Ennen ei ”suvaittu” mutta siedettiinpä silti

Vihapuhe on nykyisin paljon käytetty sana, jolla tarkoitetaan tiettyyn ihmisryhmään tai kansanryhmään kohdistuvaa kielteistä puhetta. Kuitenkin itse ilmiö tuntuu olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse.

Vihan pitkät jäljet -Argumenta-hankkeessa antiikin, vanhan ajan ja keskiajan tutkijat yrittävät asettaa vihapuheen historialliseen kehykseen. Kunnianhimoisena tavoitteena on löytää, josko historiasta olisi jotain myönteistäkin opittavaa.

”Huonoja esimerkkejä on tietenkin valtavasti. Yleensä vihantekoja ja kansanmurhia ovat pohjustaneet kovat puheet. Menneisyydessä on kuitenkin myös pystytty tekemään ratkaisuja, jotka ovat olleet ihmiskunnalle hyväksi”, sanoo Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen.

Etelä-Walesissa sijaitseva Raglanin linna oli 1640-luvulla yksi Englannin sisällissodan taistelupaikoista. Nykyisin se on turistikohde.

Kun muussa Euroopassa kiivailtiin ja sodittiin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen leireissä, Puola-Liettuassa julistettiin uskonvapaus. Mikään lintukoto maa ei ollut, mutta katoliset, protestantit, juutalaiset ja muslimit (tataarit) elivät jotakuinkin rauhallista rinnakkaineloa tai ainakin uskonkiivailuissa kuoli vähemmän ihmisiä kuin muualla.

Varsinaisesta suvaitsevaisuudesta ei Kaartisen mukaan voikaan puhua, kun puhutaan kaukaisesta menneisyydestä. Suvaitsevaisuus on hankkeen tutkijoiden keskusteluissa todettu anakronistiseksi käsitteeksi. Anakronia tarkoittaa sitä, että historiaa katsotaan nykyihmisten perspektiivistä; ikään kuin historian ihmiset ajattelisivat samoin kuin me.

Vihan pitkät jäljet -hankkeen tutkijat puhuvat historiassa mieluummin sietämisestä.
”Sekään ei ole täydellinen sana, mutta kuvaa menneisyyden olosuhteita paremmin”, Kaartinen sanoo. ”Keskiajalla usein vihattiin vääräuskoisia tai muuten vain sopimattomia naapureita. Olennainen juttu oli se, että kun vastustajia ei kaikkia mitenkään olisi saatu hengiltä, heitä oli siedettävä.”

Vuonna 1999 valmistuneessa väitöskirjassaan Kaartinen tarkasteli ”vihapuhetta” 1500-luvun Englannissa. Mannermaiset uskonpuhdistuksen aatteet levisivät Englannin kanaalin yli ja sekoittuivat kotoperäisiin, ja protestantit ja katoliset olivat kovin sanakääntein toistensa kimpussa.

Sotilaan kypärä 1400-luvulta.

Uskonpuhdistuksen kannattajat purkivat vihaansa solvaamalla luostareiden munkkeja ja nunnia. Katolilaiset antoivat takaisin samanlaisella armottomalla pilkalla.

”Puheessa vilisivät solvaukset. Vastapuolta haukuttiin mielellään huoripukeiksi ja eläinten nimillä, koiriksi erityisen mielellään.”

Kaiken myllerryksen ja kiihkoilun jälkeen kuitenkin syntyi ja vakiintui lopulta anglikaaninen kirkko eli katolisuuteen painottuva kompromissi katolisuuden ja protestanttisuuden välillä.

”Tosin tuon ajan anglikaanit tuskin itse kutsuivat uskontoaan kompromissiksi. Pikemminkin he pitivät sitä ainoana oikeana ratkaisuna korjata katolisen kirkon virheitä.”

Vaikka sopuisahko lopputulos syntyi ilman suurta suunnittelua, se tarjoaa Kaartisen mukaan vahvan opin nykypäivään: kompromissiin pyrkiminen voi olla hedelmällistä ja toimivaa. ”Tosiasioiden kanssa on elettävä, ja vastapuolta pitää oppia sietämään”, hän tiivistää.

