiseudulla Etelä-Pohjanmaalla hyvin suuri osa maista on yksityisomistuksessa.

– Etelä-Pohjanmaalla ei voi tehdä oikein mitään menemättä yksityisille maille.  Silloin konfliktien riski on suurempi.

Forest_03c

Järki ja tunteet

Matilaisen mukaan on tärkeää ymmärtää, että konfliktitilanteissa omaa kantaa puolustamaan saatetaan käyttää aivan muita perusteluita, vaikka taustalla olisi omistajuuden kokemus.

– Omaksi mieltämääni polkuani puolustaakseni saattaisin vaikka perustella, että hiihtäminen jotenkin vahingoittaa maastoa, Matilainen kuvailee.

Kun taustalla on tunne omistajuudesta, mielipide ei muutu, vaikka osoitettaisiin, ettei hiihtäminen haittaa maastoa mitenkään. Samalla tavoin esimerkiksi susia pelkäävä ei muuta mielipiteitään, vaikka hänelle kuinka näytetään tilastoista, etteivät sudet todellisuudessa ole tappaneet ihmisiä yli 150 vuoteen.

– Luonnonvara-alalla on totuttu ajattelemaan, että faktat ratkaisevat ja niiden perusteella tehdään päätökset. Ihmiset kuitenkin itse asiassa harvoin toimivat rationaalisesti, joten auttaa kun ymmärtää, millaisia tunteita argumenttien taustalla on.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen apurahat ovat haettavissa 10.1.-10.2.2016. Lisätietoa osoitteessa www.skr.fi/mkr

Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston myönsi Anne Matilaiselle vuonna 2015 apurahan yksityismetsiin kohdistuvaa psykologista omistajuutta käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Arkea iltapäiväkerhoissa lasten kuvaamana

– Oletukseni on, että lasten kuvat ovat merkittäviä ja ne kertovat arjesta, kertoo tutkija Kristiina Eskelinen. Hän tekee väitöskirjaa koululaisten iltapäivätoiminnasta eli iltapäiväkerhoista lasten itsensä kuvaamien valokuvien kautta.

Eskelinen keräsi kuvamateriaalinsa iltapäivätoiminnassa joka on tarkoitettu ensimmäisen ja toisen luokan oppilaille. Hän vei lapsille kameroita ja antoi näiden kuvata omaa arkeaan iltapäivätoiminnassa. Eskelinen katsoi kunkin lapsen kanssa valokuvat läpi ja samalla lapset saivat kertoa niistä. Lopuksi lapset valitsivat kuvistaan ne viisi, jotka heidän mielestään kuvasivat parhaiten heidän kokemuksiaan iltapäivätoiminnasta.

– Minua kiinnostaa, mitä lapset kuvaavat, mutta myös miten he kuvaavat.

eskelinen_Vauhdikas

Eskelinen keräsi materiaalinsa vuosina 2009-2010, ja hän arvelee lasten suhteen kuvaamiseen jo muuttuneen hiukan. Tuolloin lapset eivät saaneet käyttää kännyköitä iltapäivätoiminnassa, eikä lapsilla ollutkaan vielä älypuhelimia. Kuvaaminen oli osalle uutta.

Lapset kuvasivat ympäristöään, lelujaan, kavereitaan, touhujaan ja ottivat omakuvia. Lisäksi he kuvasivat leikkipaikkojaan ja muita heille tärkeitä paikkoja.

eskelinen_etana

Mitä kuva kertoo

Tällä hetkellä Eskelinen etsii tapoja teoretisoida, miten kuvia pitäisi tulkita: millaisia ääniä kuvissa on ja mitä ne kertovat. Yksi tapa on tarkastella kuvaa tilan kautta: mihin oma katse kiinnittyy ensin, missä kohtaa kuvaa lapset ovat, miten he ovat ryhmittyneet ja onko kuvassa esimerkiksi tyhjää tilaa.

– Tilan kautta tarkasteleminen kertoo esimerkiksi sosiaalisista suhteista.

Kun Eskelinen tarkasteli kuvia yhdessä lasten kanssa, paljastui usein, että lapsi oli kuvallaan halunnut kertoa jostain paljon laajemmasta kuin mitä kuvassa ensisilmäyksellä näkyi. Esimerkiksi kun kuvassa oli piha, lapsi saattoi kertoa ottaneensa kuvan kun keinui – aiheena ei siis ollutkaan yleiskuva pihasta vaan oma keinuminen.

– Valokuvan voi nähdä kehyksenä tapahtumille, jotka jatkuvat kuvan ulkopuolella. On tärkeää nähdä, minkä keskellä kuva on otettu.

eskelinen_Peli

Ohjattu vapaa-aika

– Halusin selvittää, millaista on lasten arki ohjatussa vapaa-ajantoiminnassa, Kristiina Eskelinen kertoo. Iltapäivätoiminta järjestetään usein koulun tiloissa, joten lasten päivä ei ainakaan ulkoisesti näytä suuresti muuttuvan kun koulupäivä vaihtuu iltapäivätoiminnaksi.

– Iltapäivätoiminta on kuitenkin lasten vapaa-aikaa, joten lapsella pitää ohjatun toiminnan lisäksi olla mahdollisuus levätä, toimia vapaasti ja toteuttaa luovuuttaan, Eskelinen sanoo. Lasten tarpeet pitäisikin huomioida myös tiloissa, jotka iltapäivätoiminnalle osoitetaan.

eskelinen_Kristiina
Myös tutkija pääsi kuvaan.

Kuvat ovat osa Kristiina Eskelisen tutkimuksen materiaalia, eli iltapäivätoimintaan osallistuneiden lasten ottamia.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2014 apurahan kasvatustieteen maisteri Kristiina Eskeliselle lasten ohjattua iltapäivätoimintaa käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.