Tutkimus ja käytäntö kohtaavat

Arkkitehtitoimisto ADT Oy:n partnerit Aki Davidsson ja Jaana Tarkela sekä filosofian tohtori Sanna Lehtinen ovat yhdistäneet voimansa PoDoCo-yhteistyöohjelman parissa.

– Aloitin urani arkkitehtina Helsingissä 1970-luvun alkupuolella. Tuolloin kaupunkisuunnittelun piirissä toimi myös sosiologeja. Keskustelu kaupungin ja rakentamisen kehittämisestä oli mielestäni moniäänisempää ja siten kiinnostavampaa ja hyödyllisempää kuin nykyisin, Davidsson kuvailee.

Arkkitehdin työ on Davidssonin mukaan pitkälle yksilöpohjaista suorittamista, ja työn jälkeä perustellaan arkkitehdin omilla mielipiteillä.

– Siitä on ajan saatossa alkanut muodostua eräänlainen rasite. Kykymme perustella on ikään kuin kaventunut. Tarvitsemme tähän muutosta ja ravistelua, uudenlaisia käsitteitä ja raikkaita näkökulmia, hän toteaa.

Tarve kasvoi ja kehittyi Davidssonin ja Tarkelan mielissä pitkään, mutta sopivaa ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Kunnes he huomasivat sanomalehdessä jutun Sanna Lehtisestä ja tämän ympäristösuunnittelun estetiikkaa koskevasta väitöskirjasta. Pienen mutkan kautta he saivat yhteyden Lehtiseen, joka kiinnostui yhteistyötarjouksesta.

– Myös tutkijan työ on hyvin itsenäistä. Olen aina ollut käytännön pariin tähtäävä tutkija, mutta väylät yritysmaailmaan ovat olleet hankalasti löydettävissä. On hienoa saada osaamiseni yrityksen käyttöön. Tarvitsen tämän tyyppistä tekemistä, jotta pystyn kehittämään omaa ajatteluani, Lehtinen pohtii.

Tavattuaan kolmikko huomasi, että heillä voisi olla paljonkin annettavaa toisilleen, mutta vielä puuttui keino lähteä toteuttamaan yhteistyötä käytännössä.

–  Palaset loksahtivat paikoilleen, kun tutustuin PoDoCo-ohjelmaan. Yhteistyömme sujahti prosessin raameihin täydellisesti. Yleensä tämän kaltaisissa ohjelmissa pitää olla jo heti alussa tarjota valmis ratkaisu, mutta sitähän meillä ei tässä vielä ole. Vuosi perustutkimuksen tekemiselle antaa rauhan kehitellä jotain täysin uutta, kertoo Lehtinen.

Tohtorikoulutettujen ja elinkeinoelämän PoDoCo-yhteistyöohjelma edistää nuorten tohtoreiden työllistymistä yrityksiin ja tukee elinkeinoelämän kykyä uudistua pitkäjänteisesti. Yksittäisen PoDoCo-projektin kokonaispituus on 1–2 vuotta, ja se jakautuu kahteen 6–12 kuukauden mittaiseen jaksoon. Ensimmäinen vaihe on säätiörahoitteinen tutkimusjakso, jota seuraa samanpituinen yrityksen rahoittama soveltava jakso.

Myös Davidsson ja Tarkela innostuivat PoDoCo-ohjelmasta, joten he tekivät Lehtisen kanssa hakemuksen, ja tulivat valituiksi ohjelmaan.

– Olemme lähteneet liikkeelle keskustelujen kautta sekä määritelleet ja sanallistaneet eri käsitteitä varmistaaksemme, että ymmärrämme toisiamme. Tässä alussa Lehtinen tutustuu myös arkkitehdin käytännön työhön ja suunnitteluprosessin eri vaiheisiin. Etsimme parhaillaan sopivaa projektia, jossa Lehtinen olisi mukana alusta lähtien. Näin pystymme tuomaan filosofian käsitteitä mukaan käytäntöön jo suunnittelun alkumetreiltä asti, Davidsson kuvailee.

– Toivomme, että yhteistyömme tuloksena kykymme perustella arkkitehtuurisia valintojamme kasvaisi ja siitä tulisi rikkaampaa ja merkityksellisempää. Pitkällä tähtäimellä tarkoitus on, että saamme tästä uuden käytännön toimintamallin. Olisi hienoa, jos suunnittelupalavereissa olisivat jatkossa mukana niin insinöörit, arkkitehdit kuin tutkijatkin, Davidsson miettii.

– Yritykselle, joka harkitsee lähtevänsä mukaan tällaiseen yhteistyöhön sanoisin ohjeeksi, että on hyvä olla aito tarve ja tahto kehittää yrityksen toimintamalleja, toteaa Davidsson.

Suunnitelmalle ei myöskään kannata asettaa liian tarkkoja rajoja, vaan jättää tilaa yllätyksille.

– On hyvä pysyä avoimena sille, mitä tutkija voi tarjota yritykselle. Tutkijan tulisi osata kuunnella mitä yritys haluaa, ja pohtia siihen lisäarvoa tuottavia ratkaisuja. Kannustan tutkijakollegoja ottamaan rohkeasti yhteyttä yrityksiin ja tarjoamaan osaamistaan yrityksen käyttöön, Lehtinen lisää.

Molempien mielestä lähtötilanteessa on hyvä varata aikaa keskusteluun ja tutustumiseen. He korostavat myös keskinäisen kunnioituksen ja avoimuuden merkitystä.

– Tutkijan ja pragmaatikon keskustelukulttuurit saattavat olla hyvinkin erilaiset. Ihan peruskäsitteitäkin kannattaa jaksaa selventää ennen varsinaisen työn aloittamista, näin säästytään väärinymmärryksiltä. Lisäksi mielenkiinto toisen työtä ja toimintaympäristöä kohtaan on ehdoton edellytys yhteistyölle, Davidsson summaa.

