Tutkimus ja käytäntö kohtaavat

Arkkitehtitoimisto ADT Oy:n partnerit Aki Davidsson ja Jaana Tarkela sekä filosofian tohtori Sanna Lehtinen ovat yhdistäneet voimansa PoDoCo-yhteistyöohjelman parissa.

– Aloitin urani arkkitehtina Helsingissä 1970-luvun alkupuolella. Tuolloin kaupunkisuunnittelun piirissä toimi myös sosiologeja. Keskustelu kaupungin ja rakentamisen kehittämisestä oli mielestäni moniäänisempää ja siten kiinnostavampaa ja hyödyllisempää kuin nykyisin, Davidsson kuvailee.

Arkkitehdin työ on Davidssonin mukaan pitkälle yksilöpohjaista suorittamista, ja työn jälkeä perustellaan arkkitehdin omilla mielipiteillä.

– Siitä on ajan saatossa alkanut muodostua eräänlainen rasite. Kykymme perustella on ikään kuin kaventunut. Tarvitsemme tähän muutosta ja ravistelua, uudenlaisia käsitteitä ja raikkaita näkökulmia, hän toteaa.

Tarve kasvoi ja kehittyi Davidssonin ja Tarkelan mielissä pitkään, mutta sopivaa ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Kunnes he huomasivat sanomalehdessä jutun Sanna Lehtisestä ja tämän ympäristösuunnittelun estetiikkaa koskevasta väitöskirjasta. Pienen mutkan kautta he saivat yhteyden Lehtiseen, joka kiinnostui yhteistyötarjouksesta.

– Myös tutkijan työ on hyvin itsenäistä. Olen aina ollut käytännön pariin tähtäävä tutkija, mutta väylät yritysmaailmaan ovat olleet hankalasti löydettävissä. On hienoa saada osaamiseni yrityksen käyttöön. Tarvitsen tämän tyyppistä tekemistä, jotta pystyn kehittämään omaa ajatteluani, Lehtinen pohtii.

Tavattuaan kolmikko huomasi, että heillä voisi olla paljonkin annettavaa toisilleen, mutta vielä puuttui keino lähteä toteuttamaan yhteistyötä käytännössä.

–  Palaset loksahtivat paikoilleen, kun tutustuin PoDoCo-ohjelmaan. Yhteistyömme sujahti prosessin raameihin täydellisesti. Yleensä tämän kaltaisissa ohjelmissa pitää olla jo heti alussa tarjota valmis ratkaisu, mutta sitähän meillä ei tässä vielä ole. Vuosi perustutkimuksen tekemiselle antaa rauhan kehitellä jotain täysin uutta, kertoo Lehtinen.

Tohtorikoulutettujen ja elinkeinoelämän PoDoCo-yhteistyöohjelma edistää nuorten tohtoreiden työllistymistä yrityksiin ja tukee elinkeinoelämän kykyä uudistua pitkäjänteisesti. Yksittäisen PoDoCo-projektin kokonaispituus on 1–2 vuotta, ja se jakautuu kahteen 6–12 kuukauden mittaiseen jaksoon. Ensimmäinen vaihe on säätiörahoitteinen tutkimusjakso, jota seuraa samanpituinen yrityksen rahoittama soveltava jakso.

Myös Davidsson ja Tarkela innostuivat PoDoCo-ohjelmasta, joten he tekivät Lehtisen kanssa hakemuksen, ja tulivat valituiksi ohjelmaan.

– Olemme lähteneet liikkeelle keskustelujen kautta sekä määritelleet ja sanallistaneet eri käsitteitä varmistaaksemme, että ymmärrämme toisiamme. Tässä alussa Lehtinen tutustuu myös arkkitehdin käytännön työhön ja suunnitteluprosessin eri vaiheisiin. Etsimme parhaillaan sopivaa projektia, jossa Lehtinen olisi mukana alusta lähtien. Näin pystymme tuomaan filosofian käsitteitä mukaan käytäntöön jo suunnittelun alkumetreiltä asti, Davidsson kuvailee.

– Toivomme, että yhteistyömme tuloksena kykymme perustella arkkitehtuurisia valintojamme kasvaisi ja siitä tulisi rikkaampaa ja merkityksellisempää. Pitkällä tähtäimellä tarkoitus on, että saamme tästä uuden käytännön toimintamallin. Olisi hienoa, jos suunnittelupalavereissa olisivat jatkossa mukana niin insinöörit, arkkitehdit kuin tutkijatkin, Davidsson miettii.

– Yritykselle, joka harkitsee lähtevänsä mukaan tällaiseen yhteistyöhön sanoisin ohjeeksi, että on hyvä olla aito tarve ja tahto kehittää yrityksen toimintamalleja, toteaa Davidsson.

Suunnitelmalle ei myöskään kannata asettaa liian tarkkoja rajoja, vaan jättää tilaa yllätyksille.

– On hyvä pysyä avoimena sille, mitä tutkija voi tarjota yritykselle. Tutkijan tulisi osata kuunnella mitä yritys haluaa, ja pohtia siihen lisäarvoa tuottavia ratkaisuja. Kannustan tutkijakollegoja ottamaan rohkeasti yhteyttä yrityksiin ja tarjoamaan osaamistaan yrityksen käyttöön, Lehtinen lisää.

