Tatuoinnit muutoksessa

Tatuointeja on pidetty pitkään ainoastaan merimiesten ja rikollisten merkkeinä, mutta nyt niistä on tullut valtavirtaa. Jari Ruotsalainen tutki väitöskirjassaan, miten suhtautuminen tatuointeihin on Suomessa muuttunut.

– Kööpenhaminassa sai jo vuonna 1901 sähköisellä tatuointikoneella tehtyjä tatuointeja, ja siellä, etenkin osoitteessa Nyhavn 17 eli ”Sjuttonissa” suomalaisetkin merimiehet kävivät tatuoitavina. Suomen ensimmäinen tatuointistudio avautui vasta vuonna 1987, Ruotsalainen kertoo.

Tatuointeja ei siis voinutkaan olla juuri muilla kuin matkustaneilla – ja rikollisilla, sillä vankilassa tatuointien tekemiseen on aina löytynyt välineet ja omat motiivinsa. Erilaiset tatuointivälineet ovat edelleen vankiloiden takavarikoiduimpia esineitä.

Ruotsalainen haastatteli tutkimustaan varten merimiehiä, eri palveluammateissa työskenteleviä ja ammatikseen tatuoivia henkilöitä. Merimiehet ja tatuoinnit mielletään sitkeästi yhteen, mutta suomalaisten merimiesten tatuoinneista löytyy silti hyvin vähän dokumentoitua tietoa.

Palveluammateissa työskentelevät taas päätyivät tutkimukseen, sillä heidän työssään tatuointeihin liittyvät arvostukset tulevat käytännössä esiin. Tatuoijien studiot puolestaan ovat tärkeitä koko tatuointikulttuurin kehittymisen kannalta.

Ristiriitaisia tunteita työelämässä

Enää tatuoinnilla ei kuitenkaan pysty asettumaan marginaaliin. Tatuoinneista on tullut valtavirtaa, mutta ne saattavat yhä vaikeuttaa esimerkiksi työn saantia.

– On tiettyjä ammatteja, joissa ei hyväksytä lainkaan näkyviä tatuointeja. Näitä ovat esimerkiksi lentoemännät ja stuertit, Ruotsalainen kertoo.

Vaatimuksille tatuointien peittelystä on harvoin mitään suorasanaisia perusteita, mutta Ruotsalaisen haastattelemat ihmiset olivat kokeneet, että jopa heidän älykkyyttään kyseenalaistettiin tatuointien takia. Tatuointeja saatetaan myös pitää epähygieenisinä ja erityisesti runsaasti tatuoitujen elämäntyyliä pitää epäilyttävänä.

– Se ymmärretään, ettei työpaikka voi olla omien arvojen esittelyfoorumi, eli esimerkiksi mitään toisia ihmisiä loukkaavaa ihokuvitusta ei voi olla esillä. Moni kuitenkin pohti, että koska iho on jokaisen oma, miten muilla voisi olla siihen määräysvaltaa?

Taidetta iholla

Nyt tatuoinneista on tullut paitsi valtavirtaa, myös pitkälle harkittuja identiteettiprojekteja ja kehotaidetta. Osalle tatuointi on muotia, osalle sillä ei ole mitään suurempaa merkitystä.
Moni tatuoija pitää työtään taiteen tekemisenä ja osa heistä mieltää itsensä taiteilijaksi. Osa asiakkaistakin ostaa itselleen taidetta.

– Osa tatuoijista ottaisi mielellään taiteilijan statuksen, mutta se ei käy, koska työ määritellään käsityöksi.

Tatuoinnit lähestyvät muutenkin taidetta vähän kuin graffitit, Ruotsalainen sanoo. Kuten muussakin taidemaailmassa tatuointitaide kehittyy omalakisesti ja isot tekijänimet voivat pyytää töistään isoja summia. Kuuluisien taiteilijoiden työt ovat myös yleisiä tatuointien aiheita. Taso ja tekemisen vakavuus kuitenkin vaihtelevat.

– Tatuoijalta ei vaadita mitään taiteellista pätevyyttä, mikä voi aiheuttaa ikäviä lieveilmiöitä. Huonojen tekijöiden jälkien peittely on hankalaa, ja he myös pilaavat alan mainetta.

Jotain vanhastakin on säilynyt mukana tatuointikulttuurissa.

– Kyllä tatuoinneissa edelleen on kapinaakin mukana. Esimerkiksi hyvin näkyvät ja suuret tatuoinnit ovat yleistyneet ja usein niillä halutaan rikkoa normeja ja ottaa kantaa.

Kuva: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2013 Jari Ruotsalaiselle apurahan poikkeavuuksia ja rajoja rikkovia käytänteitä tatuoidun visuaalisen identiteetin esittämisessä käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Neulonnan arkinen perinne

– Neulonta on ollut niin arkinen asia, ettei sitä ole juurikaan dokumentoitu, tutkija Anna Rauhala kertoo. Rauhala tekee väitöskirjaa neulonnasta Suomessa 1800-luvun lopulta nykypäivään. Häntä kiinnostaa, miten neulonta on kehittynyt perinteenä ja mitä se on merkinnyt.

