Palkinnot merkittävistä kulttuuriteoista 2017

Suomen Kulttuurirahasto jakoi vuosijuhlassaan 27.2. yhteensä 1 108 apurahaa. Palkinnon, kukin 30 000 euroa, saivat näyttelijä Anna Paavilainen, filosofi Veikko Rantala ja arkkitehti Jenni Reuter.

Näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja Anna Paavilainen

Vuonna 2006 Teatterikorkeakoulusta valmistunut Anna Paavilainen kiinnitettiin Kansallisteatterin näyttelijäksi 2008. Siellä hän esitti muun muassa keskeisiä nuorten naisten rooleja kuten Othellon Desmedonaa, Ihmisvihaajan Cèlineä ja Villsorsan Hedvigiä.

Jäätyään pois Kansallisteatterista Paavilainen ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, joka käsikirjoittaa ja ohjaa itse omat teoksensa. Hän ottaa  työllään kantaa teatterin ja yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin, esimerkiksi nuoren naisnäyttelijän asemaan ja nuorten ulkonäköpaineisiin.

Paavilaisen näyttelijäntyössä yhdistyvät hienolla tavalla kokonaisvaltainen heittäytyminen ja ajatuksen kirkkaus. Hän on myös erittäin musikaalinen, ja tuo kaiken osaamisensa rohkeasti osaksi yhteistä taideteosta.

Palkinto myönnettiin rohkeista ja riipaisevista puheenvuoroista.

Matemaatikko, filosofi Veikko Rantala

Veikko Rantala on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia filosofeja. Rantalan uran keskeinen tunnuspiirre on ylittää niin sanottua ”Kahden kulttuurin” rajaa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välistä vastakkainasettelua, sekä pohtia edellytyksiä, joilla keskustelu voisi syntyä.

Rantala suoritti perustutkintonsa 1950-luvun lopulla matematiikasta ja toimi matematiikan lukio-opettajana yli 10 vuotta. Opettajana hän innostui filosofiasta ja aloitti filosofian opinnot 1960-luvun lopulla. Rantala väitteli vuonna 1973 ja työskenteli sen jälkeen tutkijana Helsingin yliopistossa vuoteen 1985 asti, jolloin hän aloitti Tampereen yliopiston professorina.

Väitöskirjassaan Rantala kehitti ns. logiikan uurna-mallin. Sen avulla voitiin käsitellä monia tieto-opillisia ongelmia kuten ”mahdottomien maailmojen ongelmaa”, joiden käsittelyyn ei aiemmin ollut välineitä. Lukuisissa artikkeleissaan ja kirjoissaan Rantala on pohtinut käsitteellisen ja teorioiden muutoksen ongelmia sekä tieteellisen edistyksen mallittamista. Näiden töiden ohella ja niiden antamalla pohjalla hän alkoi yhä enemmän tehdä yhteistyötä estetiikan tutkijoiden sekä musiikki- ja kognitiotieteilijöiden kanssa. Yhteistyö johti moniin kansainvälisiin julkaisuihin.

Palkinto myönnettiin ajattelun avartajalle, ymmärryksen siltojen rakentajalle.

 

Arkkitehti Jenni Reuter

Jenni Reuter on perinteisen miesvaltaisella alalla uranuurtaja. Hän on osakkaana kolmen naisen arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanilla ja toimii arkkitehtuurin perusteiden ja teorian professorina Aalto-yliopistossa.

Arkkitehtitoimisto Hollmén, Reuter ja Sandmanin töitä ovat mm. naistentalo Senegalissa, naisten turvakoti Tansaniassa ja oppimiskeskus Egyptissä. Näitä hankkeita toimisto rahoittaa Ukumbi-järjestöllä, jonka jäsenistä suurin osa on naisia. Suomeen Reuter on suunnitellut muun muassa edustushuvila Villa Sundsvedjaa Dragsfjärdiin ja lukuisia arkkitehtuurinäyttelyjä.