Lisätietoja PoDoCo-ohjelmasta: www.podoco.fi

 

Kansikuvassa Aki Davidsson, Jaana Tarkela (kesk.) ja Sanna Lehtinen

Teksti ja kuva: Jenni Hietala

 

, Jenni Hietala.

Inhon magneettisuus

Huoneliha, Haisuli ja Hodor-meemit ovat Susanne Ylöselle esimerkkejä esteettisestä härmistämisestä eli abstraktin tai pelottavan asian alentamisesta konkretian keinoin. Huoneliha on uudissana, joka kuvailee kokouksissa pelkän edustamisen vuoksi istuvaa ihmistä.

– Ilmaus pilkkaa ja rienaa. Siitä syntyy ällöttävä mielikuva, että ihminen on aivotonta lihaa. Silti ilmaus on niin osuva, että kutsuu käyttämään itseään; sen synnyttämässä inhossa on jotain magneettista, taidekasvatuksen tutkijatohtori Susanne Ylönen Jyväskylän yliopistosta sanoo.

Huoneliha on esimerkki Ylösen uudesta tutkimuskohteesta esteettisestä härmistämisestä eli pelottavan tai abstraktin asian alentamisesta konkretian avulla.

Susanne Ylönen. Kuva: Pekka Hannila

Näin toimii lastenrallatus ”tiedän paikan kamalan, koulun hammashoitolan, siellä hampaat revitään, ikenet vain jätetään” tai Ylösen Saksan-mummon lausuma ”kohta sinulla on kivan lämmin” krematorioon menevälle miesvainajalleen.

– Härmistämiseen liittyy usein huumori, mutta ei aina. Ystävänpäiväkortti, johon on painettu kuva sydämestä lihallisena elimenä, synnyttää konkretisoivan inhoefektin, eikä siinä ole mitään hauskaa, Ylönen kertoo.

Gradussaan ja väitöskirjassaan Ylönen tutki kauhun estetiikkaa lastenkirjallisuudessa. Jöröjukka imee äidin kielloista huolimatta peukaloitaan, kunnes ovesta loikkii sisään räätäli ballerinan askelin, liioitellun suuret sakset käsissään, ja leikkaa Jöröjukan peukalot irti.

– Se on viihdyttävää. Juuri härmistävät koukut tekevät Jöröjukasta ajattoman ja vetovoimaisen.

Nyttemmin lastenkulttuurin kauhu on siistitympää ja söpöilevämpää: zombit ja vampyyrit pelottavat, mutta eivät liikaa.

”Zombi-ystävänpäiväkortissa härmistämisen kohteina ovat rakkaus ja ystävyys sekä niiden oletettu kauneus, turvallisuus tai mukavuus”, Ylönen kuvailee.

– Muumeissa Haisuli on härmistävä hahmo kakkaisuudessaan ja riiviömäisyydessään. Mörkö on jo astetta filosofisempi ja psykologisempi kauhuelementti.

Ylönen lainasi härmistämisen käsitteen taidefilosofi Carolyn Korsmeyerilta, joka lainasi sen luonnontieteistä. Fysiikassa härmistyminen tarkoittaa kaasumaisen aineen muuttumista suoraan kiinteäksi aineeksi: pakkasaamuna vesihöyry härmistyy kuuraksi nurmikolle ja tuulilaseihin.

– Foneettisesti se assosioituu heti härskiyteen ja konkreettisuuteen.

Samojen merkitysten tanhuvilla häälyvät groteski, makaaberi, karnevalisointi, rienaus, camp ja kitsch. Tarvitaanko uutta käsitettä?

– Esteettinen härmistäminen kattaa laajemman alan ja on tavallaan näiden yläkäsite. Se korostaa konkreettisen kautta alentamisen toiminnallista luonnetta.

Esimerkiksi Ylönen mainitsee Hodor-meemit. Suositussa Game of Thrones -televisiosarjassa yksinkertainen Hodor-hahmo kuoli pitäessään ovea kiinni niin, että muut pääsivät pakoon. Pian katsojat ympäri maailmaa alkoivat jakaa somessa kuvia ovikiiloista, joissa oli Hodorin nimi tai kuva.

– Tällainen toiminta liikkuu suremisen ja halventamisen välimaastossa tavalla, jota aiemmat käsitteet eivät tavoita.

Teksti:
Antti Kivimäki

Kuvat:
Zombi-ystävänpäiväkortti
Blogin kansikuva kirjasta ”A Brain is for Eating zombi”, kirjoittanut Dan ja Amelia Jacobs, kuvittanut Scott Brundage (Chattanooga: Pale Dot Voyage, 2013). http://abrainisforeating.com/

Fil. tohtori Susanne Ylönen sai 28 000 euron apurahan 27.2.2017 esteettisen härmistämisen käsitettä käsittelevään väitöksen jälkeiseen tutkimukseen.
, Jenni Hietala.

Vepsäläisten laulumailla

Tietokoneen kaiuttimista kuuluu suomea muistuttavaa kansanomaista laulua ja musiikintutkija Jari Eerola tapailee digisyntikastaan säveliä Tampereen kodissaan.

– Koetan nuotintaa kenttämatkallani Vepsässä äänittämääni laulua. Apuna tässä on myös tietokoneen transkriptio-ohjelma, kertoo Eerola.

Vepsäläinen laulu- ja musiikkiperinne on ollut Eerolan tutkimuskohteena vuodesta 2001 lähtien, väitöskirja valmistui vuonna 2012. Viime vuonna ilmestyi kirja Vepsäläisiä lühüdpajoja Maailman musiikin keskuksen julkaisuna. Siihen Eerola teki sadan laulun nuotinnokset sekä suomenkieliset käännökset. Urakka kesti monta vuotta ja oli välillä kuin salapoliisin työtä, kun piti etsiä vanhoja tallenteita arkistojen kätköistä.

– Osa materiaalista löytyi sattuman kauppaa tai vihjeen perusteella. Oli myös jännittävää käydä läpi vanhoja vahalieriö- eli fonografitallenteita 1900-luvun alusta.

