Suuren muurahaisyhteisön umpikuja

Koko Etelä-Euroopan rannikon kattaa yksi ainoa muurahaisyhteiskunta. Itseasiassa myös Japanista ja Yhdysvalloista voi löytää muurahaisia, jotka kokevat olevansa osa samaa yhteiskuntaa.

– Ne edustavat sosiaalisuutta uudella tasolla, paljon isommassa mittakaavassa. Sellaista esiintyy vain muurahaisilla ja niistäkin vain muutamilla lajeilla, selittää väitöskirjatutkija Sanja Hakala.

Hakala tutkii samalla tavalla elävien Formica-muurahaisten levittäytymiseen liittyviä konflikteja suurissa muurahaisyhteiskunnissa. Muurahaisten superkoloniat ovat poikkeuksellisen suuria yhteisöjä, joille ei Hakalan mukaan löydy hyvää vertailua muista lajeista. Tällainen superkolonia on niin suuri, ettei muurahainen voi kävellä sen reunasta toiseen ja siinä elää tuhansia kuningattaria. Tehokkaan yhteistyön ansiosta yhteisöt voivat kasvaa valtaviksi ja syrjäyttää muita lajeja.

Evolutiiviselta kannalta tarkasteltuna ne eivät ole kuitenkaan kestäviä.

– Muurahaiset alkavat auttaa yksilöitä, jotka eivät ole niille sukua. Se ei ole evolutiivisesti fiksua, koska silloin ne eivät enää auta omia geenejään leviämään, Hakala selittää.

Superkoloniat ovat menestyksekkäitä yhteiskuntia, mutta niissä muurahaisten itsekkäät piirteet kuten haluttomuus levitä lisääntyvät. Hakalan hypoteesina on, että haluttomuus levittäytyä ei ole ongelma, jos ruokaa on tarjolla rajattomasti, mutta koska näin ei todellisuudessa koskaan ole, alussa yhteisöä hyödyttänyt tilanne karkaa jossain vaiheessa väistämättä käsistä.

Työläiset käyttävät valtavasti resurssejaan kuningattarien kasvattamiseen, mutta kun kuningattaret eivät lennäkään pois, työläiset saattavat jopa alkaa tappaa niitä. Tehty työ menee siis hukkaan.

– Se on paradoksaalista. Massiiviset yhteisöt ovat ekologisesti hyvin menestyviä, mutta evolutiivisessa mittakaavassa eivät. Mutta eihän evoluutiolla ole määränpäätä, Hakala muistuttaa.

Sosiaalisuus karkasi käsistä

Hakalan projektissa on toistaiseksi tutkittu yhden superkolonian geenivirtaa ympäröiviin populaatioihin ja testattu muurahaisten käyttäytymistä. Nyt Hakala itse tarkastelee muurahaisten lentolihaksia. Aiemmin ei ollut tiedossa, kuinka hyvin Formica-lajien kuningattaret ja koiraat pystyvät lentämään, mutta nyt näyttää, että niillä kyllä on toimivat lentolihakset, ne vain valitsevat jäävänsä pesään. Hakala vertailee eri Formica-lajien muurahaisia, jotka ovat lähisukulaisia keskenään ja osa kuuluu superkolonioihin, osa elää yksinkertaisemmissa yhteiskunnissa. Vertailtavina olevat lajit ovat tavallisia suomalaisia muurahaisia, sellasia joihin olemme kaikki törmänneet.

Hakala kuvaa valtavia yhteisöjä ”käsistä karanneena sosiaalisuutena”. Siinä missä muurahaiset normaalisti ovat hyvin aggressiivisia, saman superkolonian muurahaiset eivät taistele toisiaan vastaan.

– Vaikuttaisi siltä, että eri ryhmien muurahaisilla superkolonioita syntyy silloin tällöin evoluution kuluessa, mutta ne eivät selviä pidemmän päälle. Tämä puhuisi sen puolesta, että kyseessä tosiaan on evolutiivinen umpikuja. Formica- suku on ainoa muurahaisryhmä, jossa superkoloniaalisuutta on useammalla lähisukuisella lajilla – mikä tekeekin siitä niin kiinnostavan tutkimuskohteen.

Suomessa tällaiset muurahaisyhteisöt ovat harvinaisia, eikä niitä esiinny kaupungeissa. Jos metsässä on törmännyt alueeseen, jossa on paljon kekoja lähekkäin, kyseessä todennäköisesti on superkolonia. Niissä keot muodostavat selkeän verkoston, ja eri kekojen välillä on reitit. Suomen suurin tunnettu superkolonna sijaitsee Tammisaaren lähettyvillä ja siihen kuuluu yli 1300 pesää.