Reuterin lukuisat hankkeet kehitysmaissa vähentävät köyhyyttä ja tarjoavat suojan sitä kipeimmin tarvitseville. Tärkeää on, että avuntarvitsijat itse ovat osana suunnitteluprosessia ja toteutusta eivätkä koe jäävänsä kiitollisuudenvelkaan arkkitehdille. Taustalla on ajatus, että antaminen on ilo, mutta kiitollisuudenvelkaan jääminen pitkän päälle taakka. Tällainen syvä välittäminen ja kulttuurirajat ylittävä empatia ovat ajassamme arvokkaita. Jenni Reuterissa yhdistyy teoreettinen asiantuntemus käytännön rohkeaan tekemiseen: hän ei pelkää laittaa käsiään saveen.

Palkinto myönnettiin kulttuurirajat ylittävästä empatiasta, ihmisen kokoisesta arkkitehtuurista.

Suomen Kulttuurirahasto on vuodesta 1941 alkaen jakanut hakemuksetta palkintoja tunnustuksena merkittävistä suorituksista suomalaiskansallisen kulttuurin eri aloilla.
, Jenni Heikkinen.

Talvi kaupungissa

Postmodernin yhteiskunnan kaupunki-ihanteet tulevat Etelä-Euroopasta. Rakennukset ja elinympäristö piazzoineen, kävelykatuineen ja ulkoilmakahviloineen suunnitellaan ikuiseen kesään. Vihreää on helppo hallita, mutta vaihtuvalle säälle ja pohjoisen vuodenajoille ei voi asettaa täsmällistä paikkaa.

Essi Oikarinen Oulun yliopistosta tutkii väitöskirjatyössään pohjoisen ilmaston ja sääolosuhteiden huomioimista ja hyödyntämistä yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelussa.

– Pohjoisessa on vihreää vain neljäsosan vuodesta. Haluan tietää, miten myös sininen, valkoinen ja jopa harmaa otetaan suunnittelussa huomioon. Miten säätä ja harmautta voidaan hallita tai miten eri vuodenajoista saadaan niiden parhaat puolet irti. ”Pohjoinen kaupunki” on käsitteenä ja suunnitteluteemana yhä täysin standardoitumaton, Oikarinen kertoo.

Pohjoinen elinympäristö hakee vielä identiteettiään erityistapauksena kaupungistuneiden elämäntapojen joukossa. Talvi on kaupunkisuunnittelussa mukana lähinnä teknisenä asiana, ei niinkään ihmisten toiminnallisena aisti- ja merkitysympäristönä. Teknisen ja sosiaalisen infrastruktuurin yhtäaikaiseen pohtimiseen ei ole kiinnitetty kovin paljon huomiota.

– Vuodenajat ja lumi loistavat poissaolollaan. Jos talvi ylipäätään on mukana, niin yleensä vain materiaalivalintojen ja teknisten mitoitusten kautta. Pohjoisen vuodenaikoja ei ajatella kokonaisvaltaisena kaupunkikokemuksena. Esimerkiksi talvimaisemien ja talvisten näkymien hyvinvointivaikutuksia urbaanissa kontekstissa ei pohdita tarpeeksi.

Ikuisen kesän ideologia

Tekniikka on ottanut lähtökohdakseen ikuisen kesän ideologian – mitä tapahtuisi, jos talvinen kunnossapito ei toimisi, katuja ei aurattaisi ja jalkakäytäviä ei hiekoitettaisi. Myös muut lähtökohdat on kuitenkin hyvä tunnistaa ja tunnustaa. Elämäntapaa, kulttuurisen omaleimaisuuden eri puolia sekä luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluita eri vuodenaikoina voidaan ottaa enemmän tarkasteluun mukaan.

– Ikuinen kesä osataan jo aika hyvin. Vihreä on ollut ”in”, koska ekosysteemipalvelut ovat ”in”. Vihreän lisäksi haluan tutkia valkoisen vaikutusta, sitä millainen on hyvä arjen elinympäristö erityisesti talvella. Vaikka harmaus lisääntyisi maisemassa, arjen harmauden ei tarvitse lisääntyä. Pohjoisessa talvi on arkea, Oikarinen selittää.