Kielitieteilijät innostuivat

Vepsäläiset ovat suomalais-ugrilainen kansa, joita viimeisimpien arvioiden mukaan on jäljellä noin 6000. Asuinalueena ovat mm. Pietarin ja Vologdan läänit. Vepsäläiset kuuluvat kielensä perusteella suomen lähisukukieliin, siksi suomalaiset kielitieteilijät kiinnostuivat heistä jo 1800-luvun alkupuolella. Monet kielentutkijat ajattelivat, että sieltä löydetään suomen sanskriitti, tämmöinen suomen alkujuurikieli ja sitä lähdetään tallentamaan.

– Nykyvepsä taas on vähän hankalaa, kun venäjä on sitä dominoinut pitkään ja muokannut ääntämistä sekä sanastoa. Mutta varsinkin kirjoitettu vepsä on vielä tavoitettavissa, jos saa sanakirjan apuun, sanoo Eerola.

Vepsäläisten oma lauluperinne

Eerola on seikkaillut vepsäläisten alueilla kaikkiaan kymmenellä kenttämatkalla, joilla kiersi haastattelemassa ihmisiä  tallentaen heidän tarinoitaan ja laulujaan.

– Vepsäläiset karjalaisista erottava tekijä on nimenomaan kieli ja omankieliset laulut. Siis oma musiikkiperinne, joka erottaa heidät siitä ympäristöstä.

Nämä vepsäläiset lühüdpajot eli lyhyet laulut ovat sellaisia moneen tilanteeseen sopivia lauluja. Niitä on laulettu lasta nukuttaessa, erilaisissa juhlissa ja töitä tehdessä. Usein niissä mainitaan mies tai poika, joka johtuu siitä, että useimmiten ne olivat naisten laulamia lauluja, selittää Eerola.

Kenttämatkoilla kuvatuissa videoissa pistää silmään se, että kuvissa näkyy pääasiassa mummoja.

– Tämän päivän vepsäläiskylästä on vaikea löytää nuoria ja työikäisiä, silti lauluperinnettä elvytetään ja nykypäivänä osa ihmisistä näkee sen todella tärkeänä. Mutta jos lauluperinne ei siirry aidosti uusille sukupolville, ei sille osaa ennustaa kovin hyvää tulevaisuutta, Eerola miettii.

Teksti: Pekka Niemiaho

Video: Esa Kurkikangas ja Pekka Niemiaho

Suomen Kulttuurirahasto on myöntänyt vuosina 2005-2016 filosofian tohtori Jari Eerolalle apurahoja vepsäläisen musiikkitradition tutkimiseen.
, Jenni Heikkinen.

Puhetta eläimistä

– Nykyään eläinkeskustelu on hyvin moniäänistä ja ristiriitaista. Eläimistä puhutaan huomattavasti enemmän kuin aiemmin, niin markkinoinnissa kuin akateemisessa tutkimuksessakin, sekä ihan arkikeskustelussa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai lehdistössä, tutkija Elisa Aaltola kertoo.

Aaltola sekä sosiologi Saara Kupsala ja oikeustieteen tutkija Birgitta Wahlberg pyrkivät hahmottamaan, miten ristiriitaisuus ja erilaiset eläinkuvat näkyvät markkinoinnissa, median ja sosiaalisen median keskusteluissa sekä lainsäädännössä ja siihen liittyvässä poliittisessä keskustelussa.

Mihin perustuu eläimen arvo?

Kun eläinten arvoa pohditaan, yleisin tapa on perustaa arvo eläimestä saatavaan hyötyyn.

– Erityisesti modernina aikana  se on ollut vallitseva eläinkuvan lähde. Aiemmin saatettiin ajatella, että luonnonvaraisilla eläimillä on myös muunlaista arvoa, niissä saatettiin nähdä henkiä tai jotain pyhää.

Hyötyarvoon perustuvassa ajattelussa eläimet ovat ensisijaisesti resursseja, joten myös niiden moraalinen arvo on välineellinen. Nyt eläinten yksilöarvo on taas noussut keskusteluun.

– Yksilöarvo on hyvin vastakkainen käsite välinearvoon nähden. Jos puhumme yksilöistä, siihen jo käsitteellisesti sisältyy ajatus, että ne ovat itsessään arvokkaita, Aaltola selittää.

– Välinearvo ja yksilöarvo törmäävät toisiinsa yhä useammin. Ihmisellä voi olla oletus, että lemmikillä on yksilöarvo, mutta samalla sika on välinearvoinen. Erottelulle ei oikein löydy mitään loogista perustetta, vaan ainut perustelu on kulttuurihistoriallinen: meillä on tapana tehdä näin.

Sama jännite alkaa näkyä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, markkinoinnissa ja mediassa, sekä lainsäädännössä.

– Eläinsuojelulain uudistustyössä on puhuttu eläimen itseisarvon mainitsemisesta, mikä on aika radikaali ja uusi asia. Siinä näkyy että rajanvetotyö on kesken ja nykyinen ristiriitainen eläinkuva kulminoituu juuri tähän kysymykseen: ovatko eläimet pelkkä resurssi vai ovatko ne yksilöitä.

Lain äärellä

Länsimaissa on puhuttu sekä ihmisapinoiden että delfiinien oikeuksista oikeussubjekteina, Intiassa norsujen. Se olisi radikaali uudistus lainsäädäntöön.

– Samalla joudutaan avaamaan aivan uudella tavalla sitä mihin meidän yksilöarvomme pohjaa. Onko laji se, mikä tekee meistä arvokkaita vai erilaiset mentaaliset kyvyt. Kun ihmisten kohdallakaan ei ole löydetty varmaa pohjaa, monitulkintaisuus arvoissa heijastuu myös eläinkeskusteluun, Aaltola sanoo.

Oikeustiede tuo mukaan valtion roolin: miten yhteiskunta määrittelee eläimen arvon.

– Lainsäädäntö tuottaa meille käsityksiä siitä mikä on sallittua, se rinnastetaan moraaliin. Jos laki sanoo, että jotain saa tehdä, ihmiset olettavat, että se on myös moraalisesti oikein.

