Arkea iltapäiväkerhoissa lasten kuvaamana

– Oletukseni on, että lasten kuvat ovat merkittäviä ja ne kertovat arjesta, kertoo tutkija Kristiina Eskelinen. Hän tekee väitöskirjaa koululaisten iltapäivätoiminnasta eli iltapäiväkerhoista lasten itsensä kuvaamien valokuvien kautta.

Eskelinen keräsi kuvamateriaalinsa iltapäivätoiminnassa joka on tarkoitettu ensimmäisen ja toisen luokan oppilaille. Hän vei lapsille kameroita ja antoi näiden kuvata omaa arkeaan iltapäivätoiminnassa. Eskelinen katsoi kunkin lapsen kanssa valokuvat läpi ja samalla lapset saivat kertoa niistä. Lopuksi lapset valitsivat kuvistaan ne viisi, jotka heidän mielestään kuvasivat parhaiten heidän kokemuksiaan iltapäivätoiminnasta.

– Minua kiinnostaa, mitä lapset kuvaavat, mutta myös miten he kuvaavat.

eskelinen_Vauhdikas

Eskelinen keräsi materiaalinsa vuosina 2009-2010, ja hän arvelee lasten suhteen kuvaamiseen jo muuttuneen hiukan. Tuolloin lapset eivät saaneet käyttää kännyköitä iltapäivätoiminnassa, eikä lapsilla ollutkaan vielä älypuhelimia. Kuvaaminen oli osalle uutta.

Lapset kuvasivat ympäristöään, lelujaan, kavereitaan, touhujaan ja ottivat omakuvia. Lisäksi he kuvasivat leikkipaikkojaan ja muita heille tärkeitä paikkoja.

eskelinen_etana

Mitä kuva kertoo

Tällä hetkellä Eskelinen etsii tapoja teoretisoida, miten kuvia pitäisi tulkita: millaisia ääniä kuvissa on ja mitä ne kertovat. Yksi tapa on tarkastella kuvaa tilan kautta: mihin oma katse kiinnittyy ensin, missä kohtaa kuvaa lapset ovat, miten he ovat ryhmittyneet ja onko kuvassa esimerkiksi tyhjää tilaa.

– Tilan kautta tarkasteleminen kertoo esimerkiksi sosiaalisista suhteista.

Kun Eskelinen tarkasteli kuvia yhdessä lasten kanssa, paljastui usein, että lapsi oli kuvallaan halunnut kertoa jostain paljon laajemmasta kuin mitä kuvassa ensisilmäyksellä näkyi. Esimerkiksi kun kuvassa oli piha, lapsi saattoi kertoa ottaneensa kuvan kun keinui – aiheena ei siis ollutkaan yleiskuva pihasta vaan oma keinuminen.

– Valokuvan voi nähdä kehyksenä tapahtumille, jotka jatkuvat kuvan ulkopuolella. On tärkeää nähdä, minkä keskellä kuva on otettu.

eskelinen_Peli

Ohjattu vapaa-aika

– Halusin selvittää, millaista on lasten arki ohjatussa vapaa-ajantoiminnassa, Kristiina Eskelinen kertoo. Iltapäivätoiminta järjestetään usein koulun tiloissa, joten lasten päivä ei ainakaan ulkoisesti näytä suuresti muuttuvan kun koulupäivä vaihtuu iltapäivätoiminnaksi.

– Iltapäivätoiminta on kuitenkin lasten vapaa-aikaa, joten lapsella pitää ohjatun toiminnan lisäksi olla mahdollisuus levätä, toimia vapaasti ja toteuttaa luovuuttaan, Eskelinen sanoo. Lasten tarpeet pitäisikin huomioida myös tiloissa, jotka iltapäivätoiminnalle osoitetaan.

eskelinen_Kristiina
Myös tutkija pääsi kuvaan.

Kuvat ovat osa Kristiina Eskelisen tutkimuksen materiaalia, eli iltapäivätoimintaan osallistuneiden lasten ottamia.

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2014 apurahan kasvatustieteen maisteri Kristiina Eskeliselle lasten ohjattua iltapäivätoimintaa käsittelevään väitöskirjatyöhön.
, Jenni Heikkinen.