Nykyaikaisessa kaupunkisuunnittelussa on pyrkimyksenä altistaa suotuisille ja suojata haitallisilta ilmastotekijöiltä ja sääolosuhteilta. Pohjoisissa oloissa tärkeää on pohtia asukkaiden kokeman toiminnallisuuden, kaupunkitilojen ja -rakenteen sekä kausiluontoisuuden ja vuodenaikojen välisiä riippuvuussuhteita.

– Lähestyn tutkimusaihetta tila, paikka ja käyttäjät edellä. Kaupunkiympäristöjen fyysisiä piirteitä ja käyttäjämielikuvia on todella mielenkiintoista verrata keskenään.

Teksti ja kuvat: Sauli Herva

Arkkitehti Essi Oikarinen sai 24 000 euron apurahan 27.2.2015 pohjoisten sääolosuhteiden huomioimista ja hyödyntämistä kaupunkisuunnittelussa käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Haminan vanhojen talojen tarinat tutkitaan

Haminan linnoituksen wanhat talot ry haluaa selvittää kaupungin vanhan linnoituksen asuintalojen historian elävöittääkseen kaupunkia.

– Haminan vallit, linnoitus sekä julkiset rakennukset kuten kirkot ja raatihuone on kunnostettu upeasti ja niiden historia tunnetaan hyvin, mutta linnoituksen vanhoja taloja ei, yksi yhdistyksen perustajajäsenistä, Matti Parpola kertoo.

Yhdistyksen jäseniä kiinnostavat sekä linnoituksen talot että tontit joille ne on rakennettu, sillä tonteilla on tapahtunut paljon jo ennen nykyisten talojen rakentamista. Tähän mennessä on tehty alueen tonttikartta vanhimpien tunnettujen tonttien mukaan, selvitetty vanhat tonttinumerot, kadunnimet ja palovakuutusasiakirjat.

– Niiden avulla kaivamme arkistoista tietoja ja määrittelemme, mihin nykytaloon mikäkin historiallinen tapahtuma liittyy.
Tietoa haetaan Kymenlaakson maakunta-arkistosta sekä Viipurin, Tukholman ja Pietarin arkistoista.

haminanwanhattalot4

– Haluamme, että tieto on julkista ja kaikkien käytössä. Meille on myös tärkeää tehdä huippulaatuista työtä ja kerätä aukotonta tietoa, Parpola sanoo. Yksi päätavoitteista on tietokirjan julkaisu.

Toiveissa on myös Haminan matkailun edistäminen.

– Aina siellä asuneet ovat saattaneet sokeutua kaupungin hienoudelle ja sille, kuinka ainutlaatuinen kaupunki on, Parpola arvelee. Yhdistyksen tavoitteena on, että vanhoista taloista kerätyt tiedot olisivat jokaisen matkailijan käytössä esimerkiksi älypuhelimen sovellusten kautta.

haminanwanhattalot3

Tarinat heräävät henkiin

Vanhaan linnoitusalueeseen liittyy Parpolan mukaan paljon tarinoita, joita ei ole kirjattu ylös. Hänen omassa kotitalossaan toimi 1900-luvun alussa suutarinverstas, ja kellarissa viinikellari. Verstas olikin kasakoiden suosiossa, sillä he saattoivat hiippailla sukkasillaan kellariin nauttimaan juomista kunnes saappaat olivat valmiit.

– Myös kaupungin suurin konna on omistanut talon. Hänet tuomittiin aika kamalista rikoksista, joten jos tontilla alkaisi kaivella, sieltä voisi löytyä kaikenlaista.

haminanwanhattalot2

Yhdistys onkin jo järjestänyt alueella erilaisia tapahtumia. Esimerkiksi Hamina Tattoon aikana talojen pihat avattiin yleisölle ja niillä järjestettiin konsertteja ja taidenäyttelyjä. Toinen tapahtuma on ollut polkuautokilpailu, jossa kierretään korttelia 24 minuutin ajan.