Onkin tuttu argumentti, että kun asiat hoidettu lain mukaan, ne on hoidettu hyvin

– Tämä on silmiinpistävä piirre suomalaisessa eläinkeskustelussa, ja liittyy ehkä suomalaisten vahvaan sääntöjen kunniottamiseen. Keskusteluissa lakiin vetoaminen johtaa ristiriitoihin: toinen olettaa, että tietenkin tämä palautuu sihen mitä laki sanoo ja toinen kokee että lakia tulisi muuttaa moraalisen ajattelun perusteella. Keskustelut eivät useinkaan johda mihinkään, koska siinä on kaksi niin eri lähtökohdista tulevaa näkemystä.

Oletukset näkyviksi

Jännitteet keskustelussa ovat lähtöisin siitä, että eläin arvotetaan eri tavoin.

– Meillä on erilaisia oletuksia, joita pidämme kiveenkirjoitettuina totuuksina ja siksi keskustelyissa päädytään helposti turhauttavaan jankkaamiseen.

Yksi tällainen oletus on esimerkiksi luonnollisuus. Se jää käsitteenä hämäräksi ja voidaan tulkita monella tapaa.

– Ajatellaan, että on luonnollista, että ihminen käyttää eläintä tietylla tavalla, Aaltola selittää. Tässä ajattelussa ”luonnollisuus” rinnastuu siihen, miten asioita on aiemmin tehty sen sijaan, että se viittaisi vaikkapa lajin kykyyn elää muiden lajien rinnalla ekologisesti kestävällä, myös muiden kukoistuksen mahdollistavalla tavalla.

Tällöin keskustelussa toinen lähtee siitä, miten asiat ovat ennen olleet ja näkee sen hyvänä, kun toinen miettii, miten asioiden tulisi olla ja haluaa muuttaa niitä. Keskustelijat puhuvat aivan eri kieltä ja toisen argumentit voivat tuntua absurdeilta.

– Olisikin tärkeää avata, mistä eläinkuva tulee ja mitä oletuksia siihen liittyy. Siihen tässä hankkeessa pyrimme.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Elina Aaltola, Saara Kupsala ja Birgitta Wahlberg saivat vuonna 2016 Suomen Kulttuurirahastolta apurahan tutkimukseensa "Ristiriitaiset eläinkuvat: Suomalainen eläinkeskustelu 2010-luvulla".
, Jenni Heikkinen.

Poromerkit ja perimätieto kerätään tietokirjaan

– Lähdin kymmenvuotiaana paimeneen ja aloin myös merkitä poroja. Nyt olen hoitanut poroja 30 vuotta ja elämäni aikana olen ollut vain pari viikkoa muissa töissä, kertoo Hannu Magga, joka tutkii porojen merkinnässä käytettäviä sukumerkkejä ja tallentaa suullista poronhoitoperinnettä.

– Sain sukuperintönä kiinnostuksen poromerkkeihin. Ympärilläni on aina ollut paljon vanhuksia, joilta olen kuullut kertomuksia poronhoidosta, sellaista perimätietoa mitä ei kirjoista löydy.

Magga aloitti työnsä tutkimalla oman sukunsa käyttämien poromerkkien periytymistä. Siitä tutkimus laajentui ja nyt tutkittuna on 96 sukua.

Perinteiset poronomistajien käyttämät tunnisteet, joilla porot merkitään, kertovat Maggan mukaan selvästi omistajien sukulaissuhteista.

Osan sukulaisuudesta kertovista samankaltaisuuksista näkee yhdellä silmäyksellä. Kullakin suvulla on oma merkkilinjansa, ja lasten käyttämät merkit ovat muunnelmia vanhempien sukulaisten merkeistä.

– Ei tarvitse katsoa kirkonkirjoista, kuka on kenellekin sukua, vaan sen näkee aivan selvästi merkeistä. Merkeistä löytyy sukuyhteyksiä Etelä-Ruotsia myöten, Magga selittää. Hän on jäljittänyt sukumerkkien periytymismekanismia useamman sukupolven taakse.

Tekeillä tietokirja

Maggan tarkoituksena on koota keräämistään tiedoista tietokirja. Siihen kuuluisi myös kartta, josta näkee missä mikäkin suku elää. Tutkittavaa riittää, sillä Norjan puolelta Magga ei vielä ole kerännyt tietoa.

– Työ tuntuu laajenevan joka päivä. Viimeksi viikko sitten löysin uuden sukuyhteyden.

– Lisäksi kirjaan tulee kertomuksia elämästä saamelaisalueella, omasta suvustani ja tuttaviltani sekä omia kokemuksiani.

Tärkeää on myös tieto porosta ja sen hoitamisesta, esimerkiksi siitä, miten poro reagoi erilaisiin säätiloihin.

– Vanhoilta ihmisiltä löytyy porosta paljon sellasta tietoa, mitä nykyään ei tunneta. Näiden tietojen tallentamiseen on nyt viimeiset hetket käsillä.


Kuvat Hannu Maggan omista kokoelmista. Viimeisessä kuvassa Maggan isovanhemmat Oula Henriksen Magga sekä Saara Isakdatter Näkkälä  Kalkujärvessä 1930-luvulla.

6.2. vietetään saamelaisten kansallispäivä. Helmikuun 6. päivänä 1917 pidettiin Norjan Trondheimissa ensimmäinen saamelaiskokous.

Hannu Magga sai vuonna 2016 apurahan Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahastolta saamelaisen poronhoidon suullisen perimätiedon tallentamiseen.
, Jenni Heikkinen.

Aika pysähtyi Mankbyssä

-Ihan alussa paljastui fossiloitunut keskiaikainen kylä, jonka viimeisen vaiheen rakennuksista suuri osa oli jossain määrin havaittavissa paljaalla silmällä. Kaivamalla pääsimme käsiksi varhaisempiin vaiheisiin. Tämäntyyppisiä fossiloituneita kyliä ei Suomessa ole monia, ja uskallan jo sanoa, että tuskin mistään muualta Suomesta löytyy näin isoa ja hyvin säilynyttä keskiaikaista kylää, kertoo historiallisen arkeologian dosentti Georg Haggrén Mankbystä, nyky-Espoon alueella sijaitsevasta kylästä.