– Muurahaiset kiinnostavat ihmisiä, sillä ne ovat niin tuttuja. Ne ovat mainio ryhmä sosiaalisen evoluution peruskysymysten tutkimiseen: itsekkyyden ja yhteistyön, konfliktien ja niiden ratkaisujen ymmärtämiseen. Siksi ne ovat myös hauska tutkimuskohde, Hakala sanoo.

Kuvat muurahaisista: Sanja Hakala

Kuva Sanja Hakalasta: Markku Hakala

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2016 ja 2017 Sanja Hakalalle apurahat suurissa muurahaisyhteiskunnissa havaittavaa itsekkyyttä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Tyllin hurmaa

Metreittäin tylliä ja koristenauhoja, silkkiä, pitsiä ja lakanakangasta. Balettipuvut, tutut, sisältävät paljon yksityiskohtia, joiden tekijältä vaaditaan niin ompelutaitoa kuin ymmärrystä tanssin vaatimuksistakin.

Lappeenrannan Tanssiopiston edeltäjän, Balettikoulu Sonja Tammelan, perustaja Sonja Tammela muistelee, kuinka hän aikoinaan sekä ompeli pukuja että kiersi ympäri Suomea hankkimassa niihin kankaita ja koristeita. Jopa pukujen peseminen kuului koulun perustajan töihin. Toimiessaan Kansallisbaletissa 1950- ja 60-luvuilla Tammela sai Suomeen tärkeitä oppeja pukujen tekoon. Siinä auttoivat kuuluisat ballerinaystävät.

– Margot Fonteynilta opin, että tyllikerrosten väliin kannattaa kiinnittää kevyt vanne. Tämän tiedon puolestaan Maja Plisetskaja vei meiltä Venäjälle, Tammela kertoo.

Nyt Lappeenrantaan halutaan saada ammattimaista, erityisesti tanssimiseen sopivien asujen vaatimuksiin perehtynyttä osaamista. Tarkoituksena on kouluttaa kaksi paikallista ompelijaa, jotta nämä tekisivät jatkossa tutuja paitsi Tanssiopiston, mahdollisesti myös muiden suomalaisten tanssikoulujen käyttöön. Lisäksi osaavat ompelijat mahdollistaisivat sen, että Lappeenrannasta voitaisiin lainata pukuja muualle.

– Emmehän me voi lainata niitä, jos meillä ei ole ketään joka osaisi korjata pukuja tarvittaessa.

Koulutettavat ompelijat ovat ammattilaisia ja saattaneet tehdä pukuja Tanssiopistonkin käyttöön, mutta nyt heidän on tarkoitus perehtyä monimutkaisten tutujen tekoon.

Hankkeesta vastaa  Balettiyhdistys Attitydi, jonka toiminta-ajatuksena on tukea ja edistää tanssitaiteen, erityisesti baletin, tuntemusta, harrastusta, opetusta ja esitystoimintaa. Attitydi on aiemminkin kustantanut pukuja Lappeenrannan Tanssiopistolle.

– Minä olen ollut tässä toiminnassa ihailijan roolissa. Paljossa voi kuitenkin auttaa, kertoo Eeva-Liisa Tarvainen Attitydistä.

Yksityiskohtia ja kikkoja

Tutujen teossa riittää työtä, sillä puvut ovat täynnä yksityiskohtia, ja niiden tulee olla kauniita niistäkin kohdista, jotka eivät jatkuvasti näy. Tyllikerroksetkin alkavat jo housuosasssa. Lisäksi pukujen pitää toimia fyysisesti vaikeissa tanssiesityksissä, kestää kulutusta ja pysyä napakasti tanssijan päällä. Se vaatii monenlaisia kikkoja.

– Esimerkiksi jos tanssiin sisältyy nostoja, yläosassa ei saa olla sellaisia koristuksia, jotka rikkoisivat pojan kädet, Sonja Tammela kertoo.

Pukuja käytetään vuosien mittaan monissa esityksissä. Niitä muokataan, lisätään koristuksia tai esimerkiksi eriväristä kangasta ja annetaan vanhoille puvuille uutta elämää.

Puvut ja lavastus ovat osa tanssin visuaalisuutta eikä niistä haluta tinkiä.

– Kun oppilailta vaaditaan parasta osaamista ja sitoutumista, pitää kaiken muunkin olla kunnolla tehtyä, Tarvainen sanoo.

Kuvat: Arttu Muukkonen

Balettiyhdistys Attitydi sai 13 000 euron apurahan 27.2. tutuiden eli balettipukujen ompelijoiden kouluttamiseen ja pukujen valmistukseen.
, Jenni Heikkinen.