Tutkimuksessaan Rauhala tarkastelee Kansallismuseon kokoelmista löytyneitä lapasia. Arkisia neuleita on vähän jäljellä, sillä käyttövaatteet käytettiin loppuun ja vielä rikkinäisinäkin kierrätettiin esimerkiksi pannunalusiksi. Museoista löytyvät lapaset ovatkin usein värikkäitä tai muuten poikkeuksellisia, erityisiä taidonnäytteitä.

Rauhalaa kiinnostaa myös, miten neulontaa on opetettu koulussa ja miten opetus on muokannut perinnettä. Edelleen useimmat käsityönopettajat opettavat neulontaa oppilailleen ja hyvin suurella osalla suomalaisista on siis ainakin jonkinlainen kokemus neulomisesta.

– Neulominen on vahvasti kulttuurissamme, Rauhala sanoo.
kudonta04
Osana tutkimustaan Rauhala neuloo vanhojen mallien mukaisia lapasia ja pitää kirjaa neulomisestaan.

– Tuntui, että hiljaisen tiedon jäljille pääsee vain neulojan kokemuksen kautta ja että taitoa on vaikea sanallistaa ilman tekemistä.

Myös Rauhalan Kansallismuseossa järjestämät neulekahvilat toivat tietoa neulojien kokemuksista.

– Heti kun alkaa jutella toisen neulojan kanssa, huomaa että heillä on monia samanlaisia kokemuksia.

kudonta01

Pakollinen taito

Nyt, osana laajempaa käsityöilmiötä, myös neulonnan suosio on kasvanut. On blogeja, internetin opetusvideoita ja mitä erilaisimpia lankoja.

– Ennen neulominen oli pakko, ei se ollut kaikille mitään nautintoa, Rauhala sanoo. Lämpimiä varusteita kuitenkin tarvittiin, joten neulominen oli välttämätön taito.

– Eikä vain tyttöjen, vaan esimerkiksi leskimiesten ja poikavaltaisten perheiden poikien piti neuloa, jos perheellä ei ollut varaa ostaa neuleita.

Nyt neulomisesta nautitaan ja omaa taitoa halutaan esitellä esimerkiksi neulontablogeissa. Esitelty neule saattaa olla hyvinkin yksinkertainen, mutta silti taidosta ja aikaansaannoksesta iloitaan.

kudonta02

Hyvinvointia neuleista

Neulonta on ollut ja on edelleen myös hyvinvoinnin tuoja. Aiemmin se oli tapa luoda perheelle edullisesti lämmikettä ja ehkä myös lisävaroja, jos neuleita teki myyntiin. Neulonta oli myös monesti se askare, jota toipilaatkin pystyivät tekemään, eli eräänlaista taideterapiaa. Osaavimmille neuleet antoivat mahdollisuuden esitellä omia taitoja.

Nykyään tärkeitä asioita ovat neulonnan rytmi, meditatiivisuus ja luovuus. Itse tuotekin voi tuoda hyvinvointia, ja lahjaksi tehtävät neuleet ovat tapa osoittaa välittämistä.

Sosiaalinen puolikin neulonnalla on ollut jo pitkään.

– Ennen kokoonnuttiin kujille neulomaan ja juttelemaan, nykyisin on neulekahviloita, joissa neuleet ovat keskiössä.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuosina 2014 ja 2015 Anna Rauhalalle apurahat neulontaperinnettä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään käsittelevään väitöskirjatutkimukseen.
, Jenni Heikkinen.

Oma ja kaikkien metsä

Suomessa saa muun muassa jokamiehenoikeuden perusteella liikkua hyvin vapaasti niin yksityishenkilöiden kuin valtionkin omistamissa metsissä. Metsien käyttö voi kuitenkin aiheuttaa erilaisia ristiriitoja.

– Jos vaikka taluttaisin koiraa metsässä aina samassa paikassa, lumen tultua talloisin polun ja sitten joku muu vetäisi polulle oman latunsa jolla ei hänen mukaansa saa kävellä, riita olisi valmis, tutkija Anne Matilainen kuvaa.

Hänen mukaansa riidan taustalla on usein se, että metsään kehittyy omistajuuden tunne, joka ei välttämättä ole mitenkään yhteydessä lailliseen omistajuuteen: on ”omat” marjapaikat, lenkkipolut ja metsästysmaat. Maasto, jossa on liikkunut paljon ja josta on ehkä pitänyt huolta, alkaa tuntua omalta, vaikkei sitä virallisesti ehkä olekaan. Matilainen tutkii tällaista luonnonvaroihin kohdistuvaa psykologista omistajuutta ja toivoo sen auttavan erilaisten maankäyttöön liittyvien konfliktien ratkaisemisessa.