Vanhimmat Mankbystä löydetyt rakennukset ovat 1200-luvulta. Suomen mittakaavassa kylä on ollut suuri: siihen on kuulunut kahdeksan taloa, ja asukkaita on ollut viitisenkymmentä. Kaikki talot siirrettiin pois, kun Espoon kuninkaankartano perustettiin 1556. Osan veivät mukanaan talonpojat, osan kruunu käytti Kuninkaankartanon tarpeisiin.

– Meillä onkin siis Mankbyssä 500 vuoden takainen aikataso, johon aika on tavallaan pysähtynyt. Juuri myöhemmän maankäytön vähäisyys tekee Mankbystä uniikin kohteen, Haggrén kertoo.

Monipuolinen tutkimuskohde

Kylän niin sanotulla ala-alueella tehtyä kaivausta johti tutkija Tarja Knuutinen. Noin sataneliöiseen alueeseen kylän itäosassa sisältyy rakennusten paikkoja, muinaispeltoja ja tienpohjaa.

– Tutkin rakennusta, joka aloittaessamme näkyi vähän maan pinnalla. Kyseessä on kylän loppuvaiheeseen sijoittuva rakennus, joka on todennäköisesti purettu, kun kylä on hylätty. Lisäksi alueelta löytyy varhaisempia rakenteita 1300-luvulta saakka.

Knuutisen mukaan 1500-luvun alun rakennus on hyvin samankaltainen kuin myöhemmät savutuvat. Se kertoo rakennusperinteestä, joka on elänyt vielä hyvin lähellä meidän aikaamme.

Ala-alueella näkyy kylän kehittyminen: sitä on ensin käytetty yhteen tarkoitukseen, tässä tapauksessa viljelyyn, ja sitten sille on rakennettu.

– Fossiloituneet pellot on nyt ajoitettu 1300-luvulle, ja mahdollisesti viljely on jatkunut vielä 1400-luvun alussa. Ne ovat tutkimuksen kannalta hyvin mielenkiintoinen kokonaisuus, sillä vastaavia näin keskellä kylää olevia peltoja ei kovin paljon löydy. Mankbyssä olemme päässeet käsiksi peltosysteemiin ojineen ja pohjustuksineen.

Rikas esineistö

Mankbystä löydetty esineistö on monipuolista ja kertoo vilkkaasta kaupankäynnistä, joka toi talonpoikienkin käyttöön esineitä kaukaa Keski-Euroopasta. Kylästä löytyi muun muassa punasavesta valmistettujen kolmijalkapatojen sekä kivisavisten kannujen ja lasipikareiden sirpaleita, hevostarvikkeiden, kuten jalustimien, osia sekä solkia ja muita vaatetukseen liittyviä esineitä ja koruja.

– Huomiota on alusta alkaen kiinnittänyt se, että löysimme erittäin paljon veitsiä: arkipäiväisessä työskentelyssä ja aterioinnissa käytettyjä puukkoja, mutta myös hienoja pöytäveitsiä, jotka levisivät keskieurooppalaisesta ruokakulttuurista 1400- ja 1500-luvuilla Suomeen. Selvästi tuo kulttuuri oli omaksuttu myös Mankbyssä, kertoo Mankbyn esineistön tutkimuksesta vastannut Elina Terävä.

– Esineistö on aika fiiniä. Alueelta löytyi yllättävän paljon tuontitavaraa, mikä kertoo siitä, että kauppaa on käyty. Koristeelliset pienet esineet viittaavat siihen, että elämässä on ollut muutakin kuin välttämättömyys. On haluttu samoja esineitä, joita esimerkiksi Keski-Euroopassa on käytetty, pientä luksusta elämään.

Kuvassa Mankbystä löytynyt veitsi.

Filosofian tohtori Georg Haggrén ja työryhmä saivat vuonna 2014 Kulttuurirahaston 55 000 euron apurahan Espoon Mankbyn keskiaikaista kylää käsittelevään tutkimukseen ja tulosten julkaisemiseen.
, Jenni Heikkinen.

Hiljaiset suomalaiset – totta vai stereotypiaa?

Suomalaisten hiljaisuus on paljon toisteltu stereotypia, joka on jatkuvasti esillä. Samalla suomalaiset tulevat kuin automaattisesti verratuksi muihin kansoihin.

– Ei kuitenkaan ole varsinaisesti tutkittu, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Missä tilanteissa suomalaiset ovat hiljaisia, ja keneen verrattuna? tutkijatohtori Anna Vatanen Helsingin yliopistosta kertoo. Siksi Vatanen päätti itse tarttua aiheeseen.

Tutkimuksessaan Vatanen tarkastelee toisilleen tuttuja ihmisiä luonnollisissa keskustelutilanteissa ja selvittää, miten nämä reagoivat keskustelussa syntyviin hiljaisiin hetkiin ja luovat niitä toiminnallaan: miten ne alkavat, mihin loppuvat ja mitä siinä välissä tapahtuu – onko tilanne luonteva vai vaivautunut, pitääkö hiljaiseksi hetkeksi keksiä jotain muuta tekemistä. Aineistona on videoituja keskusteluja.

Vatanen etsii keskusteluista taukohetkiä ja niissä toistuvia piirteitä, pyrkii löytämään yleisiä toimintatapoja ja suhteuttaa niitä siihen, mitä suomalaisten hiljaisuudesta on sanottu ja millaisia seikkoja muunkielisessä tutkimuksessa on löydetty.

hiljaisuus_vatanen

Vaitonaiset hetket

Vatasen tutkimus on vasta alussa, mutta jo nyt hän arvelee, että jotain erityistä suomalaisten suhtautumisessa hiljaisuuteen on. Aiemmassa tutkimuksessa oli havaittu, että englanninkielisetkin kyllä pitävät taukoja keskustelussa, mutta näissä tilanteissa keskustelukumppanit tyypillisesti keskittyvät hetkeksi muuhun, silittävät vaikka koiraa tai hakevat kirjan hyllystä. Suomalaisten keskusteluissa on havaittavissa tilanteita, joissa ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään.