– Juuri tällaista toimintaa haluammekin, jotta kaupunki herää henkiin uudessa ajassa.

Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahasto myönsi vuonna 2016 Haminan wanhat talot ry:lle apurahan Haminan linnoituksen vanhojen asuinrakennusten historiatutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Palkittu muotoilija ylittää rajoja

Designmuseon Galleriassa avautui tammikuun lopussa muotoilija Ilkka Suppasen palkintonäyttely. Uransa aikana muun muassa huonekaluja ja valaisimia suunnitellut Suppanen on kaatanut keinotekoisia raja-aitoja arkkitehtuurin ja muotoilun väliltä, lisännyt maailmalla tietoisuutta suomalaisesta muotoilusta ja edistänyt näin nuorten suomalaisten muotoilijoiden kansainvälistymistä. Kulttuurirahasto palkitsi Suppasen työstään viime vuonna 30 000 euron palkinnolla.

Suppanen opiskeli arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa ja sisustus- ja huonekalustesuunnittelua Taideteollisessa korkeakoulussa sekä Gerrit Rietveld Academiessa Amsterdamissa.

– Rakastan muotoilua ja arkkitehtuuria. Teknillisessä korkeakoulussa opin näkemään ympäristöni arkkitehdin silmin. Polytekniikan ohella halusin päästä muotoilemaan ja kokeilemaan materiaaleja. Menin opiskelemaan sisustus- ja huonekalusuunnittelua Taideteolliseen korkeakouluun, jossa korostuu käsityöläisyys. Oli mielenkiintoista vertailla näiden koulujen ajattelutapoja, Suppanen kertoi Tammenlastuja-lehden haastattelussa vuosi sitten.

Suppanen_tuoli

Klassisen pohjoismaisen perinteen jatkaja

Suunnittelutyössään Suppanen jatkaa klassista pohjoismaista muotoiluperinnettä. Hän korostaa, ettei skandinaavinen design ole tyylisuunta, vaan se edustaa esimerkiksi ympäristöjen esteettömyyttä, tuotteiden helppokäyttöisyyttä ja palvelujen saavutettavuutta.

Kulttuurirahaston palkinnon lisäksi Ilkka Suppanen sai vuonna 2015 Torsten ja Wanja Söderbergin palkinnon, joka myönnetään Ruotsissa vuosittain aktiiviselle pohjoismaiselle suunnittelijalle tai taidekäsityöläiselle. Tähän palkintoon liittyvässä designmuseon näyttelyssä on esillä esimerkkejä Suppasen laajasta tuotannosta. Ilkka Suppanen on suunnitellut tuotteita niin suomalaisille kuin kansainvälisillekin yrityksille, kuten Artek, Marimekko, Iittala, Woodnotes ja Capellini. Aiemmin Suppasen töitä on ollut esillä muun muassa Venetsian biennaalissa ja New Yorkin modernin taiteen museossa MoMA:ssa.

Ilkka Suppasen haastattelun Tammenlastuja-lehdessä voit lukea täältä.

Kuvat: Heikki Tuuli ja Studio Suppanen

Tietoa Design-museon näyttelystä

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2015 Ilkka Suppaselle 30 000 euron palkinnon ”rajojen ylittämisesta, kestävän kulttuurin muotoilusta”.
, Jenni Heikkinen.

Yhteisöllinen arkkitehtuuri vaatii vielä opettelua

Arkkitehti Emmi Keskisarja haluaa arkkitehtuurista ja suunnittelusta entistä osallistavampaa. Keskisarja tutkii arkkitehtuurin osallistavia prosesseja, eli sitä, miten ympäristöä voidaan suunnitella yhdessä.

– Arkkitehti ja arkkitehtuuri on tavattu esittää tekijän ja objektin suhteena. Suunnitteluprosessista ei ole paljon tavattu puhua, vaan se on enemmänkin haluttu mystifioida: että on joku salaperäinen maestro joka synnyttää ideoita.