Kahvia, polkupyöriä ja ekologisia arvoja

Muotoilija ja yrittäjä Lasse Oivan kanssa on hiukan hankalaa sopia haastattelua. Sovittua aikaa joudutaan siirtämään parikin kertaa varsin mukavan syyn takia: Velopresso-kahvilapyörän tilaukset pitävät Oivan kiireisenä.

Haastatteluhetkellä Oiva yhtiökumppaneineen on rakentamassa kahdennettatoista Velopresso-pyörää. Pyörä valmistuu yrityksen omassa tuotantotilassa Lontoossa, jossa yrittäjien itsensä lisäksi työskentelee yksi rungonrakentaja.

Oiva ja hänen yhtiökumppaninsa Amos Field Reid tapasivat Royal College of Artissa kun heidät määrättiin pareiksi tehtävässä, jossa piti suunnitella uusi lisäfunktio polkupyörän polkuvoimalle. Molemmat miehet olivat kiinnostuneita pyöräilystä ja kahvista, ja he keksivät, että polkemalla voisi jauhaa kahvia ja alkoivat kehitellä ideaa kahvilapyörästä. Ensimmäiset lopulliseen tuotantoon päätyneen mallin pyörät myytiin alkuvuodesta 2015.

velopresso

Tavoitteena toimiva kokonaisuus

Suunnittelijoille oli tärkeää, että pyörä on itsenäisesti toimiva yksikkö, jossa on kaikki tarvittava mukana. Velopressossa kahvipavut, vesi, kaasu ja kaikki kahvinvalmistukseen tarvittavat välineistöt kulkevat mukana. Maidolle on kylmäsäilytystila ja välineistön pesua varten allas vesisuihkulla.

– Koska olemme suunnitelleet lähestulkoon kaiken itse, olemme voineet miettiä, miten asiat vaikuttavat toisiinsa ja toimivat kokonaisuutena.

Pyöriä on toimitettu jo Englantiin, Australiaan, Yhdysvaltoihin, Luxenburgiin, Hollantiin, Espanjaan, Sveitsiin, Kanadaan ja Puerto Ricoon.

– Meille oli tärkeää, että Velopressolla pystyy tekemään kannattavaa kahvinmyyntiä ilman kompromisseja. Emme halunneet, että se on vain hienonnäköinen tuote, jolla voi lisäksi tehdä kahvia, Oiva kertoo.

Kahvia polkemalla

Velopresso-pyörän käyttäja voi kytkinvivusta vetämällä vaihtaa polkuvoimansa pyörän eturenkaan pyörittämisesta kahvimyllyn käyttöön. Kahvimyllyn lisäksi polkuvoima pyörittää vesipumppua joka mahdollistaa kahvikoneen boilerin uudelleen täyttämisen ja paineistaa pesualtaan vesisuihkun.

– Suunnittelimme kahvimyllyn varta vasten pyörään ja polkemalla operoitavaksi. Tavoitteena oli laite joka tekee tinkimättömän laadukasta kahvipurua, Oiva sanoo.

– Laadukas espresso vaatii tuoretta, vastajauhettua kahvia ja jauhannan karkeuskin vaikuttaa makuun. Tässä on kaiken muun ohella pitänyt opiskella baristaksi, jotta ymmärtää riittävästi kahvista.

velopresso_2

Kestävää ja esteettistä

Velopresson osia valmistaa 60 eri toimijaa, joista lähes kaikki toimivat Englannissa. Kaasulla toimivan kahvinkeittimen tekee Oivan ja Field Reidin suunnitelmien mukaisesti Birminghamissä toimiva yritys, joka on valmistanut kahvikoneita yli 50 vuotta.

– Halusimme, että pyörä on mahdollisimman helppo käyttää ja korjata, jos jotain korjattavaa sattuisi tulemaan, Oiva sanoo.

Jokaisen osan kohdalla on mietitty myös sen ulkoasua

– Pyörän pitää näyttää hyvältä, mutta funktionaalisuus on kuitenkin tärkeintä. Ei ole mitään järkeä tehdä tuotetta, jonka käytettävyys kärsii ulkoisiin ominaisuuksiin keskittyneestä muotoilusta.

Kuvat: Ivan Coleman

Lisää Velopressosta Kulttuurirahaston Tammenlastuja-lehdessä 4/2015.

Lasse Oiva ja Amos Field Reid saivat vuosina 2012 ja 2013 apurahat Velopresso-pyörän ensimmäisen ja toisen prototyypin valmistukseen.
, Jenni Heikkinen.