– Siinä vain ollaan, ja tilanteet vaikuttavat ihan rennoilta, Vatanen kuvaa.

– Kiinnostavinta ei välttämättä ole, miten pitkään ollaan hiljaa, vaan mitä silloin tapahtuu.

Vatasen aineistona on keskusteluja esimerkiksi aamiaiselta, automatkalta, kaveriporukan lautapeli-illasta ja ystävän vierailulta. Jotkut hiljaisuudet toki johtuvat siitä, että keskustelijan pitää tehdä jotain muuta, vaikkapa suunnitella seuraavaa siirtoaan lautapelissä. Vatanen huomauttaa, etteivät nämä tilanteet silti aina vaatisi kaikkia läsnäolijoita olemaan hiljaa.

– Jo parikin sekuntia kestävä hiljaisuus voi olla pitkä. Jos sellaisia on usein, eivätkä ne vaikuta epämiellyttäviltä, se kertonee, että hiljainen hetki on keskustelijoiden mielestä ihan ok.

Mitä on hiljaisuus?

– Käsite hiljaisuus nostaa esiin vain sen, että tilanteessa ei ole puhetta, mutta onhan muutakin vuorovaikutusta kuin puhe, vaikkapa nyökyttely tai katse.  Hiljaisuus voi siksi olla vähän harhaanjohtava termi, Vatanen sanoo.

Kyse on myös siitä, millä keinoin osoitetaan, että ollaan yhdessä. Aina siihen ei tarvita sanoja, vaan pelkkä oleminen voi riittää.

– Suomen puhujille on ehkä ominaista toimia niin, ettei sanota mitään, se voi olla yksi tavallinen yhdessäolon tapa. Toisaalta vaikka suomalaiset suhtautuisivat hiljaisuuteen eri tavoin kuin jotkut muut kansalaisuudet, se ei vielä tarkoita että suomalaiset olisivat aina tai ylipäätään ”hiljaisia”. Ei voida myöskään olettaa, että ”suomalaiset” olisivat jokin yhtenäinen ryhmä, jonka jäsenten toiminta olisi aina samanlaista.

Keväällä Vatanen matkustaa Australiaan tekemään yhteistyötä sikäläisten tutkijoiden kanssa. Hän odottaakin innolla, miten he näkevät tutkittavan ilmiön ja pitävätkö he sitä jotenkin poikkeavana tai kummallisena.

– En varmaankaan pysty selvittämään, mistä ajatukset suomalaisten hiljaisuudesta ovat peräisin, mutta toivon ja uskon voivani paljastaa jotain todellisuudesta stereotypian takana.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 filosofian tohtori Anna Vataselle apurahan suomalaisten hiljaisuutta käsittelevään väitöskirjan jälkeiseen tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Sauna on kuin aikakone

Istun lauteilla. Sähkön lämmittämien kivien sihahtaessa toisenlaisen, pehmeämmän sihahduksen vuosien takaa. Istun lauteilla äitini kanssa oman viisivuotiaani kokoisena ja oloisena. Ulkoa kuuluu tuulen vongahtelua ja napsahduksia. Saunan seinustalla seisova koivu pyyhkäisee alaoksillaan pärekattoa. (SKS/SAUNA 1992, 1582.)

– Vaikka saunominen on arkinen tapahtuma, se saa monenlaisia merkityksiä sillä sauna paikkana on vähän kuin aikakonemoottori kokemukselle, selittää Laura Puromies.

Laura_Puromies-Lili_Zoe_Ermezei

Väitöskirjatutkimuksessaan Puromies tutkii saunaa paikkana, joka mahdollistaa menneisyyden läsnäolon ja kokemisen. Puromies tarkastelee ihmisten saunakokemuksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon kuuluvien kahden sauna-aiheisen muistitietokeräyksen aineistojen kautta – niistä yksi esimerkki on alun lainaus.

Kertomuksia hän vertaa siihen, miten saunakokemus on esitetty saunaan liittyvissä mainoksissa, lähinnä kiuasmainoksissa. Niitä tarkastelussa on 1950-luvulta lähtien, eli siitä alkaen kun Suomessa on alettu valmistaa kiukaita teollisesti.

Aito sauna

Saunomisessa tapahtunut muutos näkyy Puromiehen tarkastelemissa mainoksissa.

– Sauna on saanut erilaisia merkityksiä ja arvoja sen jälkeen kun se ei ole enää ollut välttämätön, ainoa peseytymispaikka. Mainoksissa painotetaan luonnonyhteyttä ja mystisyyttä 1990-luvulta alkaen.

Mainoksissa mystifioidaan esimerkiksi tulta, kiveä ja höyryä. Myös aitous ja alkuperäisyys saavat moninaisia piirteitä uudemmissa mainoksissa.

– Ihan kaikki mahdollinen argumentoidaan aidoksi, alkaen vaikka lämmöstä, höyrystä tai tuoksusta. Ja jos se on aitoa, se on tavoiteltavaa, Puromies kertoo.

Mainokset myös kierrättävät vanhoja kerronnan tapoja. Kun esimerkiksi markkinoidaan uudenmallista kiuasta, saatetaan käyttää vaikkapa säkeitä Kalevalasta. Kuvaa voidaan käsitellä vanhanaikaisemman näköiseksi tai kun muuten kaikki on modernia ja puhutaan uusista teknologisista innovaatioista, kuvassa saattaa olla tuohivirsut.