Keskisarja haluaa painottaa yhdessä suunnittelua erotuksena perinteisestä mallista, jossa kansalaisten vaikutusreittinä on mahdollisuus valittaa kaavasta.

– Osallistaminen on tärkeää, koska sen avulla kerätään niin sanottua pehmeää dataa. Se lisää ymmärrystä paikallisuudesta, tuo suunnittelijoiden tietoon käytännön kokemusta, kaupunkilaisten arjen näkökulmaa ja todellisia tarpeita.

Yhdessä ideoinnista yhdessä suunnitteluun

Keskisarja on kokeillut erilaisia yhdessä suunnittelun tapoja työpajoissa ja opiskelijoiden kanssa tekemissään projekteissa.

Esimerkiksi Jyväskylässä kaupunkilaiset kutsuttiin työpajaan, jossa he saivat ideoida ja pohtia, mitä uuteen paikkaan siirtyvältä kauppatorilta pitäisi löytyä, ja mikä toisi paikkaan erityisen jyväskyläläisen tunnelman.

Keskisarja_Tyopaja_Jyvaskylä_2

– Tällainen ei kuitenkaan vielä riitä, sillä tämä on yhdessä ideointia, ei suunnittelua, Keskisarja huomauttaa. Hänen mielestään arkkitehdit eivät ole pystyneet kunnolla määrittelemään, mitä aivan ideoinnin alkuvaiheessa tehdään. Prosessin rakenne pitäisi hahmottaa, jotta siihen voitaisiin ottaa muitakin mukaan.

Arkkitehdin on joka tapauksessa huomioitava työssään monia tahoja, kuten museovirasto ja kaavoituksesta vastaavat.

-Jos luovaa prosessia ei strukturoida, on vaarana, että se jää eri ihmisten välisen koordinaation, lausumisen ja muun työn jalkoihin. Sille ei ole määritelty koko suunnittelun prosessissa omaa paikkaa. Juuri tämän määrittely on väitöskirjani tehtävä.

Kun mietitään miten yhdessä kaupunkilaisten kanssa voisi ideoida, täytyy pohtia myös, kenen ideoita kuullaan. Hyviä ideoita voi tulla keneltä tahansa, mutta pitää olla jotkut arviointikriteerit joilla hyvät ideat otetaan mukaan ja huonot karsitaan, Keskisarja muistuttaa.

Kuva 1: Uusi Kaupunki Studia Generalia: Inari Virkkala

Kuva 2: Uusi Jyväskylä jatkuu -työpaja: Jussi Vuori

Lisää Keskisarjan työstä: www.emmikeskisarja.com

Suomen Kulttuurirahasto myönsi 27.2.2015 Emmi Keskisarjalle apurahan osallistavia metodeja rakennusalalla käsittelevään taiteelliseen väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Ilmastoitu Suomi

Koneellinen ilmanvaihto kehittyi pilvenpiirtäjien myötä: korkeuksissa ikkunan avaaminen olisi ollut vaarallista, joten raitista ilmaa piti saada muilla keinoin. Suomeen ei pilvenpiirtäjiä rakennettu, mutta amerikkalaista tyyliä ihailtiin ja matkittiin. Sitä pidettiin kansainvälisyyden ja vallan merkkinä. Seija Linnanmäki tutkii, kuinka koneellinen ilmanvaihto tuli Suomeen ja yleistyi täällä toisen maailmansodan jälkeen.

Uudenlainen ilmanvaihto oli yksi vallan merkeistä ja ensimmäisten joukossa sellainen rakennettiin Teollisuuskeskus Oy:n toimistotaloon osoitteessa Eteläranta 10, Palacen taloon. Sinne valittiin uusi Carrier Weathermaster -järjestelmän suutinkonvektori-ilmastoinnin, ensimmäisenä Euroopassa. Nykyään suutinkonventorijärjestelmää ei enää juuri käytetä sen viheltävän äänen takia.