– Erimielisyyttä aiheuttavat esimerkiksi riistakysymykset, eli vaikkapa voiko metsästyslupia antaa matkailukäyttöön, tai saako osan Lapin luvista antaa etelästä tulleille lupametsästäjille, Matilainen kuvaa.

Pienemmät riidat voivat olla kirjoittelua yleisöosastolla, isoimmat vahingontekoa. Valtion maiden osalta ristiriitoja aiheuttaa, mihin ja miten maita käytetään ja se, kenellä on oikeus vaikuttaa.

Luontoyrittäjät tasapainoilemassa

Yksi mahdollisten konfliktien aiheuttaja on luontomatkailu.

– Luontoyrittäjillä on sinänsä erikoinen tilanne, että he eivät välttämättä omista tärkeintä tuotantoresurssiaan, eli luontoa, joka Suomessa usein tarkoittaa metsiä.

Metsänomistajan näkökulmasta siis joku muu saa taloudellista hyötyä hänen metsästään. Se ei välttämättä ole ongelma, mutta voi aiheuttaa ristiriitoja.

Yrittäjillä on erilaisia toimintatapoja ja suhteita metsänomistajiin. Osa yrittäjistä ei koskaan mene metsäalueelle ilman sen omistajan lupaa ja jopa korvaa metsänkäyttöä jotenkin, osa taas ei lupia kysele.

– Jos luontomatkailuyrittäjä ymmärtää psykologista omistajuutta ja tajuaa, miten omistajaa kunnioitetaan, monet ongelmat voi välttää, Matilainen sanoo. Kyse ei välttämättä ole taloudellisesta korvauksesta vaan enemmänkin omistajuuden ja omistajan aseman kunnioittamisesta.

Pohjoisessa Suomessa lähes kaikki maa on valtion omistuksessa, mutta esimerkiksi Matilaisen kotiseudulla Etelä-Pohjanmaalla hyvin suuri osa maista on yksityisomistuksessa.

– Etelä-Pohjanmaalla ei voi tehdä oikein mitään menemättä yksityisille maille.  Silloin konfliktien riski on suurempi.

Forest_03c

Järki ja tunteet

Matilaisen mukaan on tärkeää ymmärtää, että konfliktitilanteissa omaa kantaa puolustamaan saatetaan käyttää aivan muita perusteluita, vaikka taustalla olisi omistajuuden kokemus.

– Omaksi mieltämääni polkuani puolustaakseni saattaisin vaikka perustella, että hiihtäminen jotenkin vahingoittaa maastoa, Matilainen kuvailee.

Kun taustalla on tunne omistajuudesta, mielipide ei muutu, vaikka osoitettaisiin, ettei hiihtäminen haittaa maastoa mitenkään. Samalla tavoin esimerkiksi susia pelkäävä ei muuta mielipiteitään, vaikka hänelle kuinka näytetään tilastoista, etteivät sudet todellisuudessa ole tappaneet ihmisiä yli 150 vuoteen.

– Luonnonvara-alalla on totuttu ajattelemaan, että faktat ratkaisevat ja niiden perusteella tehdään päätökset. Ihmiset kuitenkin itse asiassa harvoin toimivat rationaalisesti, joten auttaa kun ymmärtää, millaisia tunteita argumenttien taustalla on.

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahaston maakuntarahastojen apurahat ovat haettavissa 10.1.-10.2.2016. Lisätietoa osoitteessa www.skr.fi/mkr

Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston myönsi Anne Matilaiselle vuonna 2015 apurahan yksityismetsiin kohdistuvaa psykologista omistajuutta käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Maakuntarahastojen apurahat haettavina 10.1.-10.2.2016

Suomen Kulttuurirahaston 17 maakuntarahaston apurahojen haku alkaa 10.1.2016. Maakuntarahastot tukevat oman maakuntansa alueella tehtävää kulttuurityötä jakamalla apurahoja ja palkintoja. Vuonna 2016 maakunnat jakavat apurahoja yhteensä 11,5 miljoonan arvosta.

Videobloginsa Kouvola-jaksossa Säätiösetä kertoo maakuntarahastoista ja niiden toiminnasta:

Lisää tietoa maakuntarahastojen apurahahausta löytyy Kulttuurirahaston nettisivuilta.

Lisätietoa maakuntarahastoista: www.skr.fi/mkr

Suomen Kulttuurirahastolla on valtakunnallisesti toimivan keskusrahaston lisäksi 17 maakuntarahastoa, jotka toteuttavat omilla alueillaan rahaston sääntömääräistä tehtävää. Maakuntarahastojen tarkoituksena on maakunnan kulttuurin vaaliminen ja kehittäminen. Ne tukevat ja edistävät tiede-, taide- ja muuta kulttuurityötä jakamalla vuosittain apurahoja ja palkintoja. Lisäksi ne voivat järjestää omaa kulttuuritoimintaa ja käynnistää erilaisia kulttuurihankkeita.
, Jenni Heikkinen.