– Moderni täytyy perustella vanhalla. Mitä uudempaa, sitä voimakkaammin vanha on läsnä: puhutaan vaikkapa savusaunamaisista löylyistä vaikka mainostetaan sähkökiuasta joka on tarkoitettu muutaman neliön kokoiseen saunaan, Puromies kertoo.

kiuas

Mennyt on läsnä lauteilla

Sama näkyy myös muistoissa, joissa mennyt on vahvasti läsnä.

– Varsinkin kun saunakokemus kerronnallistetaan, siihen yhdistyy erilaisia aikatasoja. Samassa lauseessa saatetaan kuvailla sitä hetkeä kun ollaan saunassa ja sitä miten se ”on kuin vanha savusauna jossa viisivuotiaana saunoin”.

Kertomuksissa mennyt ikään kuin koetaan uudestaan.

– Vaikuttaa siltä, että kyseessä voi olla ihan mikä tahansa sauna missä tahansa, mutta kun kokemuksesta kerrotaan, kerrotaan samalla kaikista muista elämänkaaren saunoista.  Se mihin muistelu päättyy, on yleensä joku lapsuuden aikainen pihasauna tai rantasauna. Se on tavallaan mukana kokemuksessa, vaikka istuttaisiinkin uimahallin saunassa. Sauna on paikka, joka sitoo kokemukseen muistojen eri tasot.

Miksi juuri sauna toimii näin?

– Ehkä sen takia, että sauna on useimmille ollut aina läsnä elämässä. Aineistoni kertomuksissakin sanotaan, että ”ei minua ole opetettu saunomaan vaan synnyin saunaan”. Ja vaikkei nyt olisi ihan syntynyt saunaan, oletettavasti on saunonut eri ikäisenä, Puromies kertoo.

– Ehkä myös se, että saunominen on kehollisena kokemuksena säilynyt hyvin samantapaisena, saa aikaan, että sauna voi toimia tällaisena aikakoneena. Paikasta riippumatta toistetaan hyvin samankaltaisia asioita.

Vaikka sauna on osa arkea, se kuitenkin erottuu muista arkisista toimista. Siellä ollaan alasti, hikoillaan ja rauhoitutaan.

– Sauna on varmaankin monelle vähiten digitalisoitunut paikka, Puromies pohtii.

Kuvat: Kulttuurirahaston arkisto, Lili Zoe Ermezei, Harvia Oy

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Laura Puromiehelle apurahan saunan kulttuurillisesti merkittävää asemaa osana suomalaista arkea käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Urheilutapahtumien musiikki on uhoa, kansallistunnetta ja tunnelmointia

Sandstorm, We will rock you ja Get ready for this. Jos katsot jääkiekon MM-kisoja televisiosta, saat hyvin todennäköisesti kuulla pätkiä näistä kappaleista, arvelee Åbo Akademin tutkija Kaj Ahlsved.

Ahlsved tutkii, miten nauhoitettua musiikkia käytetään urheilutapahtumissa ja niiden yhteydessä esimerkiksi tv-lähetyksissä. Ahlsved on tarkastellut musiikin käyttöä jääkiekko-, jalkapallo- ja pesäpallopeleissä.

Siinä missä jääkiekko-otteluissa nauhoitettu musiikki soi jatkuvasti, jalkapallossa huutosakki ja pelin omat äänet saavat pitkälti luoda stadionin äänimaailman. Pesäpallossa käytännöt taas vaihtelevat joukkueiden kesken ja jos musiikki soi, se voi olla esimerkiksi iskelmää.

Jääkiekkopeleissä musiikin avulla pyritään muokkaamaan ottelun tunnelmaa halutunlaiseksi. Yleisö odottaa, että pelissä on melua, ja musiikki auttaa sen luomiseen.

Musiikin pitäisi pitää yllä hyvää tunnelmaa ja auttaa kannustamaan, mutta Ahlsved ei ole aivan varma, toimiiko se siinä.

– Yleensä suomalainen yleisö on varsin maltillista eikä reagoi kovin vahvasti musiikkiin. Suuri yleisö seuraa enemmänkin huutosakin laulua ja taputuksia. Toki esimerkiksi finaaleissa tilanne voi olla erilainen.

Vaikka yleisö ei automaattisesti seuraakaan musiikkia, tutut, ”omat” kappaleet saavat innostumaan.

– Vaikkapa Tepsi tekee kohta maalin -laulu herättää yleisön, mutta radiohitti ei paljon innosta.

Yleisesti ottaen musiikin on oltava sellaista, johon on helppo tarttua: riittävän nopeatempoista ja tuttua musiikkia, jonka tahdissa on helppo taputtaa.

jaakiekko1

Musiikki luo paikallistunnelman

Ahlsvedin mukaan eri joukkueiden kotihalleissa soiva musiikki luo paikallistunnetta. Suomessa esimerkiksi HIFK:n pelissä soi aina rock, Jokerit taas soittavat paljon dancea.

– Jokereiden peleissä ei todennäköisesti soisi Live is life tai Whatever you want, Ahlsved kuvaa. Tapparalle taas Live is life on oma kappale, joka saa yleisönkin innostumaan.

Eri joukkueiden välisiä eroja voi olla vaikea huomata, jos käy vain yhden joukkueen kotipeleissä. Ahlsvedin mukaan fanit kuitenkin tunnistavat, että eri hallit soivat eri tavoin. Itse hän on tutkimustaan varten käynyt paljon HIFK:n ja Jokereiden peleissä, ja siksi niiden erot tuntuvat korostuneen.

– Jokereiden peleissä soitetaan NHL:n tapaan paljon kansainvälistä, modernia, elektronista musiikkia. HIFK:n peleissä soivat jo aiemmin mainitun Whatever you wantin ohella esimerkiksi AC/DC ja ZZ Top, sekä uusi rock, Ahlsved kuvaa.

Median ja tv-pelien kautta musiikki on muuttunut samankaltaisemmaksi.

– Dj:t seuraavat esimerkiksi NHL:n pelejä ja poimivat niistä musiikkia. Tietyt biisit soivat kaikkialla.