– Palaceen houkuteltiin julkkiksia, mutta hotellikerrokseen ei kuitenkaan rakennettu Carrier-järjestelmän ilmanvaihtoa. Ajateltiin, että hotellissa nukkuvat ”maaseututehtaiden tirehtöörit” olivat tottuneet hiljaisuuteen, eivätkä saisi unta ilmanvaihdon vihellyksessä, Linnanmäki kertoo. Hotelliin rakennettiinkin tavalliset lämpöpatterit.

tutkija_parvella_1696

Luksusta pula-aikaan

Ilmanvaihtojärjestelmän hankkiminen Yhdysvalloista pian sodan jälkeen ei ollut aivan yksinkertaista: USA:lla oli vientikielto ja Suomella tuontikielto Yhdysvalloista. Kaikkiin osiin merkittiin tarkasti, että ne piti käyttää Suomessa. Osan teki Valmet.

– Samalla osaamisella kuin lentokoneiden potkurit tehtiin puhaltimet. Valmetin Lentokonetehtaalta olivat sodan jälkeen loppuneet tilaukset, joten ilmastointiteknologia nähtiin tehtaan pelastajana.

Rakennuttajat pohtivat myös tavallista koneellista ilmanvaihtoa, mutta tulo- ja menoilman kanavat olisivat lisänneet huonekorkeutta. Raha ratkaisi: Carrier-järjestelmän ansiosta kerroskorkeus on matala, joten taloon saatiin yksi kerros enemmän ja siis enemmän ulosvuokrattavaa toimistotilaa.

Arkkitehtuuri ja ilmanvaihto

Pienet sähkömoottoreilla toimivat ilmanvaihtojärjestelmät kehittyivät jo 1920-luvulla. Helsingin ensimmäinen koneellisella ilmanvaihdolla varustettu rakennus oli kirurginen sairaala, jonka ilmanvaihto toimi höyrykoneella. Toisen maailmansodan jälkeen koneellinen ilmanvaihto alkoi yleistyä.

– Moderni arkkitehtuuri ja koneellinen ilmanvaihto ovat mahdollistaneet ja edellyttäneet toisiaan, mutta eivät edelleenkään ihan löytäneet toisiaan, Linnanmäki sanoo.

Ilmastoinnista saatiin ideoita arkkitehtuuriin. Esimerkiksi Palacen julkisivusta arkkitehti Viljo Revell halusi modernin virtaviivaisen ja siihen tehtiin nauhaikkunat. Ilmanvaihdon takia ajateltiin, ettei ikkunoita tarvitse saada auki.

– Nykyään puhutaan paljon siitä, että ikkunatuuletus on ihmisille psykologisesti tärkeää. Oikeastaan ei pitäisi ollenkaan rakentaa taloja, joissa ei saa aukaista ikkunaa.

RESTAURANT_1696

Viilennetty maailma

Palacen ilmanvaihtoa rakennettaessa viilennyksen tarvetta ei mietitty lainkaan. Vielä 1990-luvulla Suomessa ajateltiin, ettei jäähdytystä tarvita. Linnanmäki ei osaa sanoa, miksi tilanne on muuttunut. Viilennyksen tarvetta on perusteltu muun muassa sillä, että nykyisin samoissa tiloissa työskentelee entistä enemmän ihmisiä ja että koneet lämmittävät tiloja.

Linnanmäki kyseenalaistaa, tarvitaanko kaikkialle koneellinen ilmanvaihto. Koneiden lisääntyessä myös energiankulutus yleensä kasvaa, vaikka koneista koetetaankin tehdä mahdollisimman energiatehokkaita.

Vaikka teknologia on ollut olemassa jo pitkään, painitaan yhä pitkälti samojen ongelmien kanssa kuin 1940-luvullakin.

– Ilmastointiteknologiassa täydelliseen tulokseen on mahdotonta päästä, koska ihmisten henkilökohtaiset toiveet ovat niin erilaisia. Onnistumiseksi lasketaan, jos vain kaksikymmentä prosenttia valittaa.

 

Kuvat: Harri Tahvanainen

, Jenni Heikkinen.