Teksti: Antti Kivimäki
Kuvat: Raglanin linna/Annakaisa Tavast, kuvituskuvat/Metropolitan Museum of Art

Marjo Kaartinen ja työryhmä sai 140 000 euron Argumenta-apurahan vuonna 2017 Vihan pitkät jäljet -seminaarisarjan järjestämiseen.
, Anna Bui.

Kadonneen polkuverkoston jäljillä

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokka lähti alkuvuodesta selvittämään yhdessä Forssan museon kanssa arkeologian salaisuuksia. Hankkeen mahdollisti museon Kulttuurirahastolta saama Mullankaivajat-apuraha.

Mullankaivajat-apurahojen tavoitteena on tarjota nuorille tilaisuus osallistua arkeologiseen tutkimukseen kotiseudullaan ja lisätä heidän kiinnostustaan tieteellisiin menetelmiin sekä oman lähialueen menneisyyteen ja historiaan.

Forssassa tutkimuskohteeksi valikoitui Yhtiönpuiston polkuverkosto. Puisto tunnetaan paikkakunnalla myös Tehtaanpuistona tai Wahreninpuistona, ja se sai alkunsa 1840-luvulla Forssan Kehräämön perustamisen yhteydessä. ”Yhtiönpuisto on kokenut vuosien varrella monia muutoksia. Rakennuksia on palanut, istutukset ovat yksinkertaistuneet ja polut vaihtaneet paikkaa”, kertoo hanketta vetävä arkeologi Minna Lehtola Kulttuuriyhdistys Kuvio ry:stä. Yhdistys toteuttaa hanketta yhdessä Forssan museon kanssa. ”Mullankaivajien tavoitteena on arkeologisia menetelmiä käyttäen päästä kiinni 1800-luvun polkuverkostoon.”

Forssalaisen Heikan koulun 5. luokkalaiset olivat toukokuussa kenttätyössä Forssan Yhtiönpuistossa yhdessä Forssan museon Tuuli Ravantin kanssa.

Yhteistyö pilottiluokaksi valikoituneen Heikan koulun vitosluokan kanssa käynnistyi alkuvuodesta. ”Aikataulutimme hankkeen työpajakerrat yhteen luokan lukujärjestyksen kanssa. Se oli helppoa, sillä nykyinen opetussuunnitelma sallii Mullankaivajien kaltaisen ilmiöoppimisen ja erilaiset oppimisympäristöt”, kertoo hankkeen projektityöntekijä Tuuli Ravantti Forssan museosta. Ensimmäisessä työpajassa johdateltiin arkeologiaan ja heräteltiin ajatuksia pienryhmissä työskennellen. ”Koska työpajat järjestettiin ensimmäistä kertaa, mekin opimme paljon luokan oppilailta. Tämä auttaa meitä kehittämään työpajapakettia, jota tarjoamme myöhemmin paikallisille kouluille. Meillä on jo tiedossa toinen työpajasta kiinnostunut 5. luokka, jonka tapaamme syyslukukaudella.”

Toukokuussa toteutettujen kaivausten kohde oli tehtaanjohtajan talon entinen sijaintipaikka Yhtiönpuistossa ja talon takana oleva polkuverkosto. Talo paloi vuonna 1969. ”Purettu rakennus ja siihen kytkeytyvä arki sekä puiston myöhempi käyttö olivat jättäneet maahan runsaasti materiaalia mullankaivajille. Runsaat löydöt olivat varsinkin oppilaiden mieleen”, Ravantti sanoo. Niiden joukossa oli mm. vanhoja takorautaisia nauloja, lasikuonaa, ikkuna- ja astialasia sekä tiilenkappaleita, jotka kertovat rakennuksesta ja sen viimeisistä hetkistä.

Töitä tehtiin kahdessa ryhmässä ja paikalla oli kerrallaan 13 oppilasta. Kentällä ryhmä jaettiin kaivajiin ja tutkimusavustajiin. Kun kaivajat kaivoivat, avustajat tekivät dokumentointi- ja karttatehtäviä tutustuen Yhtiönpuiston vanhaan polkuverkostoon ja jäljentäen polkujen paikkoja nurmikkoon.