Molempien mielestä lähtötilanteessa on hyvä varata aikaa keskusteluun ja tutustumiseen. He korostavat myös keskinäisen kunnioituksen ja avoimuuden merkitystä.

– Tutkijan ja pragmaatikon keskustelukulttuurit saattavat olla hyvinkin erilaiset. Ihan peruskäsitteitäkin kannattaa jaksaa selventää ennen varsinaisen työn aloittamista, näin säästytään väärinymmärryksiltä. Lisäksi mielenkiinto toisen työtä ja toimintaympäristöä kohtaan on ehdoton edellytys yhteistyölle, Davidsson summaa.

Lisätietoja PoDoCo-ohjelmasta: www.podoco.fi

 

Kansikuvassa Aki Davidsson, Jaana Tarkela (kesk.) ja Sanna Lehtinen

Teksti ja kuva: Jenni Hietala

 

, Jenni Hietala.

Hiuspäähineestä iloa lapsipotilaille

Hattulalainen Satu Rautalahti sairastui rintasyöpään vuonna 2014.

– Syöpäsairaalle hoitojen aiheuttama hiusten lähteminen voi olla kovempi juttu kuin itse sairaus. Näin kävi myös itselleni, vaikka olin siihenkin mielestäni etukäteen varautunut, Satu muistelee.

Satu kokeili peruukkia, mutta sen käyttäminen tuntui hänestä epämukavalta. Peruukki kiristi ja kutitti, ja sitä oli hankala huoltaa.

”Yllättävä hiustenlähtö vaikuttaa mielialaan, itsetuntoon ja elämänlaatuun”, toteaa hiuspäähineen kehittänyt Satu Rautalahti.

–  Sairastunut toivoo sulautuvansa joukkoon. Kun peruukki ei tuntunut hyvältä, vedin  usein päähäni pipon, joka tuntui pehmeältä ihoa vasten. Ajattelin, että kun päähineen alta pilkottaisi edes muutama hiushaiven, niin näyttäisin taas itseltäni.

Syntyi ajatus hiuspäähineestä, jossa on kaksi osaa: päähine ja sen sisäpuolelle tarranauhalla kiinnitettävä hiusnauha. Saman hiusnauhan voi kiinnittää eri päähineisiin, ja vaihdella näin erilaisia tyylejä. Hiuspäähine on vaihtoehto peruukille tai
pelkälle päähineelle ja sopii myös alopeciaa sairastaville. Päähineiden suunnittelu on toiminut Sadulle keinona käsitellä omaa sairastumista ja purkaa ahdistusta positiivisella tavalla.

Kesällä 2016 Kanta-Hämeen keskussairaalan kirurgi otti Satuun yhteyttä kuultuaan tämän hiuspäähineistä. Hänen ystävänsä 6-vuotias tytär oli sairastunut leukemiaan, ja hoitojen seurauksena hiukset lähtisivät pian.

– Lapselle ja nuorelle hiusten lähteminen voi olla pelottava kokemus ja vaikuttaa itsetuntoon. Halusin suunnitella päähineen myös lapsille. Otin yhteyttä Sylva ry:hyn, jonka kautta sain muutaman perheen testiryhmääni.

Maleena (oik.) ja Fanni malleina. Toisella on omat hiukset, toisella ei. Arvaisitko kummalla? Hiusnauhan voi kiinnittää tarranauhalla eri päähineisiin, ja näin vaihdella tyylejä.

Lasten hiuspäähineissä käytetään aitoa hiusta. Avuksi tulee Tukkaoperaatio-tempauksen äiti Sofia Rautapuro, jonka kanssa on suunnitteilla tempaus, jossa voi lahjoittaa kampaamoissa hiuksensa pikkupotilaiden hyväksi. Luovutetuista hiuksista tehdään hiusnauhoja lapsipotilaiden päähineisiin. Mukana on myös Project liv -yhdistys, joka haluaa luoda enemmän iloa pitkäaikaissairaiden lasten ja heidän vanhempiensa arkeen.

– Lapsi voi piirtää päähineeseen haluamansa kuvan tai kuvion paperille tai vaikka tabletin piirrosohjelmalla. Kuvio toimitetaan meille, ja me teemme siitä hänelle oman hiuspäähineen toivotulla hiusnauhalla.

Yksilöllisesti kuvioituja päähineitä toteutetaan lapsipotilaille kampanjana tänä syksynä.

– Toivon, että voimme tällä projektilla tarjota pienille lapsipotilaille toivoa ja piristystä sairauden kanssa elämiseen sekä lohtua hiusten menettämiseen. Suunnittelutyöhön osallistuminen antaa myös vähän mielekästä ja luovaa tekemistä tylsiinkin sairaalapäiviin.

Satu on hankkinut hiuspäähineelle Patentti- ja rekisterihallitukselta hyödyllisyysmallisuojan sekä tavaramerkkisuojan EU-maissa. Tuote on myös yksi Suomi 100 -juhlavuoden tuotteista.

Lisätietoja: bravehair.fi

Teksti: Jenni Hietala
Kuvat: Panu Mäkelä, DropInMedia

Tradenomi, yrittäjä Satu Rautalahti sai 12.5.2017 Hämeen rahastolta 5 000 euron apurahan hiuspäähinemalliston toteuttamiseen yhdessä syöpää sairastavien lasten kanssa.
, Jenni Hietala.