KajAhlsved

Leijona-lauluissa uhotaan

Oma lukunsa on maajoukkueisiin, kuten jääkiekon maajoukkueeseen Leijoniin liitetty musiikki. Esimerkiksi MM-kisoja varten tehdään kisakappale, joka soi radiossa ja televisiossa ja josta keskustellaan.

Ahlsvedin mukaan kisakappaleet ovat arkipäivän nationalismia, ne luovat kuvaa kansakunnasta arkisissa tilanteissa.

– Lähtökohtani on ollut että Suomi on kuvitteellinen yhteisö, ja musiikin avulla luodaan yhteinen ”me”. Selostajan käyttäminen musikaalisena elementtinä on tässä hyvin mielenkiintoista, koska selostajaa puhuttelee tätä kuvitteellista ja hänelle näkymätöntä yhteisöä.

Siinä missä Finlandiaa soitetaan esimerkiksi pelaajien paitojen jäädytyksen yhteydessä ja Maamme-laulua voiton symbolina, kisakappaleisiin ei liity tällaista vakavaa rituaalia, vaikka niissä käytetäänkin sotaretoriikkaa.

Kisakappaleetkin ovat muuttuneet vuosien varrella. Vuonna 1995 kisakappaleena oli Sankarit, joka kertoo, että kaikki ovat sankareita, nekin joilla menee huonosti. Nykyisin kappaleiden pitää korostaa enemmän voittoa ja sitä että suomalaiset ovat erityisen hyviä.

– Ennen vuotta 1995 ja ensimmäistä mestaruutta kisabiisit olivat nöyrempiä eikä niissä ollut uhoa. Nyt kun meillä on kaksi kultaa, pitää laulaa että tietysti voitetaan.

Ahlsved puhuu Leijona-lauluista, joihin hän laskee virallisten kisakappaleiden lisäksi esimerkiksi kappaleet Ihanaa Leijonat, ihanaa ja Den glider in. Niiden tutkiminen on hänen mielestään mielenkiintoista, sillä se kertoo myös mediamaiseman muutoksesta.

– Nykyisin kuka vain voi ladata Leijona-laulun nettiin. Virallisen kisabiisin ohella onkin paljon epävirallisia. Virallinen kappale tulee kuitenkin yhä median kautta, joten medialla on siinä valtaa.

 

Kuvat Hartwall-areenasta: Susanna Välimäki

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2016 Kaj Ahlsvedille apurahan musiikin käyttöä ja merkitystä urheilupahtumien osana käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Romanien perinne arkistoon

– Romaneilla ei ole aiemmin ollut pääsyä omaan historiaansa, kun ei ole ollut mitään paikkaa, mistä tietoa olisi kootusti löytynyt. Siksi Romanien kulttuuriperintö: arkistointi, arvostus ja tutkimus -projekti on ainutlaatuinen ja uraauurtava, sanoo Sarita Friman-Korpela Romaniasiain neuvottelukunnasta. Kyseessä on neuvottelukunnan,  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kansallisarkiston yhteinen hanke, jonka tavoitteena on perustaa Suomen romanien arkisto, Finitiko kaalenko arkiivos.

Romanien kulttuuriperintö -hankkeessa tallennetaan yksityisten ihmisten muistitietoa ja perinnettä sekä jo olemassa olevia romaniarkistoja. Aineisto voi olla tekstejä, mutta myös valokuvia ja äänitteitä. SKS:aan tulevat kansanperinneaineistot, yhdistysten asiakirjat Kansallisarkistoon. Tähän asti aineistot ovat olleet hajallaan ja niitä on ollut vaikea löytää ja hyödyntää. Nyt tarkoituksena on saattaa aineistot saman hakujärjestelmän alle, jolloin ne olisivat helpommin löydettävissä ja käytettävissä.

– Vuosina 2009–12 toteutetun Romanihistoria-tutkimusprojektin aikana totesimme, että SKS:ssa on varsin mittavat romaniaineistot, silloin keräsimme myös uutta aineistoa. Osa aineistosta on kuitenkin yhä järjestämättä, tutkija Risto Blomster SKS:sta kertoo.

Romanitutkimus on lisääntynyt muun muassa Helsingin yliopiston romanikielen ja -kulttuurin oppiaineen perustamisen myötä. Tutkimus on Blomsterin mukaan myös kansainvälisesti kasvussa.

– Tutkimusta ja tulevaisuutta varten kaipaamme ehdottomasti myös romanien itsensä tuottamaa aineistoa.

romaniarkisto3

Tieto arkistosta saatava leviämään

Merkittävä osa hanketta on myös arkistosta tiedottaminen romaneille, erityisesti erilaisiin yhteisöihin. Aiemmin arkistointiin on romaniyhteisössä suhtauduttu osittain varauksellisesti

– Arkistointi ehkä yhdistetään tilastointiin, tahdonvastaiseen tiedonkeruuseen, mikä on romaneille historiallisesti valitettavan tuttua. Siksi nyt on tärkeää tiedottaa ja kertoa, että kaikki osallistuminen on vapaaehtoista ja kyse on julkisen tiedon keräämisestä, Friman-Korpela kertoo.

– On tärkeää varmistaa, että yhdistysten ja yksityisten ihmisten oma ääni säilyy arkistossa, etteivät ne ole vain ulkopuolisesta näkökulmasta koottua tietoa, Blomster huomauttaa.

romaniarkisto2

Blomsterin mukaan aika materiaalin keräämiseen on nyt hyvä.

– 1960- ja -70-lukujen aktiivit, ihmiset jotka olivat silloin perustamassa yhdistyksiä ja toimivat poliittisesti, ovat nyt jäämässä eläkkeelle tai jo eläkkeellä, ja he tekevät omia pesänselvityksiään. Siksi nyt on hyvä hetki tarkastella sitä aikaa.

Romanien kansallispäivää vietetään 8.4.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosijuhlassaan 27.2.2016 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle apurahan kokoelmiaan kartuttavan ja kansainvälisesti verkottuneen Suomen romanien arkiston perustamiseen ja tutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.