Yhtiönpuistossa on vanhoja polkuja ja polkuverkostoja, jotka eivät ole enää käytössä. Mullankaivajien yhtenä tehtävänä oli tuoda nuolilla vanhat polut esille.

”Työskentelyyn nuorten kanssa on kuulunut ongelmanratkontaa, pohtimista, käsillä tekemistä, retkipäivä, aineistontuntemusta, kotiseutuhistoriaa, tiedonhakua, dokumentointitehtäviä, kyselytunti ja tietenkin kenttätöitä kaivauksilla. Syksyllä palaamme kaivausten löytöjen pariin jälkitöiden merkeissä”, Minna Lehtola kertoo. ”Mullankaivajat on paitsi tutustuttanut nuoret arkeologiaan, myös herättänyt heidät ajattelemaan, mitä heidän omasta toiminnasta jää jälkeen: mitä tulevaisuuden arkeologit löytävät nykypäivästä. Tämä avartaa ymmärrystä siitä, kuinka kauan eri materiaalit säilyvät ympäristössä.”

”Kevään aikana tutustuimme arkeologiaan ja opimme paljon historiasta ja arkeologiasta. Kokemuksemme oli hauska ja oppia täynnä. Historiaa on joka puolella, kun vain siitä tietää ja osaa etsiä, siksi arkeologin työ on niin monipuolista”, kertoo Heikan koulun 5. luokan oppilas Kaisla Haarlo, yksi mullankaivajista. ”Löysimme kaivauksissa palasia lasista, rautanauloja, hiiltä, tiilen paloja ja vuoden 1973 kolikon. Kokemuksemme oli täynnä uutta ja toivoisimme, että tällainen oppiminen voisi jatkua tulevaisuudessa.”

Teksti: Marika Aspila
Kuvat: Lassi Puhtimäki / Forssan Lehti

Forssan kaupunki sai 22 500 euron Mullankaivajat-apurahan vuonna 2018 Forssan Yhtiönpuiston polkuverkoston arkeologiseen tutkimukseen.
, Anna Bui.

Kunnioitusta, antirasismia ja yhdenvertaisuutta vaihtoehtolajien parissa

Vaihtoehtolajien arvot kertovat siitä, mitä valtavirtakulttuurista puuttuu. Perinteisen urheilumaailman järjestykset eivät vallitse skeittauksen kaltaisten vaihtoehtolajien keskuudessa. Määrittelyvalta on kuitenkin yhä usein valkoisilla heteromiehillä, kertoo aiheesta väitellyt tutkija Anni Rannikko Itä-Suomen yliopistosta.

Tutkija Anni Rannikko kiinnostui skeittauksesta, scoottauksesta ja roller derbystä, kun hän työskenteli aihetta koskevassa tutkimushankkeessa.

“Esimerkiksi skeittaus kiehtoi minua, koska siinä on vahva arvomaailma. Skeittaajat karsastavat kilpailua ja autoritäärisyyttä. He vastustavat rasismia jopa siinä määrin, että skeittaajien ja uusnatsien välillä oli 90-luvulla konflikteja”, Rannikko kertoo.

Myös skeittaajilta itseltään voi kuulla saman tyyppistä palautetta: “Monen skeittaajan mielestä perinteiset kilpaurheilun piirteet eivät kuulu skeittaamiseen. Jopa ammattilaistasolla ilmapiiri on lähes päinvastainen, kuin jonkun toisen yksilöurheilulajin huipputasolla. Taitavaksi skeittaajaksi tuleminen ei myöskään edellytä kilpailemista. Koska skeittauksessa ei ole sääntöjä tai rajoitteita, sen arvosteleminen ja pisteytys on joidenkin mielestä ongelmallista, tai jopa turhaa”, eräs skeittari toteaa.

Rannikko on tehnyt tutkimusta etnografisesti havainnoimalla ja haastattelemalla lajin harrastajia. 15-29 -vuotiaat harrastajat suhtautuivat tutkijaan avoimen suopeasti, koska tutkimus lisää lajien legitimiteettiä. Katulajit ovat perinteisesti esimerkiksi kaupunkisuunnittelun kannalta altavastaajan asemassa.