Kuvissa elämän paikat

Kuvassa vanha rouva syö jäätelöä maauimalan luona. Toinen poseeraa kerrostalon edessä Esplanadilla. Valokuvaaja Helena Inkerin toteuttamassa Elämän paikat –näyttelyssä kuvataan ikäihmisiä heille tärkeissä paikoissa ja kerrotaan niihin liittyviä muistoja.

– Halusin tarkastella ikäihmisten kanssa heille tärkeitä muistoja – kuitenkin niin, että muistoja voidaan tuoda ja heijastaa valittujen paikkojen kautta tähän päivään, Helena Inkeri kertoo.

Inkeri halusi tarjota hoivapalveluiden piirissä eläville ikäihmisille tilaisuuden tulla kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään sekä tuoda esiin muistoja ajalta, jolloin osallistujat kokevat olleensa vahvoilla.

– Kun ikää tulee, tulee usein myös sairauksia, kipuja ja haasteita arjesta selviytymisessä. Niiden alle hautautuu helposti osa ihmisen persoonasta ja elämänkokemuksesta, Inkeri pohtii.

999_50-10_blogi

Projektiin osallistui 11 vanhusta. Mukana oli kaksi pariskuntaa, joten kuvat kertovat yhdeksän tarinaa. Ensin osallistujien kanssa tavattiin useita kertoja sekä ryhmässä että yksityisesti, tutustuttiin, katseltiin vanhoja valokuvia ja jaettiin muistoja. Sitten oli vuorossa kuvausmatka jokaisen tärkeään paikkaan.

Kuvausmatkat vaativat tarkkaa suunnittelua, jotta kaikki sujuisi turvallisesti ja vanhukset jaksaisivat olla mukana. Kaikki muistelijat eivät itse pystyneet matkustamaan, ja tällöin Inkeri lähti kuvausmatkalle mukanaan vanha valokuva, jonka avulla muistelija saatiin mukaan uuteen kuvaan.

999_7-1_blogi

Alkuun epäilytti

Osa osallistujista myös suhtautui projektiin aluksi hieman epäillen. Esimerkiksi vaimonsa Hilkan kanssa projektiin osallistunut Väikkä arveli, että osallistuminen voisi olla liian työlästä ja raskasta. Avajaisten jälkimainingeissa Väikkä kuitenkin kiittelee Helena Inkeriä kovasti.

– Sinä kyllä olet ammatissasi, osaat niin hienosti tehdä tätä ja aina olet huomioinut meitä, Väikkä kiittää.

Väikälle jäi kuvaprojektista hyvä tunne, sillä muihin osallistujiin tutustuminen oli mukavaa ja keskustelut Inkerin kanssa kiinnostavia. Alkuun puhuminen tuntui kuitenkin vaikealta.

– Oli vähän outoa puhua vieraan ihmisen kanssa asioista, joista ei ole oikeastaan puhunut kenellekään ja haikeita muistojakin tuli mieleen, Väikkä kertoo.

999_30-8_blogi

– Muistojen lisäksi meillä oli syvällisiä juttutuokioita myös esimerkiksi omaishoitajuudesta. On mieletön kunnia, että ihmiset ovat kertoneet elämistään avoimesti, sanoo Inkeri.

– Toivon, että näyttelyn myötä että osallistujien ääni ja arvokkaat tarinat pääsevät laajemminkin esiin. Vaikka tarinat ovat henkilökohtaisia, niissä on aina jotakin tunnistettavaa ja jaettua, jotakin, mihin muut voivat peilata omia kokemuksiaan.

999_25-blogi

Elämän paikat -näyttely on esillä Roihuvuoren palvelukeskuksessa 29.12.2015 saakka. Elämän paikat -projekti jatkuu Seniorisäätiön Kannelkodissa ja vuonna 2016 näyttelykokonaisuus lähtee kiertuueelle.

 Lisätietoa ja tarinoita luettavissa projektin verkkosivuilla ja Facebookissa:

www.elamanpaikat.fi
www.facebook.com/elamanpaikat

Kuvat: Harri Tahvanainen

Suomen Kulttuurirahasto myönsi vuonna 2015 valokuvaaja Helena Inkerille Taidetta hoitolaitoksiin –apurahan Elämän paikat -valokuvaprojektin ja näyttelyiden toteuttamiseen ikäihmisten asumisyksiköissä.
, Jenni Heikkinen.