“Akateeminen kiinnostus tuo lajeille uskottavuutta ja edesauttaa esimerkiksi uusien liikuntapaikkojen rakennuttamista.”

Yhdenvertaisista periaatteista huolimatta harrastajien välillä vallitsee hierarkioita. Roller derbyä lukuunottamatta Rannikon tutkimat lajit ovat miesvaltaisia ja harrastajien keskuudessa vallitsee hetero-oletus. Kaatuvaa skeittaria saatetaan yhä haukkua homoksi.

“Kun kysyin haastateltavilta, miten he suhtautuisivat skeittaavaan homoon, moni sanoi, että homous ei olisi tietenkään ongelma. Kukaan ei kuitenkaan sanonut tuntevansa yhtään skeittaavaa homoa.”

Naisharrastajien homoseksuaalisuutta ei koettu yhtä uhkaavana, pikemminkin “lesbous” yhdistettiin urheilulliseen kyvykkyyteen. Toisaalta sateenkaarevuus ja queer ovat oleellinen osa roller derby -kulttuuria.

Rannikko huomasi sukupuoliroolien vanhakantaisuuden naisoletettuja skeittaajia haastatellessaan. Skeittipaikalla liikkuvien naisten ei lähtökohtaisesti oleteta skeittaavan. Miespuoliset skeittaajat ajattelevat, että tytöt ovat saapuneet paikalle heidän takiaan.

“Naisskeittarit kertoivat, että ‘skeittityttöystävän’ roolista voi päästä irti vain silloin, jos on taitava. Monilla naisilla on skeittipaikalla niin kovia suorituspaineita, että he menevät harjoittelemaan aikoina, jolloin siellä on mahdollisimman tyhjää. Tämä johtuu siitä, että naisskeittarit kokevat, että heitä arvioidaan koko sukupuolensa edustajana. Kun naisskeittari on taitava, häneen saatetaan yhä suhtautua niin, että vitsi, että olet hyvä…tytöksi.”

Skeittarit ajattelevat, että skeittaus kuuluu kaikille. Ideaali, oletusarvoinen skeittari on kuitenkin edelleen hyvässä fyysisessä kunnossa oleva nuori mies. Yleisesti ottaen tämän kaltaiset henkilöt saavat määrittää sen, mitä skeittaus on ja vaikuttaa esimerkiksi siihen, millaisia liikuntapaikkoja rakennetaan.

Määrittelyvalta on alakulttuurien hierarkkisuuden ytimessä. Se, kuka saa ja uskaltaa kertoa, mitä skeittaus on, “hallitsee” lajia.

Katulajeissa tehdään tilapolitiikkaa. Scoottaajat eli potkulautailijat ovat tyypillisesti skeittaajia nuorempia, joten he ottavat tilan haltuunsa menemällä paikalle isolla porukalla. Tällainen tilapolitiikka ei ole kuitenkaan yhtä arvostettua kun rauhallinen argumentointi.

Vaihtoehtolajien harrastajat pyrkivät siihen, että kaikki ovat tervetulleita mukaan yhteisöihin. Aina he eivät tasavertaisten rakenteiden muodostamisessa kuitenkaan onnistu.

Harrastajat viljelevät sanoja ‘kunnioitus’ ja ‘yhdenvertaisuus’. Lajit halutaan pitää tyypillisestä kilpailusta vapaina alueina.

“Kertoo jotain uusliberalistisesta ajastamme, jos kunnioitusta ja yhdenvertaisuutta pitää erikseen vaalia alakulttuureissa. Käytäntöjä voidaan muuttaa vasta sitten kun ne tunnetaan. Joku viisas sanoi jossain, että utopia ei ole ‘tila’, johon voitaisiin päästä vaan prosessi,” Rannikko sanoo.

Teksti: Iida Sofia Hirvonen
Kuvat: Heikki Tuuli
Kuvien skeittarit eivät liity tutkimukseen.

Anni Rannikko sai 22 000 euron apurahan Pohjois-Karjalan rahastosta vuonna 2014 vaihtoehtoisia liikuntalajeja ja niiden sisällä muotoutuvia moraalisia järjestyksiä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Anna Bui.